Pyhäinpäivä on kristillinen pyhien, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Se on yhdistelmä kahdesta vanhan kirkon juhlasta: kaikkien pyhien päivästä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä.

Suomalaisessa perinteessä pyhäinpäivä on ensisijaisesti menneiden pyhien muistopäivä, vaikka päivä on omistettu kaikille pyhille, myös ajassa eläville.

Minulle on tullut tavaksi muistuttaa pyhäinpäivänä, että puhuttelusana ’pyhä’ ei siis viittaa vain kuolleisiin. Jos taas puhutaan pyhimyksistä, niin silloin me puhumme aina henkilöistä, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Miksikö? Ehkä me pyhimyksen kohdalla ajattelemme, että hänessä laatusana pyhä ei enää horju eikä himmene. Hän on saavuttanut kertakaikkisen pyhyyden.

Pyhimykseksi hänet puolestaan tekee se, että hänen ajallinen vaelluksensa on jättänyt pyhyyden jäljen myös tänne aikaan, vaikka hän tällä hetkellä on erottamattomasti pyhä yhdessä muiden poisnukkuneiden pyhien kanssa.

Ajattelet pyhimyksistä mitä tahansa, me olemme kaikki pyhiä. Täällä ajassa tuo pyhyyden hehku on meissä vielä samanlaista kuin hiilloksessa. Miten tuuli puhaltaa, sen mukaan hiilloksen hehku voimistuu tai himmenee. On hehku sitten voimakas tai himmennyt sinne hiilloksen tumman pinnan alle, hehku asuu siellä silti. Voit kokeilla halkaista tulisen hiilen ja polttaa sormesi, vaikka se ei päällepäin hehkuisikaan.

Tämä sama ajatus sopii pyhyyteen tässä ajassa. Kun Jumalan Henki puhaltaa sinuun, tulee pyhyyden hehku näkyviin. Sitten taas on aikoja, jolloin tuo hehku jää sisälle piiloon, mutta silti se on siellä. Tuonpuoleisessa hehku ei sammu, koska olemme aina läsnä ja alttiit Jumalan Hengen tuulelle.

Toisaalta pyhyys on Jumalalle erotettuna olemisesta. Kun olet pyhä, olet jotain, mikä kuuluu Jumalalle. Sinut on erotettu hänelle. On helppo muistaa tämä merkitys etenkin järvisuomessa, jossa yksi yleisimpiä järvennimiä on Pyhäjärvi. Sen lisäksi on pyhiä salmia, tuntureita ja jokia. Asia, mikä näitä kaikkia ’pyhiä’ paikkoja yhdistää, on se, että ne erottavat.

Paikannimissä tuo pyhä ei siis viittaa siihen, että menneet sukupolvet olisivat ymmärtäneet omistaa nämä paikat Jumalalle tai he olisivat pyhittäneet ne jonkinlaiseen sakraalikäyttöön, vaan yksinkertaisesti pyhä tarkoittaa sitä, että tämä jokin pyhäksi nimetty erotti paikkoja toisistaan. On helppo ymmärtää, että järvet ja joet – tunturitkin, erottivat alueita toisistaan.

Tämä on oiva kuva meistä Jumalan pyhistä. Emme ole ketä vain. Jumala on erottanut meidät jokaisesta heimosta omaan heimoonsa. Hän on piirtänyt rajan, painanut meihin merkkinsä – Pyhän Hengen sinetin. Tässä suhteessa sana pyhä tarkoittaa kohdallamme paitsi Jumalalle kuuluvaa – siis erotettua – myös hänen pyhyyttään kantavaa.

Eli niin kuin vertasin pyhyyttä hiileen, me kannamme hänen pyhyytensä hehkua. Toisinaan hehkumme näkyvämmin, toisinaan vähän himmeämmin. Oli miten oli, hehku on meissä ja pysyy.

Puolestaan erottamalla meidät itselleen, Herra on koonnut meidät yhteen pyhäksi kansaksi. Mietipä nyt hetki, mitä sinä ymmärrät sillä, että olet Jumalan pyhä, Jumalan itselleen erottama ja Jumalan oma?

