On mielenkiintoista lukea vuosien takaisia tekstejään. Tämän kertainen tekstini on vajaan vuosikymmenen takaa ajalta ennen kuin muutimme Tampereelta Kuopioon.

Tekstissä on paljon sellaista sisältöä, minkä edelleen allekirjoitan, vaikka toki huomaan ajattelevani ehkä aiemmin sanoittamani tekstin huomattavasti syvemmin tänään. Tai ainakin niin tässä kuvittelen tekeväni.

Hienointa on huomata, kuinka sovellukset silti pysyvät samoina, vaikka ehkä toteutan ne käytännössä vähän eri tavalla tänään. Olisin voinut kontekstualisoida ja uudelleen kirjoittaa tämän tekstin, mutta en tahdo niin, koska tekstissä käyttämäni esimerkki on niin hyvä. Mielestäni se palvelee parhaiten juuri noin sen sijaan, että tekisi siitä fiktiivisen tai jotenkin tänne Kuopioon sopivan versio. Eli nauti tekstistä – niin minäkin tein, kun sitä luin :-)

Alkuperäinen teksti

Joulua edeltävällä viikolla poikkesin juoksulenkillä tavalliseen tapaan uimassa Peltolammin talviuintipisteessä. Rannalla vallitsi rauhallinen aamuhetki siitäkin huolimatta, että maailma heti kohta ranta-alueen ympärillä kiirehti kiirehtimistään. Vaikka kaupunki sykki kiireessä, rannalla aika tuntui pysähtyneen; rannalla ei ollut ketään, oli tyyntä ja järvi oli rauhoittunut hiljaiseen lepoon ja unohtunut yksinäisyyteen.

Rannalla olin vain minä uimassa hyisessä vedessä, mikä on minulle kokonaisvaltainen kokemus. Uinnin jälkeen jään laiturille nauttimaan sen jälkeisestä hyvän nolon tunteesta ja siitä, kuinka kylmä ei pikkupakkasessa avantouimaria tavoita. Siinä samalla tavalliseen tapaan huokailin huoliani Herran tiettäväksi, joita tuollekin päivälle oli ihan riittämiin.

Yksinäisyys rannalla on minulle suurta juhlaa – se on hetki pois ihmisten katseiden ja odotusten alta. Käyttääkseni nykyään suosimaani ilmausta, sanoisin, että se on hetki olla sellaisenaan Jumalan edessä ilman laatusanoja.

Tällä kertaa rannalle juostessa olin kokenut yksinäisyyttä ja epäilyä kutsumuksessani. Siinä, kun haparoivin ajatuksin tämän suuntaisia asioita rukoilin, tapahtui jotain odottamatonta. Ei suurta eikä ihmeellistä, mutta odottamatonta.

Jalkojeni alta kuin tyhjästä – laiturin alta – ui esiin sorsa, joka jäi minua siihen katsomaan. Ehkä olin sorsan herättänyt siinä, kun tovi aikaisemmin uin tietämättäni sen vierestä. Hämmästys oli kuitenkin selkeästi molemmin puoleinen.

En ollut lainkaan tietoinen sorsan läsnäolosta, kun muutamaa minuuttia aiemmin olin uinut ’täydellisessä yksinäisyydessä’, mutta ’hän’ oli ollut siinä vieressäni koko ajan. No, mitäpä minä muuta tein kuin siunasin sorsan ja hänen joulunsa.

En aina puhu eläimistä sanalla ’hän’, mutta tämä olkoon poikkeus, koska juurikin tämä sorsa kasvoi silmissäni lähes persoonan mittaan. Siinä kasvokkain ollessamme ihmettelin silti, mikä tyttösorsan tänne on tuonut, että onko sekin aivan yksin. Kävelin laituria eteenpäin ja kurkistin laiturin alle. Ja kas siellähän oli puolisokin paikalla. Siinä sitten hämmästelimme mekin toisiamme.

Uskon, että Jumalan Pyhä Henki otti tässä tilanteen haltuunsa. En ollut enää yksin rannalla; rauhassa ja hiljaisuudessa kyllä, mutta en yksin. Itseasiassa en ollut koko aikana yksin. Yksinäisyyteni oli vain minun näkemykseni rannan tilanteesta – niin sorsat kuin Taivaan Jumala itse olivat olleet rannalla läsnä koko ajan. Ja tässä kohti mieleni saavutti hiljainen kuiskaus: ”Katsohan, kaikki ei aina ole sitä, miltä se näyttää”.

Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää

Niin – tästä aiheesta olen saarnannut itselleni ja muille useat kerrat: Elian elämästä (1. Kun 17, 19), Paavalin vankeusmatkasta Roomaan (Ap. t. 27-28), Jerusalemin piirityksestä (2. Kun . 19) ja ties mistä muustakin, mitä en nyt vain muista. Saarnannut olen tai en, niin taas olen itse saman oppitunnin tarpeessa – kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää.

On kovin inhimillistä ainakin itseni kaltaiselle enemmän maanläheiselle kuin taivaita tavoittelevalle ihmiselle pitäytyä vain siinä, minkä ’tietää’ ja ’näkee’ varmaksi. Toki tiedän, että jopa todellisuutena pitämämme aistihavainnot ovat nekin vain subjektiivisia kokemuksia oletetusta ympäröivästä maailmasta, jota sitten kutsumme ylevästi todellisuudeksi. Mutta on vain jotenkin helpompaa arvioida elämää tunnetun perusteella kuin uskaltautua katsomaan sen toiselle puolelle.

Silti jos uskaltautuisin katsomaan pidemmälle tunnetusta ja turvallisesta, saattaisin nähdä vilauksen siitä, miten Jumalan todellisuus on paljon enemmän kuin se pieni viipale, jota minä todellisuudella arjessa ymmärrän. ”Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää” on asenne, johon tutkimusmatkailijat aikanaan nojautuivat. Kolumbuksen ja Marco Polon tavoin he lähtivät liikkeelle vastoin jo tunnettua ’totuutta’ ja ehkä varmana pidettyä todellisuutta. Kuka löysi Amerikan, kuka Kiinan ja kuka minkäkin maailmankolkan, joka tapauksessa he kaikki lähtivät matkaan kyseenalaistamaan sen, mitä ennen heidän matkaansa kaikki pitivät totuutena.

Sama ajatus pätee elämässämme, mitä tulee Jumalan todellisuuteen – siis koko todellisuuteen – ja meidän todellisuuteemme – pieneen viipaleeseen todellisuutta, jossa on mukana ripaus luuloa. Jos tyydymme vain siihen, miltä elämä meistä näyttää, voi olla, että kuva on melko aneeminen Jumalan koko kuvaan verrattuna.

Sama ajatus pätee myös suuremmassa mittakaavassa seurakunnassa. Jos Kristuksen seurakuntana tyydymme vain siihen, mitä menneen perusteella olemme oppineet ja miltä maailma meistä käsin näyttää, jää meiltä paljon näkemättä. Ehkä olisi parempi etsiä Taivasten valtakuntaa sieltä, missä Jumala näyttää sen olevan koko laajuudessaan kuin katsella sitä pelkästään inhimillisestä perspektiivistä.

Tarttuminen Jumalan todellisuuteen – sen näkyvän ja ’turvalliseksi’ havaitun todellisuuden sijaan – on merkittävä muutos ihmiselle, mutta silti Jumalalle se on yhtä tukeva perusta kuin se pieni raapaisu, mitä me ihmiset pidämme turvallisena.

Tarrautuminen Jumalan todellisuuteen on henkilökohtainen haaste itsellemme, mutta myös yhteinen haaste seurakunnalle. Vaikka emme omassa elämässämme uskaltautuisikaan tarttumaan Jumalan todellisuuteen kovinkaan monella elämänalueella, voisimme harkita tekevämme niin seurakunta yhdessä toinen toistamme tukien.

”Te sanotte…” mutta ”minä sanon…”

Jakeen mittainen tekstini Johanneksen evankeliumista puhuu tiivistetysti ihmisen ja Jumalan katsantakannan erilaisuudesta:

”Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi.” (Joh. 4:35)

Jeesus lausui nämä sanat opetuslapsilleen, jotka eivät ymmärtäneet Herran todellisuutta. Sanat ovat Jeesuksen vastauksesta opetuslapsille, kun he palasivat hakemasta ruokaa kaupungista. Sillä välin Jeesus oli käynyt mielenkiintoisen keskustelun samarialaisen naisen kanssa (Joh. 4:8, 27), mitä opetuslapset eivät oivaltaneet:

