Hyvää alkanutta kirkkovuotta. Kirkkovuoden alussa perinteisesti lauletaan hoosiannaa. Se voi tuntua erikoiselta, kun evankeliumiteksteissä tämä termi liitetään palmusunnuntaihin, kun Jeesus ratsastaa Jerusalemiin pääsäisviikon alussa. Ehkä asiaa selventyy, kun ajattelet asiaa ’saapumisen’ näkökulmasta.

Pääsiäisenä kansanjoukot huusivat tätä tervehdystä Jerusalemiin saapuvalle messiaalle, kun taas adventin alussa me tervehdimme samalla tervehdyksessä maailmaamme saapunutta messiasta.

Adventin juhlassa me elämämme uudelleen Jeesuksen syntymän odotusta, vaikka hän onkin keskuudessamme. Onhan niin, että Jeesuksen Sydän oli elävä ja lyövä sydän jo silloin, kun hänen ihmissydämensä alkoi lyödä Neitsyt Marian kohdussa yli 2000 vuotta sitten.

Tätä me hämmästelemme adventtina ehkä siksi, että Jeesuksen sydän lyö yhä eikä sille loppua ole. Toisaalta tämä on hyvä muistaa myös joulua edeltävinä viikkoina; Jumalan Pojan sydän sykki tälle maailmalle jo ennen kuin hän astui äiti Marian kohdusta.

Hoosianna

Adventin ajassa me tavallaan palaamme hetkeen ennen kuin messias on syntynyt maanpäälle. Jeesuksen aikalaisille messiaan syntymä oli toivottu odotus, kun meille se on jo toteutunut pelastus. Kun adventtina laulamme:

”Hoosianna, Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän! Kiitetty Daavidin Poika,joka tulee Herran nimeen.”

on sointi sama kuin ensimmäisenä adventtina. Nimittäin mekin huudamme ’hoosiannaa’, mikä on hepreankielinen huudahdus, joka tarkoittaa suomeksi ”auta” tai ”pelasta”. Hoosianna on henkilökohtainen pyyntömme Kristukselle, että hän katsoo meitä armonsa silmin tänään.

Alun perin hoosiannaa käytettiin kuninkaalle tai Jumalalle osoitettavana pyyntönä. Ja sama sointi säilyy meidänkin suussamme. Adventin tervehdyksessä maailma siis valmistautuu ottamaan vastaan Kristuksen pelastuksen.

Laulamalla hoosiannaa me ilmaisemme toivomme ja odotuksemme Jeesuksen tulemisesta. Me pyydämme häntä auttamaan meitä ja pelastamaan meidät. Tästä ajatuksesta on adventin aika tehty.

Hoosianna edelleen viritti minut miettimään, että laulammeko me hoosiannan vain suullamme, vai annammeko koko ihmisyyden resonoida hoosiannan mukana?

Kuten tiedät, laulu resonoi kehossa. Kun kuulen musiikin, se tavallaan soittaa sinua, kun se saa korvasi ja kehosikin resonoimaan mukana. Ja kuinka hienosti hoosianna muuttaa sinut Jumalan pelastuksen tervehdyksen instrumentiksi, kun koko kehosi yhtyy laulamaan.

Tämän päivän kysymykseni nousee juurikin tästä ajatuksesta: laulammeko me ihmisyyden koko hoosiannaa? Eli nouseeko pelastuksen toivo paitsi suustamme, kehostamme, myös sielusta ja sydämestä? Onko hoosianna tänään minulle ihmisyyden koko hoosianna? Toteutuuko siinä myös nämä tutut Mooseksen kirjan sanat:

”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi.” (5. Moos. 6:4-5)

Näihin sanoihin nimittäin kiteytyy ihmisyyden koko hoosianna. Kyse on luottamuksesta häneen, kenelle pelastukseni luotan. Saman asian sanoo heprealaiskirjeen kirjoittaja sen 11. luvun alussa, kun hän puhuu siitä, mitä usko – pelastuksen välikappale – tarkoittaa:

”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1)

Tätäkin on ihmisyyden koko hoosianna. Se on kokonaisvaltaista luottamusta, joka heijastuu takaisin taivaisiin rakkautena koko sydämestä, sielusta ja koko voimasta.

Ikävä kyllä, me usein sorrumme puheissa sellaiseen osittaiseen tai halpaan hoosiannaan. Se on hoosiannan kiiltokuvaversio. Se unohtaa sen, että yleensä huudamme pelastusta silloin, kun tilanne on paha, emmekä silloin, kun jo kiitollisena katsomme selviytyneemme.

