Tämän sunnuntain teksti on päivän epistolateksti kirjeestä heprealaisille, sen 10. luvusta (Hepr. 10:11-14, 19-25). Tekstissä puhutaan uhreista, joten avaan tässä uhrikäsitettä niin, että pääsemme sisään aiheeseen, joka koskettaa uskomme ydintä.

Luen tekstin alkuosan johdannoksi, kun taas loppuosa sopii taas saatesanoiksi tälle saarnalle.

”Tämän tahdon mukaisesti meidät on pyhitetty ainutkertaisella uhrilla, kun Jeesus Kristus uhrasi oman ruumiinsa. Jokainen pappi seisoo joka päivä toimittamassa jumalanpalvelusta ja uhraa kerran toisensa jälkeen samat uhrit, jotka eivät milloinkaan voi poistaa syntejä. Kristus sitä vastoin on uhrannut yhden ainoan syntiuhrin ja asettunut pysyvästi {KR38: ainiaaksi istuutunut} istuimelleen Jumalan oikealle puolelle.” (Hepr. 10:10-12)

Tekstiä edeltänyt yhdeksäs luku sekä kymmenennen alku käsittelivät nekin kokonaisuudessaan Vanhan testamentin uhrikäytäntöjä. Tästä jatkaa myös tämä lukutekstimme, joka puolestaan päättää Uuden liiton uhrin paremmuutta käsittelevän pitkän pääkohdan (Hepr. 9:13-10:18).

Sanaan uhri liittyy puhekielessä veri ja kuolema. Puhutaan ’kuolonuhreista’, onnettomuudet vaativat ’uhrinsa’ ja taisteluissa joudutaan ’uhraamaan’ joukkoja voittojen saavuttamiseksi.

Toisaalta sama sana on vakiinnuttanut joissain kirkkokunnissa saman merkityksen kuin ’kolehti’ tai ’kiitoslahja’. Puhutaan ’uhraamisesta’, ’kiitosuhrin keräämisestä’ ja jopa ’uhrin kantamisesta’. Näistä jälkimmäinen termi kuulostaa varmasti sangen vieraalta asiaa yhtään tuntemattomalle.

Raamatun sanaan uhri liittyy nämä kummatkin merkitykset: tavallisesti uhriin liittyy kuolema, mutta uhri voi olla myös kiitoslahja. Aapeli Saarisalon Raamatun Sanakirja määrittelee sanan uhri näin:

”Uhrissa ihminen antaa arvokkaan omaisuutensa Jumalalle lepytykseksi ja kiitokseksi.”

Kun ajattelet Kristuksen sovituskuolemaa, määritelmä toteutuu täydellisesti. Ainoa ja arvokkain asia, mitä ihminen voi antaa hänen elämänsä. Mikään muu ei ole tosiasiallisesti hänen omaansa.

Tämä on lähtökohta, että ymmärrämme oikein, mistä on kyse Kristuksen uhrikuolemasta. Tämä ajatus oli pääsiäisen uhrikaritsoissa samoin kuin päivittäisissä syntiuhreissa.

Meille Uuden testamentin kansalaisille alkuperäinen ajatus uhrista on vieras. Tästä syystä usein käy niin, että osaamme kyllä kertoa, että Jeesus on kertakaikkinen uhri syntien anteeksiantamiseksi, mutta jos meiltä kysytään jotain uhrista, niin emme oikein osaa itsellemmekään uhrin merkitystä selittää. Ja se on täysin ymmärrettävää, koska arjessamme ei uhreja enää näy – paitsi, mitä kielikuvissa niistä on säilynyt.

Uhraaminen ja uhri Heprealaiskirjeessä

Heprealaiskirjeessä käsitellään laajasti uhraamista ja uhria. Teksti on vain murto-osa kirjeen systemaattisesta vertailusta vanhan – ja uuden liiton käytäntöjen välillä.

Kirjoittajan kohderyhmä oli heprealaiset kristityt, jotka olivat ilmeisesti paikallisen juutalaisyhteisön painostuksesta tai vaihtoehtoisesti valtiollisen vainon tähden vaihtamassa näkemystään Kristus-uskosta takaisin Mooseksen lain alaisuuteen. Koska Vanhan testamentin säädökset olivat lukijoille tuttuja, ei kirjoittaja selitä niitä tekstissä enempää.