”Sillä välin opetuslapset sanoivat Jeesukselle: ’Rabbi, tule syömään.’ Mutta hän sanoi heille: ’Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.’ Opetuslapset kummastelivat keskenään: ’Onko joku tuonut hänelle syötävää?’” (Joh. 4:31-33)

Kun nyt opetuslapset kehottivat Jeesusta ruokailemaan, Jeesus puhui heille hengellisestä ruoasta samoin kuin hän oli puhunut hetkeä aikaisemmin naiselle elävästä vedestä. Se, mikä Jeesukselle oli todellisuutta, oli opetuslasten näkökyvyn ulkopuolella. Opetuslapset eivät tavoittaneet Jeesuksen ajatusta, vaan luulivat hänen saaneen jostain ruokaa sillä välin, kun he olivat hakemassa sitä kaupungista (Joh. 4: 31-33).

Emme voi vaatia, että opetuslapset olisivat tuosta vain ymmärtäneet, mihin Jeesus sanoillaan pyrki (Joh. 4:32), koska tuskin mekään ymmärrämme vastaavassa tilanteessa. Ulkopuolisen lukijan on helppoa nähdä tilanteen koomisuus – omasta elämästä ei välttämättä komiikkaa tavoita, vaikka se on sielläkin läsnä.

”Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi.” (Joh. 4:35)

Ylle lainattu jae, jonka Jeesuksen vastauksesta opetuslasten ihmettelyyn erityisesti tähän siteerasin, kuvaa mitä tarkoitan sanoilla ”kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää”. Jakeessa tulee esiin ihmisen ja Jumalan näkökulmien erilaisuus mielestäni hyvinkin osuvasti.

”Te sanotte…”

Ihminen nojautuu päättelyssään mieluusti näkyvään maailmaan ja menneeseen aikaan siinä, mitä hän voi sieltä tuoda tähän hetkeen. Tätä kuvaa jakeen alkuosa:

”Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’”

Opetuslasten mieliin tuli tekstin tilanteessa vain ilmeinen aistittava maailma. He eivät päässeet Jeesuksen sanoihin kiinni, koska olettivat hänen tietenkin puhuvan juuri sellaisesta ruoasta, jota he kaupungista olivat hakeneet. He olivat kiinni siinä, mitä he olivat parhaillaan olleet tekemässä ja mikä oli siitä näkökulmasta katsoen tavallista.

Tilanne on lukijan kannalta koominen, mutta mietipä itseäsi tai seurakuntaa ja pohdi, miten usein olemmekaan opetuslasten tilanteessa. Olemme samalla tavoin kiinni siinä, mitä parhaillaan teemme tai mikä on sillä hetkellä päällimmäistä elämässämme. Lienemme Jumalan perspektiivistä katsottuna vähintään yhtä koomisia, mitä opetuslapset Sykarin kaivolla…

Jeesuksen siteeraama sanonta ”Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen” oli juurikin sellainen sääntö, millaisia me mieluusti kehitämme sen perusteella, mitä aikaisemmin on ollut. Tämäkin sanonta ilmeisesti piti sisällään viisauden siitä, ettei sadonkorjuuta voi kiirehtiä, vaan että se ottaa oman aikansa ennen kuin kylvön jälkeen sato on valmis korjattavaksi.

Sanonnan ajatus on varmasti osoittautunut ainakin paikallisesti oikeaksi ja sen mukaan toimittiin, mikä on järkevää. Sanonta ammentaa viisauden menneestä ja katsoo eteenpäin sadonkorjuun aikaan. Se antaa luvan peltomiehelle olla käymättä katsomassa, miten se vilja vaalenee pelloilla.

Maanviljelijäöiden tavoin tarkkaamme tulevaa sen perusteella, miten asiat ovat aina ennen menneet. Monesti se toimii, mutta entä silloin, kun tapahtuu se odottamaton, jota meidän ’todellisuudessamme’ ei ole olemassa? Eikö kuitenkin olisi viisasta olla nykyhetkessä aina tilanteen tasalla, koska voihan olla, ettei ”kaikki ole sitä, miltä se näyttää”. Älkäämme tuudittautuko sokeasti menneen perusteella olettamaan, että tänään on kuin eilen tai että huomenna on kuin toissapäivänä.

”Minä sanon…”

Vastakohtana inhimilliselle ennakoinnille, mikä siis joskus tuo meidät alas Jumalan näköaloista näköalattomuuteen, on Jeesuksen esittämä näkökulma. Ihminen katsoo ajanmerkkejä ja toteaa niiden perusteella, ettei vilja ole vielä vaalentunut, mutta Herra Jeesus käy katsomaan viljavainiolle ja toteaa viljan olevan jo vaalenneen:

”Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi.”