Meillä on taipumus kaunistella elämää niin, että se raskaina hetkinä pelastuksen hoosianna saattaa tuntua jopa raskaalta kantaa. Käytän tämän päivän psalmin tekstiä esimerkkinä siitä, mitä tarkoitan.

Daavidin psalmi

Päivän psalmi on Daavidin psalmi 25. Olen joskus monia aikoja sitten saarnannut tästä psalmista 25 lyhyesti. Silloinkin psalmitekstin sitaatti oli minulla kutakuinkin sama kuin tämän päivän teksteissä, eli kymmenen ensimmäistä jaetta (Ps. 25:1-10). Psalmilla on kokonaisuutena pituutta 22 jaetta. Se on Daavidin hyvä teksti, joka puhuu Herrastamme, hoosiannan kuninkaasta.

Teksti on ajalta, kun kuningas Daavidin aikana Israel kasvoi niihin maantieteellisiin rajoihin, jotka Jumala oli Moosekselle vuosisatoja sitten luvannut. Daavidin valtakaudella Israel vaurastui ja laajeni. Kuulostaa oikein siunatulta ajalta eikö totta? Kuinka hienoa olisi itsekin elää tuota Daavidin voittoisaa aikaa… Vai onko sittenkään niin?

Jos kerron tämän siunauksen tulleen useiden sotien, valloitusten ja verenvuodatuksen kautta, niin ymmärtänet, ettei elämä Daavidin näkökulmasta näyttänyt pelkästään voittoisalta. Valloittajakuningas Daavid tunsi aika ajoin yksinäisyyttä, heikkoutta ja turvattomuutta vihollisten keskellä, aivan kuten mekin tunnemme vaikeuksien keskellä.

Psalmissaan Daavid tuskailee Jumalan johdatuksen äärellä. Hänestä tuntui, että Jumala saattaa ehkä muistella hänen nuoruuden syntejään: aviorikosta, murhaa, kohtalokkaita vääriä arvioita, turhaa verenvuodatusta, jne. Ehkä hän tunsi itsensä turvattomaksi, joten hän kuvitteli Jumalan unohtaneen hänet.

Elämäntilanteen kiristyessä Daavid alkoi itse kaivella omia puutteitaan ja nosti eteensä jo anteeksi saatuja syntejä, aivan kuin syyksi nykyiseen tilanteeseen. Jumalakin tuntui olevan kovin kaukana. Tuttu tilanne monelle meistä, eikö totta? Luetaanpa siis nyt päivän teksti – psalmin 10 ensimmäistä jaetta:

”Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan. Enhän luota turhaan, ethän anna vihollisilleni sitä riemua, että he voittavat minut! Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi. Vain luopiot joutuvat häpeään. Herra, osoita minulle tiesi, opeta minua kulkemaan polkujasi. Ohjaa minut totuuteesi ja opeta minua, sinä Jumalani, auttajani! Sinuun minä luotan aina. Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi. Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani! Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua! Hyvä ja oikeamielinen on Herra, hän neuvoo syntisille tien. Hän hankkii sorretuille oikeuden, hän opettaa köyhille tiensä. Herran tie on hyvä, hän on uskollinen niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa.” (Ps. 25:1-10)

Tämä kymmenes jae on hyvä kohta lopettaa psalmin lukeminen, koska tästä jää oikein kiitollinen ja hyvä mieli. Poimitaanpa tekstistä muutama kohokohta: ”Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.” Ja ihanasti sitaattimme päättyy sanoihin:

”Herran tie on hyvä, hän on uskollinen niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa.”

Ja näin se on: totta jokainen sana. En epäile, en kyseenalaista. Tämän kaiken Jumala todella tekee, mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että vaikka hän parhaillaan niin tekee, saattaa asiat näyttää olevan sinun näkökulmastasi katsottuna olevan aivan jotain muuta.

Voi olla, että Jumala valmistaa sinunkin elämässäsi juuri nyt suurta voittoa, mutta tällä hetkellä se näyttäytyy sinulle taisteluna. Silti ei ole kyse ollenkaan siitä, etteikö kohdallasi toteudu Daavidin sana

”Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.”