Kun tätä sanailin tämän pyhäin päivän tekstien edessä, minua tämän järvi ja hiilikuvan lisäksi jäi vaivaamaan ajatus siitä, että olenko ymmärtänyt alkuunkaan, kuka minut on erottanut – siis tehnyt pyhäksi – ja kenelle täten kuuluu elämäni määräysvalta? Palataan tähän lopuksi.

Muutama sana teksteistä

Tänään käytän tekstinä Jesajan kirjan (Jes. 25:6-9) rinnalla aavistuksen poikkeuksellista lähdettä. Se on Viisauden kirjasta tai Salomon viisauden kirjasta, ihan kummalla nimellä sitä tuttavallisemmin kutsut.

Tiedän, ettei Viisauden kirja kuulu protestanttiseen kaanoniin, mutta meidän pakanakristittyjen ensimmäisessä Raamatussa tuo kirja oli mukana. Kristillinen seurakuntahan käytti Vanhasta testamentista kreikankielistä Septuaginta -käännöstä, missä Viisauden kirjakin oli mukana. Se kuuluu myös latinankieliseen Vulgata -käännökseen ja on kuuluu vanhojen kirkkojen Raamattujen deuterokanonisten kirjojen kokoelmaan.

Vasta Luther poisti deuterokanoniset kirjat kaanonista samalla, kun hän valitsi ottaa käyttöön Vanhasta testamentista hepreankielisen alkutekstin kreikankielisen Septuagintan sijaan. Silti Luther totesi näistä apokryfisistä kirjoista, että ne ovat varsin hyvää luettavaa jokaiselle kristitylle, vaikka hän ei niille enää samaa arvovaltaa antanut kuin näille meidän tuntemille 66 kirjalle.

Totean vain tämän tässä lyhyesti siksi, ettei nyt kukaan ihmettele, että miten tällaisesta kirjasta voidaan saarnastuolista puhua. Tämän päiväinen sitaatti on myös yksi tämän pyhäinpäivän kirkkoteksteistä.

Mennään teksteihin

Mainitsemani Jesajan kirjan teksti on otsikoitu suomenkielisessä Raamatussa ”Pidot Siionin vuorella”. Siinä Jesaja kuvaa juhlaa, jonka Jumala järjestää kansalleen. Luetaan, mitä Herra puhuu profeettansa suulla:

”Tällä vuorella Herra Sebaot valmistaa pidot kaikille kansoille, herkkuruokien aterian, valioviinien juhlan: ydinrasvalla maustettuja herkkuja, kypsiä, kirkkaaksi seestettyjä viinejä. Tällä vuorella hän repäisee pois verhon, verhon kaikkien kansojen yltä, vaatteen joka on levitetty niiden ylle. Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet ja vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä kaikkialla maan päällä. Näin on Herra puhunut. Sinä päivänä sanotaan: ”Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät. Tämä on Herra, häneen me kiinnitämme toivomme, iloitkaamme ja riemuitkaamme! Hän pelastaa meidät.” (Jes. 25:6-9)

Melkoiset pidot tuntuvat olevan. Milloinkahan tämä mahtaa tapahtua? Uskon Herran pyhänä kuuluvani juhlavieraiden suureen joukkoon, joten pitäisikö varata kalenteriin tilaa?

Kysyn vielä toistamiseen? Milloin tämä tapahtuu? Milloin ”hän repäisee pois verhon, verhon kaikkien kansojen yltä”? Entä milloin ”kuolema on nielty ainiaaksi”? Entä milloin Herra ”pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet ja vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä kaikkialla maan päällä”?

Milloin on se päivä, jolloin sanotaan:

”Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät. Tämä on Herra, häneen me kiinnitämme toivomme, iloitkaamme ja riemuitkaamme! Hän pelastaa meidät.”