Jotta siis ymmärtäisimme paremmin tekstiä, tutustaan Vanhan testamentin uhrikäytäntöihin, vaikka pintaa raapaisten. Asiasta enemmän kiinnostuneille löytyy Israelin jumalanpalvelusjärjestys kuvattuna kokonaisuudessaan 3. Mooseksen kirjassa sekä osissa 2. Mooseksen kirjaa. Muutaman kerran, kun tuon ajatuksella lukee, niin perusperiaatteet kyllä aukenevat. Mutta katsotaanpa tässä lyhyesti, mistä uhraamisessa oli pohjimmiltaan kyse.

Uhraaminen Vanhassa testamentissa

Uhrieläimen kuolemassa lähtökohtainen ajatus oli viattoman sijaiskuolema syyllisen tähden. Uhrin tuonut henkilö asetti kätensä uhrieläimen päälle, kun se teurastettiin. Tällöin henkilön synti siirtyi vertauskuvallisesti uhrieläimen kannettavaksi, joka kuoli henkilön syntien tähden kantaen ne seuraamukset, jotka olisivat kuuluneet uhraajan osalle. Koska synnistä säädetty rangaistus on kuolema, vain sijaiskuolema saattoi sovittaa toisen tekemän synnin edellyttäen, että sijaiskärsijä katsottiin kelvolliseksi kantamaan synnin.

Uuden testamentin näkökulmasta olemme oppineet, että Vanhan testamentin eläinuhrikäytäntö oli varjo tai viittaus todelliseen uhriin, jonka Jeesus täytti ristillä antamalla oman henkensä. Eläinuhri ei tosiasiassa täten ollut itsessään riittävä pesemään syntejä pois, vaan sen riittävyys perustui tulevaan uhriin, joka täyttää ihmiseltä vaaditun hinnan.

Eläinuhri oli toki toimiva ja voimassaoleva syntien sovittamiseen. Siinä merkityksessä se oli enemmän kuin vertauskuva. Mutta ilman tulevaa täydellistä uhria, josta se oli esikuva, se olisi ollut tehoton.

Kun siis Kristus uhrasi itsensä Golgatalla, hänen syytön verensä lunasti paitsi uuden liiton uskovien velan, myös sen velan, joka oli vuosisatojen varrella kertynyt vertauskuvallisista eläinuhreista. Täten Kristus todella sovitti kaiken synnin – menneen ja tulevan. Olihan niin, että uskon kautta Vanhan testamentin uhraaja, otti vastaan Jumalan armon, kun hän uhrasi uhrieläimen. Tilanne on siinä mielessä sama kuin meidän uskommekin osalta. Uskon kauttahan mekin otamme vastaan Kristuksen uhrin. Eihän Vanhan testamentin uhraajakaan tullut osalliseksi uhrista ellei hän uskonut syntiensä siirtyvän kätten päälle panemisen kautta uhrieläimen ylle.

Ajatus Vanhan testamentin eläinuhrissa oli sama kuin Kristuksen ainutkertaisessa uhrissa. Tarvittiin uhri synnin hyvittämiseksi, jotta ihminen saattoi lähestyä Jumalaa.

• Varsinaisia sovittavia uhreja olivat polttouhri, syntiuhri ja vikauhri. Niiden tarkoitus oli sovittaa ihmisen tai kansan synti, jotta tämä voi lähestyä Jumalaa. Näitä uhreja yhdisti uhraajan katumus sekä uhrieläimen kuolema – vain viaton veri saattoi sovittaa synnin. Uhraaja etsi uhrin välityksellä anteeksiantoa Jumalalta.

• Sovittavien uhrien lisäksi oli muitakin uhreja. Niitä voidaan hieman yleistäen kutsua kiitosuhreiksi ja yhteysuhreiksi. Kiitosuhrit saivat olla joko eläinuhreja, ruokauhreja tai juomauhreja. Nämä uhrit olivat luonteeltaan kiitollisuuden ilmauksia, lahjoja Jumalalle. Kiitosuhrit olivat vapaaehtoisia uhrilahjoja.

