Mietipä kulunutta vuotta ja muistele monestiko annoit omista varoistasi toiselle. Luonnollisesti muistamme rakkaitamme lahjalla jouluna, syntymäpäivinä, nimipäivinä ja muina merkkipäivinä.

Edelleen vähäiset ropomme ovat tervetulleita lukuisiin eri keräyksiin. Vielä, kun muistat Jeesuksen ennustuksen ”köyhät teillä on luonanne aina…” (Matt. 26:11a), lienet kanssani samaa mieltä, jos väitän että jokaiselle ansaitsemallesi sentille löytyy varmasti jokin akuutti tarve jo kotimaastamme ulkomaista nyt puhumattakaan. Ja tottahan hyvän kristityn ’täytyy’ jumalanpalveluksessakin vielä muutama ropo kolehtihaaviin luovuttaa joko käteisellä, kortilla tai Mobilepaylla. Onhan sentään kyse kiitoslahjan antamisesta Herralle, joka on siunannut meitä kaikella, mitä omistamme. Kyllähän Herra nyt muutaman euron on ansainnut palveluillaan…

Monenlaisia antajia

Markuksen evankeliumin kertomus lesken rovosta puhuttelee lukijoita antamisen teeman tiimoilta. Tarkemmin rajattuna teksti puhuu vapaaehtoisen uhrilahjan antamisesta Jumalalle. Mielenkiintoisinta tässä tekstissä on se, että Jeesus ei kiinnitä esimerkissään huomiota uhrilahjaan (laatuun tai määrään), vaan sen antajaan. Luetaanpa.

”Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: ’Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.’” (Mark. 12:41-44)

Kolme päivää ennen ristiinnaulitsemista Jeesus istui vastapäätä Jerusalemin temppelin ’aarrekammion’ uhriarkkua ’naisten pihalla’ eli alueella, johon naisillakin oli vapaa pääsy. Hän oli asettunut siihen opetuslasten kanssa istumaan (ts. hän opetti heitä), mistä hän näki tahtomattaankin uhriarkulla kävijät.

Naisten pihalle oli siis vapaa pääsy juutalaisilla miehillä ja naisilla, jotka kokoontuivat temppelialueelle palvomaan Herraa. Tätä pihaa pidemmälle eivät naiset saaneet temppelialueella tulla. Myöhempi traditio mainitsee, että pihalla oli 13 uhriarkkua, joihin jokainen oli vapaa laittamaan kiitoslahjan. Jerusalemin temppeli oli tuohon aikaan käsittämättömän vauras (oikeastaan ökyrikas), joten inhimillisesti ajateltuna temppeli ei pientä uhria edes kaivannut.

Jeesus näki kuinka rikkaat laittoivat uhriarkkuun suuria summia rahaa. Kyse lienee sen kokoisista summista, että nykyihminen ei sellaisia lompakossaan pitäisi, vaan siirtäisi lahjoituksen turvallisemmin pankkisiirtona. Jeesuksen ajan rikkaille juutalaisille uhraaminen oli keino ilmaista vaurautensa ja hankkia hyveellään yhteiskunnallista arvostusta, joka ei koskaan ollut liiketoimissa pahitteeksi. He pitivät kyllä huolen, ettei heidän suuri ’laupeutensa’ jäänyt keneltäkään huomaamatta…

Jeesus ei juuri huomiotaan näihin arvostuksen tavoittelijoihin tuhlannut. Antamisella ja antamisella on näet ero. Jeesuksen huomio kohdistui köyhän leskivaimon uhriin, mille Jeesus antoi paljon suuremman arvon kuin rikkaiden valtaville summille. Pääasiallinen köyhän lesken uhrin suureen arvoon ei perustunut sen määrälliseen suuruuteen – ei edes suhteutettuna uhraajan tuloihin, kuten moni tekstistä luulee. Uhri ei ollut oleellinen, vaan uhraaja itseä, hänen motiiviinsa.

Leskivaimon lahjan arvo

Leskivaimon uhri ei ollut aineellisesti muuta kuin ’penninpyöristys’ verrattuna rikkaiden huomattaviin lahjoituksiin. Itseasiassa hänen uhrinsa vastasi täsmälleen pienintä sallittua uhria, joka oli määritelty rabbien myöhemmissä kirjoituksissa. Leskivaimon uhri oli täysin mitätön temppelin vaurauteen nähden.

Jos leskivaimo olisi ajatellut asiaa ’käytännöllisesti’ hän olisi todennut itse tarvitsevansa rahan paljon kipeämmin kuin ökyrikas temppeli. Ja sama kiusaus on meilläkin ajatella; pastori ajaa hienolla autolla, mutta minun vanha autoni on rikki – miksi antaisin senttiäkään kolehtiin, kun itse tarvitsen tuon rahan paljon kipeämmin.

