Raamatussa opetetaan useaan otteeseen karttamaan ahneutta. Ahneus (avaritia) on myös yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Yleensä miellämme ahneuden rakkaudeksi rahaan ja materiaalisiin hyödykkeisiin.

Ahneus on siitä erikoinen kumppani, että sille usein riittää lähtökohdaksi pelkkä puute, johon se rakastuu. Kun tämä ’rakkaus puutteeseen’ kasvaa riittävän suureksi, se johtaa rakkauden kaksoiskäskyn rikkomiseen – aluksi lähimmäistä ja yltyessään jopa Jumalaa kohtaan. Ahneus tekee muista pelkkiä välineitä.

Ahneuden kumoava taivaallinen hyve on ”ihmisrakkaus, armeliaisuus” (caritas). Hyve on helppo ymmärtää ahneuden tuottamaa hedelmää vasten. Ahneus laittaa ihmisen laiminlyömään lähimmäistä, joten ihmisrakkaus on mitä parhain lääke tuon laiminlyönnin korjaamiseksi. Ahneutta kun ei voi sammuttaa saavuttamalla ahneuden kohdetta, koska ahneus etsii aina uuden kohteen. Tähän Jeesuskin viittaa Luukkaan evankeliumissa:

”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.” (Luuk. 12:15)

Tekstissä Jeesuskin viittaa ahneuteen rahan ja omaisuuden tavoittelun näkökulmasta. Olen opettanut tästä toisaalla kuolemansyntejä käsitelleessä sarjassani, joten tässä tekstissä en käsittele aihetta perusteellisesti.

Nostan vain yhden erityisesti mieleeni nousseen näkökulman ahneuden moniin kasvoihin, joihin en aiemmin ole niinkään kiinnittänyt huomiotani.

Ahneuden monet kasvot

Usein ajattelemme ahneutta omaisuuden, rahan ja vaurauden kyltymättömänä janona. Tällainen ahneus onkin helppo tunnistaa – etenkin lähimmäisen elämässä.

Vaan ahneus on siitä ikävä kumppani, että se osaa tekeytyä usein myös ’valkeuden enkeliksi’ ja silloin sitä on vaikea tunnistaa läheltä, kuten omasta elämästä. Ahneus löytää aina hyvän syyn haalia yhä enemmän. Tunnetusti ihminen on melko taitava vakuuttamaan itsensä hyvistä aikeistaan, joten ahneuden tehtävä on helppo. Tarvitsen isomman auton, enemmän rahaa, suuremman talon… koska sitten voin palvella Jumalaa paremmin, kuljettaa seurakuntalaisia, pitää kotikokouksia. En sano, ettei näin voisi olla, mutta melko usein käy niin, että kun ahneus saa, mitä se halusi, se ei täytäkään ’lupaustaan’, vaan tarvitsee taas jotain uutta, että lupaus voisi täyttyä ’paremmin’.

Nämä ovat vain ahneuden yhdet kasvot. On tilanteita, kun sydämeen pesiytynyt ahneus ei ole mieltynyt aineellisten hyödykkeiden, omaisuuden tai rahan haalimiseen, vaan kohteena voi olla jotain aivan muuta. Ja mistä ahneuden tällöin tunnistaa? Siitä, että se haluaa aina vain lisää ja on valmis tekemään kompromisseja rakkauden kaksoiskäskyn kohdalla saadakseen sen, mitä se tahtoo.

Kun ahneus kohdistuu johonkin muuhun kuin edellä mainittuun, sitä voi olla vaikea tunnistaa. Etenkin kaltaiseni henkilöt, jotka arvostavat elämässä enemmän aineettomia arvoja, voivat kuvitella olevansa vapaat ahneuden houkutuksista. Tämä on kuitenkin illuusio – väärä luulo.

Esimerkkejä erilaisesta ahneudesta

Esimerkiksi minulla ei ole ollut aikoihin halua kerätä aineellisia hyödykkeitä, koska niiden ylläpitämisestä on vain vaivaa. Tämä saa minut tietenkin kuvittelemaan, että ahneus on päästänyt minut otteestaan. Kysyn itseltäni, olenko kuitenkin ahne elämän helppoudelle?

Olen ollut myös iloinen voidessani antaa vähästäni milloin kirkolle ja seurakunnalle, on sitten kyse osaamistani, ajastani tai vähästä varallisuudestani. Taas saatoin kuvitella voittaneeni ahneuden. Mutta onkin niin, että ahneus kohdistuu usein siihen, mitä ei ole edes näköpiirissä. Ehkä olenkin ahne näkemään Herran työn menestyvän minun ponnistusteni kautta.