• Yhteysuhriin sisältyi sekä eläinuhri että esimerkiksi ruokauhri kiitokseksi. Yhteysuhrilla vaalittiin yhteyttä uhraajan ja Jumalan välillä, jota symboloi ruokailu (uhrilihan syöminen) pyhässä paikassa.

Sovittavien uhrien ja kahden viimeksi mainitun uhrityypin, eli yhteys- ja kiitosuhrin, käyttöä rajoittiyksi mielenkiintoinen säädös. Nimittäin kiitosuhria ei saanut koskaan uhrata sellaisenaan, vaan sitä tuli aina edeltää sovittava uhri.

Sovittavaan uhriin ei tarvinnut liittyä kiitosuhria, mutta kiitosuhria edelsi aina ’veriuhri’.

Tällä tavoin Vanhan testamentin uhrikäytäntö kuvaa vertauskuvallisesti tietä Jumalan luo. Jumalan eteen ei kenelläkään ole asiaa ilman, että hänen syntinsä on ensin sovitettu. Vasta kun synti on sovitettu, on henkilö arvollinen tuomaan kiitosta Jumalalle.

Tästä pidetään esimerkkinä Abelin ja Kainin uhria (1. Moos. 4:3-7). Muistanet kertomuksen ensimmäisestä veljessurmasta. Siinä Jumala katsoi suotuisasti Abelin uhrin puoleen, kun taas Kainin uhria hän ei kelpuuttanut.

Erona oli se, että Abel etsi Jumalan edestä sovitusta uhraten eläimen puolestaan, kun taas Kain koki olevansa kelvollinen Herran edessä osoittaen hänelle pelkkää kiitollisuuttaan kaikesta saamastaan hyvästä ilman, että hän osasi asettaa itsensä oikeaan asemaan Jumalan edessä. Abelin uhrin Herra hyväksyi, mutta ei Kainin uhria.

Takaisin kirjeen tekstiin

Nyt, kun palaamme takaisin Heprealaiskirjeen tekstiin, huomaat kohta, että siinäkin puhutaan kahdesta erilaisesta uhrista. Luvun 10 lainaus puhuu sovittavasta uhrista, kun taas hieman myöhemmin kirjeessä puhutaan luvussa 13 kiitosuhrista.

Syntiuhrin välttämättömyys

Varsinaisessa tekstissämme (luvussa 10) kirjeen kirjoittaja osoittaa lukijoilleen, kuinka temppelissä uhratut uhrit olivat käyneet turhiksi, koska Jeesus oli antanut itsensä kertakaikkiseksi uhriksi synnin sovittamiseksi.

Kirjoittaja korostaa Kristuksen uhrin ainutkertaisuutta ja riittävyyttä kirjoittamalla kuinka papisto ”seisoo joka päivä toimittamassa jumalanpalvelusta ja uhraa kerran toisensa jälkeen samat uhrit”, kun taas Kristus

”on uhrannut yhden ainoan syntiuhrin ja ainiaaksi istuutunut istuimelleen Jumalan oikealle puolelle.”

Huomaatko tämän eron? Vanhan testamentin papisto seisoo, kun taas Kristus istuu tukevasti. Seisominen kuvaa työn keskeneräisyyttä, kun taas istuminen osoittaa työn tulleen jo täytetyksi. Kristus on tehnyt työnsä loppuun, joten hän istuu, kun taas pappien tehtävä oli yhä kesken, joten he seisoivat.

Tällä sanavalinnalla kirjoittaja korostaa sitä, että Jeesuksen sovituskuolema on kertakaikkinen uhri, joka valmisti tien ihmiselle Jumalan luo:

”Hän odottaa siellä, kunnes hänen vihollisensa pannaan korokkeeksi hänen jalkojensa alle, sillä hän on jo yhdellä ainoalla uhrilla tehnyt pysyvästi täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” (Hepr. 10:13-14)

Tässä mielessä mikään ei ole muuttunut. Myös Uuden testamentin puolella vaaditaan ’veriuhri’ syntien anteeksiantamiseksi ennen kuin ihmisellä on lupa lähestyä Jumalaa. Vain Kristuksen veri on riittävä uhri Jumalan lähestymiseksi. Erona on vain se, että uhri on kertakaikkinen. Meidän ylipappimme istuu.