Jeesus katsoi Jumalan todellisuutta – ja näki hengellisen nälän, kun opetuslapset pohtivat tuiki tavallista ruokaa. Toinen silmiinpistävä ero Jeesuksen näkökulmassa on se, että hän katsoi reaalista nykyhetkeä, missä opetuslapset katsoivat tulevaa.

Tuossa vaiheessa Jeesuksen toimintakautta opetuslapset olivat varmasti hyvin odottavalla kannalla. He ajattelivat Jeesuksen messiaan tehtävän kannalta kaiken olevan vasta edessä, tulevaisuudessa, kun samaan aikaan Jeesus katsoi kuluvan hetken tarvetta. Missä opetuslapset jäivät odottamaan, siinä Jeesus toimi kuluvan hetken parhaaksi.

Samaan tapaan siinä, missä me olemme kiinni näkyvässä, Jumala tahtoo näyttää meille enemmän – hän tahtoo näyttää todellisuuden, jota emme kykene tässä hetkessä ihmissilmin näkemään. Jumalan Pyhä Henki tahtoo avata silmämme näkemään elämän tässä ja nyt.

Edelleen me haikailemme hyvää tulevaksi ja odotamme, että tapahtuu jotain niin kuin on tapahtunut ennenkin. Toki Jumala tietää tulevan, mutta hän tietää myös nykyisyyden. Jumalan Pyhä Henki tietää, mitä on juuri nyt. Hän ei tahdo meidän jäävän odottamaan tulevaa menneiden mukaan tai joidenkin merkkien tapahtumista, koska hän tahtoo meidän seurakuntana kohtaavan tämän päivän vaalenneet viljavainiot.

”Katsokaa tuonne!”

On helppo hairahtua katsomaan yhteen suuntaan sen perusteella, mitä kuvittelee olevan tai miten asiat ovat aina ennen olleet ja menneet. Siinä missä minä katselin tyyntä järvenpintaa vankassa uskossa, että olin yksin tuossa hetkessä, Jumala tiesi koko ajan sorsaperheen asustavan jalkojeni alla. Oli hänen armoaan, että hän lähetti tyttösorsan näyttäytymään minun todellisuuteeni.

Samoin saatan katsella paikallisia ihmisiä ajatellen, että vielä ne vainiot vaalenevat, kun ajat tästä vähän kovenevat tai muuta vastaavaa. Mutta voisiko Jumalan Pyhä Henki tällöin avata eteeni samoin näkymän niistä jo tänään korjattavaksi kelvollisista viljatähkistä, joita en oletuksiltani suostu näkemään?

Silloin, kun me vain odotamme tai ”katsomme tänne”, Jeesus näkee enemmän. Hän tahtoo avata eteemme näkymän, jota emme tienneet olevan, vaikka se reaalisesti on läsnä. Jeesus sanoo: ”Katsokaa tuonne!” Jos vain maltamme nostaa katseemme siitä, mitä luulemme olevan siihen mitä on, näemme, että viljavainiot ovat vaalenneet. Elonkorjuun aika ei ole vain tulossa, vaan se Jumalan pellolla se on joka hetki, kun vain katsahdamme Jumalan todellisuuteen omasta näköalattomuudestamme.

Ja vielä kerran muistutan sinua: ”kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää”. Jumalan sanoiksi puettuna se on lupaus. Ja juurikin tästä syystä, ethän jää odottamaan Jumalan aikaa tulevaksi ”niin kuin se on aina ennenkin tullut”? On parempi pysyä nykyisyydessä ja korjata näkökulmaa. Jos näyttää siltä, ettei täällä viljavainiot ole vielä vaalenneet, älä jää odottamaan niiden vaalentumista, vaan ota uusi näkökulma ja ”katso tuonne”.

Minkä ihmeen tähden jäämme odottamaan, että vilja ”täällä” valmistuu korjattavaksi, jos tänään vilja ”tuolla” on valmista. Miksi emme mieluummin pysy hetkessä, mikä meille on annettu?

Pohdittavaa

Millaista elämän komediaa minä kirjoitan näköalattomuudellani?
Missä on minun ”täällä” ja missä on ”tuolla”, minne katsoa?