Vietin lapsuuteni Viialassa. Kylän keskustan vierestä virtaa Tarpianjoki. Sen rannoilla Haihunkosken tuntumassa olen leikkinyt monet leikit ja olenpa kerran pudonnut jäihinkin kosken yläjuoksulla.

Vasta aikuisiässä ymmärsin ensimmäisen kerran pelästyä, kun tajusin, että kyse oli vain sekunneista, ettei vuolas virta olisi vetänyt minua jään alle. Jos näin olisi käynyt, olisi maailma ehkä hitusen erilainen paikka – ehkä parempikin.

Mutta ajan virrassa ei virta miestä vienyt, joten se siitä. Me ihmiset vain pidämme jossittelusta. Se on helppoa, koska se ei todellisuudessa muuta mitään. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut ja mitä ei tapahtunut, ei tapahtunut. Turha sitä on vatvoa enempää.

Tähän taipumukseen vatvoa viittaa myös Nalle Puh -kirjailija A.A. Milne. Joskin hänen näkökulmansa liittyy yleensä murehtimiseen, mikä on sekin jossittelun yksi muoto. Hän kirjoittaa tarinassaan näin:

”Nasu sanoi: ”Ajatellaanpa, Puh, jos puu kaatuisi kun me olisimme sen alla?” “Ajatellaanpa, jos ei kaatuisi…”, sanoi Puh mietittyään tarkkaan.”

Ja tämän saman sanoi tietty myös Jeesus meille tutuin sanoin:

”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
” (Matt. 6:26-27)

Joskus vain se, että kuulemme asian toisin tavoin muotoiltuna, auttaa meitä paremmin sisäistämään sen. Näin Jeesuksen vertauskin toimi alkuperäiselle kuulijakunnalle. Meille tosin vertaus on jo niin tuttu, että ehkä tuo Nalle Puh esimerkki herättelee meitä ajattelemaan asiaa uudesta kulmasta.

Luottamuksesta

Turhan murheen kantamisen lopettaminen on yksi iso askel kohti luottamista Jumalaan. Ajattelen niin, että tämä luottamus – jota uskoksikin kutsutaan – on yksi keskeisimmistä asioista, joita me ihmiset olemme menettäneet syntiinlankeemuksessa. Ehkä juuri siksi Jumala valitsi uskon myös pelastuksen välineeksi. Palauttamaan meille sen, minkä olemme kadottaneet.

Huolet ja murheet alkoivat siitä päivästä, kun ihminen korotti itsensä valtaistuimelle oman elämänsä hallitsijaksi. Aiemmin elämän kyydissä, kuljettajan paikalla istui Jumala, mutta tuosta hetkestä alkaen astuimme itse ohjauspyörän taakse. Kuljettajan paikalla on toki oma vapautensa, mutta tuon vapauden hinta on vastuu, mikä on usein niin raskas, ettei sitä enää jaksaisi kantaa. Siitä alkaa ase murehtiminen ja jossittelu.

Kyyditettävä sen sijaan pääsee samaan paikkaan kuljettajan mukana, mutta hänen ei tarvitse huolehtia muusta kuin olemisestaan mukana matkassa. Hän on kuin ihminen, joka luottaa elämänsä päämäärän Jumalan johdatettavaksi. Antaa Jumalan ajaa ja kuljettaa, nauttii itse maisemista. Tätä Herramme tahtoo.

Usein murheet syntyvät siitä, että me kuvittelemme tuntevamme tulevan ajan menneen kokemuksen perusteella. Tämä on toki ainoa tapa, miten me pienet ihmiset voimme ennakoida tulevaa. Ikävä kyllä usein unohdamme, että ennakoinnista huolimatta ainoa ulottuvuus, johon voimme matkata on ikuinen nykyhetki.

Mitä enemmän odotan ja piirrän karttoja tulevaa varten, sitä enemmän lukitsen elämääni. Toisaalta, mitä enemmän jään kaipaamaan vanhaa, sitä enemmän ohjaan elämääni sitä kohti. Joskus tuo toimii, usein ei.

Takaisin ajan virtaan

Palataan takaisin tuonne Tarpianjoen rantapenkereelle. Olen käynyt tämän joen rannassa monet kerrat myöhemminkin. Joskus muistelemassa, joskus ihan muuten vain.

Paikat ovat toki muuttuneet, mutta joki virtaa yhä samassa uomassa. Se tuntuu olleen siinä aina. Se on virrannut ennen minua, virtasi silloin, kun yritti ottaa minut mukaansa, virtasi, kun sitä myöhemmin kävin tapaamassa ja virtaa edelleen, kun sitä tässä muistelen. Jostain kumman syystä minä ajattelen näin eikä se varmaan sinustakaan kummalliselta tunnu.

Tosiasia on kuitenkin se, että tavallaan tuota jokea ei ole edes olemassa. Vaikka vesi uskollisesti virtaa uomassaan, joki ei ole ollut hetkeäkään sama. Kärjistäen voisi sanoa, ettei ole olemassa mitään muuta kuin havainto virrasta, jota me kutsumme joeksi. Se on periaatteessa olemassa vain siksi, että ajattelemme niin. Antiikin filosofi Herkleitos tavoitti tämän ajatuksen ja tiivisti sen näin:

”Et voi astua samaan jokeen kahdesti.” (Herakleitos)

Tällä hän tarkoitti, että sekä joki että se, joka jokeen astuu, ovat jatkuvassa muutoksessa. Hetki ei toistu ja jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen. Jos menisin nyt seisomaan Tarpianjokeen, ei siinä olisi mitään samaa kuin silloin joskus, kun sinne vahingossa molskahdin. Eikä ole minussakaan.