Niin, milloin tuo päivä lienee koittavan? Jätetään tämä kysymys hetkeksi hautumaan ja luetaan nyt tuo Viisauden kirja tekstimme (Viis. 3:1-9) kaveriksi. Siinä kuvataan tätä samaa tapahtumaa, mistä Jesaja kirjoitti. Se on otsikoitu sanoin ”Oikeamielisten toivo täyttyy”.

Kirjan on kirjoittanut joku meille tuntematon kirjoittaja, joka asui Aleksandriassa noin vuonna 100 eKr. Jossain lähteessä viitataan kirjoittajan koonneen yhteen Salomon viisautta, mutta yhtä hyvin kirja on voitu omistaa Salomolle. Viisaudella kirjan nimessä viitattiin Jumalan viisauteen.

Jumalallinen viisaus on erilaista kuin inhimillinen. Siksi näillä Jumalan viisailla oli paikkansa myös Vanhan testamentin kuninkaiden hovissa. He toimivat siellä rinta rinnan profeettojen, näkijöiden, hallitusmiesten ja muiden avustajien kanssa. Esimerkiksi Raamatun Danielia tai Joosefia voisi verrata virassaan tällaiseen viisaaseen. He käyttivät jumalallista viisautta soveltaessaan Jumalan sanaa kuninkaan hovissa.

Kuunnellaan nyt, mitä tämä meille tuntematon viisas kirjoitti.

”

Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kädessä, eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin. Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita, ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena, heidän lähtöään täältä perikatona, mutta he ovat päässeet rauhaan. Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus, mutta he olivat täynnä kuolemattomuuden toivoa. Kevyesti heitä kuritettiin – runsaasti heitä siunataan. Jumala pani heidät kokeeseen ja havaitsi heidät kelvollisiksi. Niin kuin kultaa sulatusuunissa hän tutki ja koetteli heitä, niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan hän otti heidät vastaan. Kun tilinteon hetki koittaa, he loistavat kirkkaasti, leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä. He saavat hallintaansa maailman kansat, he jakavat niille oikeutta, ja Herra on iäti heidän kuninkaansa. Ne, jotka turvaavat Herraan, ymmärtävät totuuden, ne, jotka pysyvät uskollisena rakkaudessa, saavat sijansa hänen luonaan. Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.” (Viis. 3:1-9)

Tässäkin tekstissä puhutaan rauhasta ja elämästä sekasorron ja kuoleman vastakohtina. Jos Jesajan kirjan kohdalla kysyin ”milloin”, niin tämän tekstin edessä kysyn ”mitä tai mikä”. Mitä se on, mikä teki näistä ihmisistä kelvollisia Jumalalle, niin että heitä kutsuttiin ”oikeamielisiksi sieluiksi”?

Tämä on helppo ymmärtää väärin – etenkin, kun kirjoittaja käyttää sanaa kelvollisuus. Ensimmäinen ajatushan ihmisellä on monesti se, että tekomme, ajatuksemme tai aikomuksemme tekevät meistä kelvollisia.

Mutta kirjoittaja ei sano, että nämä tekstissä mainitut pyhät olivat kelvollisia vaelluksensa perusteella. He olivat kelvollisia, koska Jumala jalosti heistä esiin jotain…

”Niin kuin kultaa sulatusuunissa hän tutki ja koetteli heitä, niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan hän otti heidät vastaan.”

Kun uhri poltettiin alttarilla, siitä nousi Herran eteen hyvä tuoksu. Paljon paloi pois, mutta se hyvä, mikä jäi, oli Herralle mieleen. Sama pätee kultaan sulutusuunissa. Ei puhdasta kultaa tarvitse sulattaa. Kulta sulatetaan, että siitä saadaan epäpuhtaus pois.

Tässä kohden on aiheellista kysyä, onko kultamalmiko se tekee jotain itselleen niin, että sulatusuunissa siitä tihkuu puhdasta kultaa? Vai olisiko se sittenkin tuon sulatusuunin ja sepän taidokkuutta saada tuo kulta malmista esiin?

Näiden ”oikeamielisten sieluissa” oli se ripaus kultaa, jonka Jumalan tuli nosti heistä esiin. Heissä oli se siis oikea hehku, joka tuli esiin, kun se kaikki muu poltettiin pois.