Kun elät keskellä taistelua, etkä tietenkään siinä voi vielä tietää lopputulosta, miten elämä näyttäytyy sinulle huomenna tai vuoden päästä! Kun jokainen aamu johtaa uuteen taisteluun ja sotapäiviä on kertynyt jo enemmän kuin tarpeeksi, alkaa mieltä ja luottamusta kaihertaa epätoivo.

Ajattele esimerkiksi Ukrainan sodan alusta on kulunut tätä kirjoittaessa 1011 päivää. Miltä silloin sinusta kuulostaa lukea, vaikkapa nämä psalmin sanat:

”Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi. Vain luopiot joutuvat häpeään.”

Jos luet vain psalmin kohokohdat, sinulle tulee väärä luulo, että Jumala antoi Daavidille voitokkaita rukousvastauksia liukuhihnalta alta aikayksikön.

Pitäisikä sinun kieltää ne tosiasiat, mitä elämässäsi tapahtuu, että uskaltaisit uskoa ja luottaa Jumalaan – häneen kenelle huudat ”hoosianna, pelasta, auta”. Mitä luulet, missä tilanteessa Daavidin luottamus Jumalaan rakentui? Oliko se niinä helppoina voiton päivinä?

Vai päinvastoin rakennettiinko luottamus vaikeiden ja raskaiden päivien aikana, että se kantaisi niiden helppojen yli? Onhan monesti niin, että Jumala on helpoin unohtaa silloin, kun menee hyvin. Ihmisyyden koko hoosianna rakennetaan silloin, kun sydän huutaa viimeisillä voimillaan ”Herra, auta, pelasta.”

Psalmin toinen puoli

Aikanaan, kun psalmista saarnasin, lopetin silloin sitaatin jakeeseen 15. Luin siis vähän pidemmälle kuin tässä päivän tekstissä, mutta yhtä kaikki lopetin psalmin kesken minäkin. Luin tuota saarnaa – eikä siinä mitään vikaa ollut – se ei vain kertonut koko totuutta. Jos kuuntelit sitä elämän ahdistusten keskellä, jopa sen lupaukset saattoivat tuntua kovilta vaatimuksilta. Silti jokainen sana oli totta.

Sanat vääristyivät siksi, että noudatin niin kauniisti sitä tapaa, että päätin kaunistella raamatuntekstiä lopettamalla sen lukemisen mukavaan kohtaan – sellaiseen rohkaisevaan ja voitokkaaseen. Eli toimin juuri niin kuin tänään juuri äsken tein tämän psalmin tekstin kanssa. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kirkkoteksti katkeaa tällä tavoin. Ehdotankin vain, että lukisimme aina itsekseen tekstit kokonaisuuksina.

Nyt siis teen toisin tämän kirkkotekstin kanssa. Luen psalmia eteenpäin – sen jakeesta 16 psalmin loppuun.

”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta. Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton. Lievitä sydämeni tuska, ota pois minun ahdistukseni. Katso minun kärsimystäni ja vaivaani ja anna anteeksi kaikki syntini. Katso, kuinka paljon minulla on vihollisia! Heidän vihansa on väkivaltainen ja julma! Suojele minua ja pelasta minut, älä hylkää minua, sinuun minä turvaudun. Vilpittömyys ja rehellisyys on minun suojani. Sinuun, Herra, minä luotan. Jumala, vapauta Israel kaikesta hädästä! 
” (Ps. 25:16-22)

Tämä on sama psalmi, sama kirjoittaja ja sama tilanne, mistä luin edellisen otteen. Tässä sitä ollaan. Nyt ei puhuta voitoista, nyt puhutaan elämästä. Puhutaan siitä, mitä on luottaa, kun seinät kaatuvat päälle. Usko ja luottamus ovat läsnä tässä tekstissä varsin vahvasti.

Jos siis Daavid edellä puhui voitosta, hän oli kuitenkin elänyt myös ne ajat, jolloin ne voitot saatiin. Ne eivät olleet helppoja aikoja. Ne olivat niitä aikoja, jolloin tuo kiitollisuus, usko ja luottamus Jumalaan rakennettiin.

Nyt kysyn vakavan kysymyksen. Tahdotko sinä rakentaa luottamuksesi Jumalaan uudelle tasolle? Uskallatko kokeilla samaa kuin Daavid?

Luottamus rakennetaan arjen elämässä, joka usein on aivan jotain muuta kuin tarina Tuhkimosta, kengästä, prinssistä ja onnellisesta elämästä loppuun asti. Sitä paitsi sadun Tuhkimokin kulki raskaiden aikojen ja pettymysten yli ennen kuin hänelle valkeni suuri suunnitelma ja voitto.