Toisaalta en ole osannut tai halunnut myöntää kaikkea sitä, mitä minulla on ollut liikaa. Minulla on ollut liikaa työtä – hengellistä sellaista, mikä on saanut välillä aikaan sen, että työn todellinen hengellisyys kärsii ja ’hengellisestä’ tulee uskonnollista raatamista. Olen ahnehtinut työtä.

Samoin voin nähdä ahnehtineeni myös liikuntaa. On kuinka kiire tai on kehoni kuinka väsynyt tahansa, niin lähes jokapäiväisestä juoksulenkistä ei luovuta. Tiedän sen olevan hyväksi fyysisen, henkisen, sosiaalisen ja hengellisen hyvinvoinnin näkökulmasta, mutta ahneuden ajatus tarttuu pian siihenkin, ellen valvo tilaani.

Viimeisin ahneuden kohde elämässäni on ollut hiljaisuus ja yksinäisyys. Olen aina viihtynyt hiljaisuudessa ja yksin, mutta ahneuden tunnistan siitä, jos toivon, että kaikki vain jättäisivät minut rauhaan. Ahneus tulee esiin siinä, että aamun hiljaiset hetket eivät riitä, jos en saa tiettyä ’rituaalia’ suoritettua.

Ja olenpa huomannut ahnehtineeni ajan kuluessa vähän kerrassaan entistä enemmän hiljaisuutta muun elämän tai yöunien kustannuksella. Ja kyse ei ole siitä, etteikö tuo aika olisi laatuaikaa Jumalan kanssa. Tässä hiljan Herrani herättelikin minua toistuvasti kysymällä seesteisissä hetkissäni jotenkin näin: ”Miten olet ajatellut siirtää kirkkauteni kokemuksen rukousmatolta omaan arkeesi ja lähimmäistesi hyväksi?”. Hyvä kysymys. Ahne pitää hiljaisuudenkin itsellään… haluten sitä aina vain enemmän.

Näissä esimerkeissä huomaan onnistuneesti luoneeni jopa hyvistä asioista eräänlaisen niukkuuden talouden, jossa sitä, mitä eniten halusin, ei ollut koskaan riittävästi. Ja tämän talouden kantava voima on ahneus.

Ahneutta on vaikea tunnistaa muutoin kuin siitä, miten se vaikuttaa lähimmäisiin ja jumalasuhteeseen. Sen tunnistaa siitä, että ihmiset, jotka tarvitsevat minua eniten, kärsivät hekin nälkää. He kärsivät nälkää siitä, mitä olen ahnehtinut itselleni liikaa.

Sama tiivistettynä

Huomaat varmaan, että ahneus luo pysyvän niukkuuden talouden. Mitä ikinä ahnehdin, oma kokemukseni siitä on niukkuus: aina on liian vähän. Ja samalla, kun ahnehdin itselleni, synnytän todellista niukkuutta toisille, koska he paitsi siitä, mitä minulla on tosiasiassa liikaa.

Evankeliumin sivuilla, kun Jeesus teki pariin kertaan ihmeellisen ruokkimisihmeen, hän näytti, mitä on todellinen runsauden evankeliumi. Se syntyy ”ihmisrakkaudesta ja armeliaisuudesta” (caritas). Hän ei luonut varastoa itselleen, josta sitten olisi jakanut, vaan antoi vähästään kaikille kysymättä sitä, ansaitsivatko he sen tai osasivatko olla edes kiitollisia.

Ahneus ottaa ensin itselle ja antaa liiastaan toisille, jos siitä on sille jotain hyötyä. Ihmisrakkaus taas rakastaa ihmistä ehdoitta ja on armollinen. Paavi Benedictus XVI kiteytti tämän periaatteen mielestäni hyvin.

”Vain rakkaus tuo esiin todellisen leipäpalan monistumisen ihmeen.”

Tämän edessä tajuan, että minulla ei ole kovinkaan paljon rakkautta annettavaksi, joten kiitän Taivaallista Isää hänen rakkaudestaan ja pyydän häntä antamaan minulle rakkautta – ei varastoon, vaan edelleen jaettavaksi.

En siis pyydä häntä täyttämään varastojani rakkaudella, koska jos hän näin tekisi, nostaisi ahneus minussa päätään ja pitäisin senkin itselläni. Sitten se pilaantuisi kuin manna aikanaan Israelin kansan erämaavaelluksella.

On siis parempi, että Jumalan hyvä saa virrata vapaasti tyhjien käsieni kautta. Aamen.