Kysynkin, kun tuli puhdistaa, onko se tuo kultamalmi, jota puhdistetaan, joka tekee itsestään puhtaan? Ei tietenkään. Tuli tuo esiin sen, mikä kestää ja on puhdasta. Ja kun Jumala puhdistaa ihmisen, hän erottaa tämän omakseen ja löytää tästä sen kullan hehkun, mitä hän etsii. Aivan kuin seppä erottaa kullan malmista, Jumala erottaa pyhät omakseen. Jumalan työ nostaa esiin ihmisestä sen jokin, mikä häntä miellyttää. Ja mitä se on? Mikä se on, mikä ihmisessä Jumalaa miellyttää?

Viisauden kirjan kirjoittaja vastaa tähän tekstin viimeisessä jakeessa:

”Ne, jotka turvaavat Herraan, ymmärtävät totuuden, ne, jotka pysyvät uskollisena rakkaudessa, saavat sijansa hänen luonaan. Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.” (Viis. 3:9)

Kulta, joka tulessa koetellaan on luottamus – eli turvaaminen Jumalaan sekä pysyminen uskollisena rakkaudessa. Mistä on siis Jumalan pyhät tehty? Rakkaudesta, Jumalan rakkaudesta, joka on saanut sijaa näiden pyhien sydämissä – sekä luottamuksesta omaan rakkaaseen Jumalaan. Tätähän se usko pohjimmiltaan on. Se on luottaminen Jumalaan, joka rakastaa ihmistä.

Pidän tästä sanasta ”turvata”, koska se kuvaa konkreettisemmin uskon elävää olemusta kuin sana luottamus. Turvaaminen on tarttumista Jumalaan. Se on sitä, kun luotan käytännössä elämäni hänen varaansa. Tästä on Jumalan pyhät tehty.

Luotan ja turvaan häneen, kuka rakastaa minua. Luotan häneen, kuka on minuun laittanut sen hehkun, joka vastaa aina hänen Henkensä tuuleen. Siitä tiedän olevani Jumalan rakas, kun huomaan sydämeni hehkuvan, kun hänen Henkensä liikkuu tuulen lailla ympärilläni. Oi, hehkua, oi Jumalan rakkautta!

Ja vielä takaisin Jesajaan

Toinen kysymys jäi vielä vastaamatta. Kysyin Jesajan tekstistä, milloin mahtaa olla juhlien aika? Kysyin, minkä päivän varaan kalenteristani niihin juhliin, joihin Jumala on meidät pyhänsä kutsunut? Niin, milloin tuo lienee?

Samalla voisin kysyä myös, milloin ja miten tuo kulta sulatetaan esiin minusta? Jesaja vastaa:

”Sinä päivänä sanotaan: ”Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät. Tämä on Herra, häneen me kiinnitämme toivomme, iloitkaamme ja riemuitkaamme! Hän pelastaa meidät.” (Jes. 25:9)

Jesaja viittaa päivään, kun ”kuolema on nielty ainiaaksi”. Hän viittaa myös päivään, kun ”hän repäisee pois verhon, verhon kaikkien kansojen yltä”.

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin kuolema on voitettu ristillä. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin temppelin verho on reväisty auki Kristuksen kuoleman hetkellä. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin verho poistui kaikkien kansojen yltä viimeistään silloin, kun Jumala vuodatti Pyhän Hengen seurakuntansa ylle. Tällöin hän erotti Jumalan pyhät omaksi kansakseen.

Minkä päivän siis ympyröin kalenteristani tätä juhlaa varten? Se on tänään. Huomennakin se on tänään. Tänään on meidän Jumalamme päivä. Tänään me voimme juhlia, jos vain kalenterissamme on tilaa. Tänään me voimme sanoa:

”Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät. Tämä on Herra, häneen me kiinnitämme toivomme, iloitkaamme ja riemuitkaamme! Hän pelastaa meidät.”