Luottamus

On aivan eri asia, lukea kännykän ohjekirjasta, että uusi puhelin on vesitiivis kuin se, että otat sen mukaan uimaretkelle ja kokeilla se käytännössä. Niin kauan, kun tietosi vesitiiveydestä perustuu ohjekirjan lupaukseen, varot jokaisella vesisateella kastelemasta puhelintasi. Jos taas olet uittanut puhelimesi ja huomannut sen edelleen toimivan, on luottamus sekin toista luokkaa. Puhelin on sama, uitit tai et. Suhtautumisesi muuttuu.

On eri asia lukea auton mainoksesta, että auton huippunopeus on 210 km/h kuin ajaa sillä sitä vauhtia ja tuntea kuin maisemat vaihtuvat ja ratti tärisee. Auto on sama, ajoit tai et, mutta suhtautumisesi muuttuu.

Samoin on aivan eri asia lukea Raamatusta, että Herra on hyvä kuin kokea se itse. Herran hyvyyttä se ei muuta miksikään. Herra on sama, uskot tai et, luotat tai et, olet kokenut tai et. Ei sinun ajatuksesi Jumalasta häntä miksikään muuta. Sinun suhtautumisesi häneen sen sijaan muuttuu.

Tätä on usko. Tätä on luottamus.

”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1)

Missä muuten luulet, heprealaiskirjeen vastaanottajien uskon luottamuksen syntyneen? Syntyikö se kirjoittajan vakuuttelusta vai siitä, että sattuivat nyt elämään ankarien vainojen aikana, eikä ollut paljon muutakaan tukiverkostoa kuin Taivaan Jumala, jonka varaan olisi elämänsä rakentanut.

Syntyykö luottamus silloin, kun elämä on untuvaisen kevyttä? Vai silloin, kun elämä on sitä, mistä psalmin loppu puhui? Ja olisiko sittenkin niin, että vaikeina aikoina rakentuu usko ja luottamus, jotta se kantaa ihmisen myös helppojen aikojen yli – Herraansa unohtamatta.

Ihmisyyden koko hoosianna

Tätä on ihmisyyden koko hoosianna. Se on luottamusta ja ylistystä Jumalan suuruuteen silloin, kun on pimeää, sataa ja huomaat olevasi alasti keskellä väkijoukkoa Oslon pääkadulla. On helppo kertoa siitä tarinaa hymyillen jälkikäteen, mutta miten sanoitat tilanteen silloin, kun tilanne on päällä ja sinulla ei ole aavistustakaan siitä, miten Herra tällä kertaa hyvyytensä sinulle osoittaa?

Tässä sitä luottamusta on. Tämä on uskoa. Ei sitä, että kerrotaan asioista vasta sitten, kun ne on voitettu, vaan silloin, kun taivas putoaa ja vihollinen vyöryy läpi. Luotatko? Luotatko, kun ystäväsi kaatuu etulinjassa? Luotatko, kun menetät kaiken?

Jos rukoilen itselleni uskoa, joka siirtää vuoret, niin jotain tällaista sitä pääsee kokemaan. Vaan muista kuitenkin, että vuoria siirtävä usko tarvitsee myös ne vuoret, jota siirretään. Oletko siis valmis kohtaamaan ensin vuoret, että voit nähdä niiden siirtyvän. Huono niitä on siirrellä, jos niitä ei ole. Ja nyt voit pohtia, mitä ne vuoret sinun elämässäsi tarkoittavat.

Jos jokin tässä muuttuu, se olet sinä ja sinun suhtautumisesi Jumalaan ja tähän elämään. Tätä on ihmisyyden koko hoosianna.

Lopetan vaarivainaan opettamiin sanoihin, joita hän siteerasi jatkosodassa, kun kuuli kotirintamalta uutisen, että perheen talo oli palanut ja vaimo ja lapset asuivat nyt saunassa. Tämä on Jobin kirjasta – ihmisyyden koko hoosiannaa – kaikkensa menettäneen Jobin suulla:

”Alastomana minä tulin äitini kohdusta ja alastomana sinne palaan. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job. 1:21)

Ja tiedätkö, näissä sanoissa ei ole ripaustakaan sarkasmia, sillä seuraava jae sanoo:

”Kaikessa tässä Job ei tehnyt syntiä eikä puhunut Jumalasta sopimattomasti.” (Job 1:22)