Samalla tavoin kuin Vanhan testamentin uhraaja osoitti uskovansa uhrin tuomaan sovitukseen laittamalla käden uhrieläimen päälle, samalla tavoin me osoitamme uskovamme Kristuksen uhrin riittävyyteen puolestamme, kun laittamme ikuisuustoivomme hänen varaansa.

Ilman Kristuksen sovitustyön hyväksymistä ja henkilökohtaista vastaanottamista kenelläkään ei ole asiaa Jumalan luo. Sovintoveri on edelleen ehto Jumalan lähestymiselle.

Kristus on uhrannut viattoman verensä sinun puolestasi, jotta sinulla on pääsy Jumalan luo. Tämä on lähtökohta. Jos tätä ei olisi tehty ja tapahtunut, ei sinun uskollasi olisi mitään merkitystä.

Edelleen samalla tavalla kuin Vanhan testamentin temppeliuhrikäytännössä, sinulta edellytetään osallistumista uskossa tähän uhriin eli uhrin tarjoaman sovituksen vastaanottamista omalle kohdallesi. Eihän Vanhan testamentin puolellakaan pelkästään eläinuhrikäytännön olemassaolo riittänyt pesemään ketään puhtaaksi synnistä, ellei hän itse ottanut osaa uhriin uskon kautta. Samalla tavoin Kristuksen sovitustyö astuu voimaan kohdallasi vasta, kun henkilökohtaisesti hyväksyt Jeesuksen elämäsi Herraksi.

Vapaaehtoinen kiitosuhri

Kuten muistat uhraamisen lyhyestä oppimäärästä, niin ’veriuhri’ vaaditaan ennen kuin voidaan ajatella mitään vapaaehtoista kiitos- tai yhteysuhria. Ja tätä korostaa myös Heprealaiskirjeen kirjoittaja kirjeen 13. luvussa, missä hän siirtyy puhumaan Jumalalle mieluisista uhreista (Hepr. 13:7-).

Uhrien järjestyksen ymmärtäminen on ehdottaman tärkeää meillekin, ettemme erehdy kuvittelemaan elämämme ’hyvien tuoksahdusten’ olevan riittävää lähestymään Jumalaa. Nimittäin on aina niin, että ’hyvien töidemme’ tuoksu on kelvollinen Jumalan edessä vain sekoittuneen Poikansa uhrin tuoksuun.

Me tarvitsemme sovintouhrin ennen kuin voimme uhrata edes kiitosta Jumalalle. Ilman Jeesuksen sovintotyön hyväksymistä omalle kohdallesi kiitollisuutesi Jumalaa kohtaan on aivan yhtä kelvoton kuin oli Kainin uhri Raamatun alkulehdillä.

Laupeuden teot eivät kanna sinua, vaan ne ovat aina vain ja ainoastaan kiitollisuuden ilmaus Herrallesi – pelastuksesi perustuu yksin Kristuksen sovitustyöhön, ei omaan hyvyyteesi.

Kiitosuhri sen sijaan on luonteeltaan kiitollisuuden osoitus Herralle työstä, jonka hän on tehnyt hyväksemme. Siinä missä Vanhan testamentin syntiuhri maksoi velan, kiitosuhri oli yksinkertaisesti ’kiitos’ Jumalalle hänen armostaan. Sama pätee meidän kohdallamme.

Jerusalemin temppeli on kuitenkin hävitetty jo vuonna 70, joten missä ja miten me uhraamme ruoka- ja juomauhrit Jumalalle? Millainen siis on Uuden testamentin kiitosuhri? Annetaan Heprealaiskirjeen kirjoittajan vastata:

”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat {KR38: ylistävät} hänen nimeään. Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen.” (Hepr. 13:15-16)

Kirjoittaja mainitsee kolme Jumalalle mieluisaa kiitosuhria. Ne ovat

• Jumalan nimen ylistäminen ja tunnustaminen (kumpikin käännös mahdollinen),

• hyvän tekeminen ja

• omastamme jakaminen.