Myös Leonardo Da Vinci havaitsi tämän täsmälleen saman asian kuin antiikin Herkleitos tai myöhemmin minä Tarpianjoessa. Hän kirjoittaa:

”Kun upotat kätesi virtaavaan puroon, kosketat sitä, mikä on mennyttä ja tulevaa samanaikaisesti.”

Tai sama ajatus vapaammin käännettynä:

”Kun laitat kätesi virtaavaan puroon, kosketat viimeistä pisaraa, joka on jo mennyt ja ensimmäistä, joka on vasta tulossa.”

Tämä kuvaa ihmisen elämää ajanvirrassa. Mitä lähemmäs eteenpäin katson, sitä nopeammin se on jo takanani. Mitä kauemmas eteenpäin katson, sen huonommin sen näen. Jos taas katson taakseni, en näe lainkaan eteeni. Ja mitä kauemmaksi taakse katson, jälleen sen huonommin näen.

Näin näkeminen, mutta entä kosketus? Jos puhutaan ajan kosketuksesta, elämämme jatkuvasti tulevan ja menneen taitekohdassa koskaan kykenemättä koskemaan kumpaankaan. Vesi, jonka tunnet ihollasi, on kulkenut ohitsesi virrassa ennen kuin ehdit sitä havaita. Jos ollaan oikein tarkkoja, niin ihminen elää aina menneisyydessä, koska elämä on tapahtunut ennen kuin aistikokemus tavoittaa mielen.

Mihin tällä pyrin?

Mihin tällä merkillisellä pohdinnalla pyrin? Tahdon vain muistuttaa meitä pieniä ihmisiä siitä, kuinka epävarmaa lopulta elämä on, jos yritämme hallita sitä itse. Ei meitä siihen ole luotu. Meidät on luotu luottamaan.

Elämme menneen ja tulevan ’puristuksessa’ kykenemättä tarttumaan kumpaankaan – ja silti kuvittelemme hallitsevamme kumpaakin. On merkillistä sekin, että pysyminen tässä hetkessä, on modernille ihmisille todella vaikeaa. Siis eläminen siinä ainoassa hetkessä, johon voimme edes jollain tavalla vaikuttaa! Karkaamme toistamiseen sinne, mitä meillä ei ole – menneeseen ja tulevaan.

Toki ymmärrän käytännön elämässä ennakoinnin. Se on vahvuutemme. Mutta ikävä kyllä teemme saman myös suhteessa Jumalaan. Milloin kaipaamme Jumalan apua menneeseen: kaipaamme tai kadumme jotain, mitä ei enää ole. Pyydämme häntä korjaamaan rikotun.

Ehkä tätäkin useammin, etsimme Jumalaa tulevasta. Milloin pyydämme häntä järjestämään tulevaisuutemme, milloin kaipaamme tulevaksi jotain hetkeä, mitä ei ole, milloin taas odotamme Jumalan ihmettä, että sitten voisimme elää…

Vaan milloin pysähdymme tähän hetkeen kohtaamaan Jumalaa? Onhan hän tässä kanssamme aina läsnäoleva. Mitä merkitystä on menneellä? Mitä merkitystä on tulevalla? Jos kerran Elämän Herra Jeesus on Pyhän Hengen kautta läsnä tässä ja nyt. Tätä ihmettelen omassa elämässänikin!

Se on kuin seisoisin keskellä jokea ja odottaisin, että eilen ohitse virrannut vesi palaisi uudestaan virvoittamaan minua. Tai että odottaisin huomisen vettä virvoittamaan ihoani tänään. Ja vaikka niin tapahtuisi, niin sekin hetki on ohi ennen kuin huomaankaan. Kuten totesin edellä, virta on aina vain nyt. Se on sitä, vaikka virta on joka hetki uusi. Sama koskee Jumalan kosketusta ja rakkautta.

Miksi siis en yksinkertaisesti kohtaa Jumalaa tässä sellaisena kuin hän on? Miksi työnnän hänet menneeseen? Miksi vedän häntä tulevasta?

Voisinko luottaa Herralleni elämäni kuninkuuden ja antaa hänelle siinä ’kuljettajan paikan’? Miksi etsin häntä menneestä tai tulevasta, kun hän on tässä kanssani? Ehkä minun ei tarvitsisi murehtia Nasun tavoin ”Ajatellaanpa, Puh, jos puu kaatuisi kun me olisimme sen alla?”, vaan voisin Puhin tavoin vain todeta, että ”Ajatellaanpa, jos ei kaatuisi…” ja jatkan elämää Jumalani lähellä onnellisena elämäni loppuun asti.

Sanoohan meidän Herramme:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28-30)

Hän ei puhu huomisesta, ei eilisestä. Tämä kaikki on tarjolla vain tänään ja aina tänään. Hän ympäröi minut rakkautensa virralla ja minulla ei ole mitään hätää. Hänessä minulla on kaikki ja enemmän. Uskaltaisinko siis vain nojautua häneen ja antaa hänen kuljettaa minua tämän matkani?