Voiko mitään selvempää olla? Toki voidaan kysyä, että milloin kaikki tapahtuu täydessä mitassa tai isommin kuin nyt. Minusta tuo kysymys on typerä! Toki tiedän, että tässä ajassa meidän iloamme ja riemuamme voi himmentää monikin asia, jos vain annamme niille vallan. En vähättele sairautta, en vähättele tuskaa, en ahdistusta. On sotia, on riitaa, mutta silti tänään on se päivä, kun Jumalan pyhät juhlivat Herransa voittoa.

Jos ajattelet miestä, joka onnistuu pelastautumaan haaksirikosta vaikka omaisuutensa menettäneenä, eikö hän iloitse pelastuksestaan? Vai huutako hän pelastajilleen:

”Oi, päästäkää minut meren syvyyteen, minne menivät matkatavarat, vaatteet ja lompakko? Etenkin tuo lompakko.”

Tai eikö urheilujoukkue, joka on varmistanut mestaruutensa kahta kierrosta ennen runkosarjan loppua voi jo iloita voitostaan, vaikka ne kaksi peliä on vielä pelaamatta? Eivätkö he voi kutsua itseään jo voittajiksi?

Jos siis Kristus on voittanut meille jo kaiken, emmekö me voi iloita ja riemuita siitä jo tänään, vaikka tässä olisi vielä useampi ottelukierros jäljellä tai olemme menettäneet matkan varrella jotain muutakin arvokasta kuin lompakon. Eikö voitto ole kuitenkin aina voitto?

Ja lopuksi pieni yhteenveto

Se on vain niin, että tänään minä juhlin Jumalani voittoa. Se on vain niin, että minä juhlin sitä, että minun Jumalani on erottanut minut omakseen niin kuin kulta erotetaan malmista. Hän tietää, mitä hän löytää tämän rosoisen ja likaisen pinnan alta. Hän tietää, miten se kulta saadaan sieltä esiin.

Kun Jumalan henki puhaltaa tähän Jumalalle erotettuun hiillokseen, hän näkee sen hehkun ja iloitsee siitä. Niin, Jumalan Henki puhaltaa ja synnyttää minussa tuon hehkun. Se on ihmeellistä. Ajattele. Ilman hänen läsnäoloaan, hänen Henkensä liikettä, minä en hehku. Vain hänen lähellään minäkin huomaan olevani sulaa kultaa.

Minut on erotettu Jumalani omaksi Kristuksen voitossa tästä maailmasta. Se tapahtui ristillä. Se on täytetty, Se on voitettu. Me kuljemme voittosaatossa, vaikka matkaa on vielä jäljellä. Voittosaatossa kulkevat eivät ole perillä, eivät kotona. He ovat yhä matkalla, vaikka ovatkin jo voittaneet. Taistelu on voitettu. Minä en sitä voittanut. Minun Jumalani ja Herrani, Jeesus Kristus, sen voitti. Hän voitti tämän maailman takaisin omakseen. Hän voitti kuoleman. Hän antoi elämän. Ja minä olen hänen edessään sulaa kultaa.

Niin kuin alussa sanoin, minua on jäänyt vaivaamaan ajatus siitä, että olenko ymmärtänyt alkuunkaan, kuka minut on erottanut – siis tehnyt pyhäksi – ja kenelle kuuluu täten elämäni määräysvalta?

Luulen, että olen tähän jo edellä itselleni vastannut. Olenhan hänen edessään sulaa kultaa.

Vaan kerratakseni ja saadakseni sanoihini aavistuksen lisää konkretiaa, annan minua viisaamman vasta tähän vielä uudelleen:

”Ne, jotka turvaavat Herraan, ymmärtävät totuuden, ne, jotka pysyvät uskollisena rakkaudessa, saavat sijansa hänen luonaan. Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.” (Viis. 3:9)

Tämä on tie, jota minä kuljen. Ei ole enää minun tieni. Se kuuluu hänelle, kuka on minut valinnut ja erottanut omakseen. Minun osuuteni on pysyä uskollisena rakkaudessa. Siinä kaikki.