Jumalan ylistäminen sisältää hänen nimensä tunnustamisen. Omasta jakaminen puolestaan sisältää niin aineellisen omaisuuden kuin myös ystävyyden ja evankeliumin sanoman.

Yhdessä nämä mainittu miellyttää Jumalaa ja tuo siunauksen sekä ’uhraajalle’ että toisille ihmisille. Mutta silti, ettei kukaan kiitostaan uhraava erehdy kuvittelemaan itseään niin ihanan kelvolliseksi, muista, että kiitosuhria edeltää aina sovitusuhri – ja tuo uhri vaatii veren, kuoleman. Kuolema on voitettu kuolemalla.

Muista siis. Kiitosuhrimme tuoksu tarjoillaan Ikiaikaisen eteen vain ja ainoastaan sekoittuneena hänen Poikansa uhrin savuun.

Vielä sama esimerkin kautta

Avataan vielä kerran tätä uhrijärjestystä ja Kristuksen uhrin ensisijaisuutta yhden oman elämäni esimerkin kautta.

Nuoruudessani yläaste- ja lukioiässä lähellemme muutti ikäiseni Juha. Ei kulunut kauaakaan, kun meistä tuli kaverit ja ystävät. Ja tuona aikana ennen kännyköitä tyypillisesti vierailimme paljon aikaa kavereiden luona. Välillä oltiin minun kodissa, välillä Juhan kodissa.

Juhalla oli isä. Isän nimi oli Esko. Esko oli urheilullinen ja heidän autotallissaan oli pingispöytä. Pelasimme Juhan kanssa paljon pingistä ja melko usein Esko liittyi seuraamaamme pelaamaan. Toki hän oli työssään kiireinen, mutta aina välillä aikaa riitti poikien peleihin.

Välillä pelasin Juhaa vastaa, välillä Eskoa. Ja tiedätkö, Eskon kanssa oli niin kiva pelata, että joskus taisin pelata hänen kanssaan, vaikka Juha ei ollut vielä tullut kotiin. Mutta tiedätkö, että ellei Juhaa olisi ollut, tuskin olisin koskaan Eskoa tullut tuntemaan saati sitten päässyt pelaamaan hänen kanssaan autotalliin. Minun suhteeni Eskoon muodostui hänen poikansa Juhan kautta. Se oli rakennettu sen varaan, että minä ja Juha olimme ystäviä.

Sama on suhteemme Taivaalliseen Isään. Ilman Kristuksen ristikuolemassa osoittamaa täydellistä rakkautta ja ystävyyttä, meillä ei olisi mitään asiaa hänen etuunsa kiittelemään tai ylistämään häntä. Meidän suhteemme ei perustu siihen, mitä me olemme tai mitä meillä on. Se perustuu siihen, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme.

Luulen, ettei meistä kukaan voi olla tyytyväinen ’kiitosuhriemme’ riittävyyteen käytännössä. Kiitosuhrimme lienevät sangen vajavaisia. Ehkäpä juuri tämän vajavaisuutemme tähden, Jumala luotti ihmiskunnan syntien sovituksen mieluummin oman Poikansa kannettavaksi kuin meidän ihmisten, jotka hädin tuskin pystymme huolehtimaan edes itsestämme.

Ylistäkäämme siis Herraa sovituksen lahjasta antamalla hänelle mieluisa kiitosuhri lähimmäistemme parhaaksi. Ja tässä, kun katselen häpeillen kiitosuhrini vähäisyyttä, niin muistan, että… Jumala iloitsee siitäkin, koska se on sekoittunut hän Poikansa uhrin tuoksuun.

Täten meillä on etuoikeus ja ilo päättää tämä lyhyt tutkielma Heprealaiskirjeen tekstin sanoihin:

”Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon – hänen ruumiinsa – kautta. Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone. Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä.” (Hepr. 10:19–22)

Aamen.