Leskivaimo ei kuitenkaan piitannut olosuhteista, vaan hän teki sydämensä uskon mukaan ja antoi viimeiset lanttinsa Herralle. Hän ei antanut lanttejaan siinä toivossa, että hänet huomattaisiin tai että temppeli niitä erityisesti tarvitsi. Ei, hän uhrasi kaiken, mitä hänellä oli, Herralle. Monen mieleen herää tietenkin kysymys, mitä hän söi seuraavana päivänä? Kuoliko hän nälkään, vai lähettikö Herra korpit tuomaan hänelle ruokaa kuten Elialle aikanaan (1. Kun 17:1-6)?

Lesken nälkäongelman ratkaisu oli kuitenkin arkisempi, sillä synagogalaitos jakoi osuuden varoistaan köyhien ja leskien elättämiseksi (vrt. sosiaalihuolto). Samaisesta käytännöstä oli muuten kyse myös kristillisen alkuseurakunnan ensimmäisessä suuressa kiistassa, kun kreikkaa ja hepreaa puhuvien leskien kiista seurakunnan antamista avustuksista repi seurakunnan yhtenäisyyttä (Ap. t. 6:1-2). Eli Jeesuksen esimerkin leskivaimo ei varmaankaan kuollut nälkään, vaikka uhrasikin kaiken omistamansa.

Mutta mikä sitten teki leskivaimon uhrista Jeesuksen silmissä jalomman kuin rikkaiden uhrista? Jeesus vastaa: ”Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.” Uhrin suuruus voidaan mitata siis kääntäen. Eli ei pohdita sitä summaa, mitä kukin laittoi uhriarkkuun, vaan mietitään mieluummin sitä, mitä heille itselleen jäi uhrin jälkeen.

Rikkaiden ’uhrit’ olivat paremminkin almuja, joita he antoivat liiastaan ehkä heidän tuloihinsa nähden ’köyhälle’ papistolle. Ne ehkä näyttivät suurilta, mutta kuitenkin ne olivat vain pieni osuus heidän varoistaan, jonka he saattoivat irrottaa lahjoituksen heikentämättä heidän talouttaan. Samaten heidän lahjansa tuskin oli täysin pyyteetön – toki he edellyttivät lahjansa edesauttavan liiketoimiaan.

Leskivaimo antoi kaiken, mitä hänellä oli. Leskivaimo olisi voinut aivan hyvin säästää roponsa ja turvata näin edes yhden päivän elannon eteenpäin – eihän hänen kaksi ropoaan ollut temppelin ylläpitokuluissa kuin pyöristysvirhe. Mutta leskivaimon ’teologia’ oli erilainen. Hänen uhrinsa oli enemmän kuin hänen rahavarantonsa – hän antoi kaiken Herralle.

Samalla, kun hän luopui rovostaan, hän antoi koko elämänsä Herran hyviin käsiin. Hän ei rakentanut elämäänsä sen varaan, mitä hän omisti ja mitä hänellä oli sukanvarressa, vaan hän turvasi kaiken Herran huomaan ja luotti hänen lupauksiinsa. Vaimo antoi Herralle kaiken, myös itsensä, kiitokseksi siitä, että Herra todellakin on lupaustensa mittainen. Olihan Herra luvannut pitää huolta leskistä ja orvoista, kuten hän sanassaan on ilmoittaa(Ps. 68:6-7). Leskivaimo uhrasi kaiken Herralle – hän ei pidättänyt itsellään oikeutta mihinkään, vaan antoi itsensä Herran käsien kannateltavaksi. Tämä oli se varaukseton asenne, jota Jeesus hänen uhrissaan ihaili. Hän paitsi luopui omaisuudestaan kiitoksella, hän luovutti elämänsä tulevat päivät Herran käsiin.

Antajien vertailua

Rikkaat antoivat liiastaan ’almuja’ Jumalalle – tukivat temppeliä menestyksestään. He luottivat tulevaisuutensa keräämänsä omaisuuden varaan. He eivät uskaltaneet turvata Jumalaan, vaan antoivat ’laupeudessaan’ Herralle osuuden voitoistaan, jotta temppeli kukoistaisi jatkossakin. Heidän lahjansa ei ollut uhri eikä kiitos, vaan ’tippi’ tähänastisesta, jonka he antoivat Herralle vaientaakseen omatuntonsa äänen ja samalla odottaen ’tipin’ varmistavan aineellisen siunauksen jatkossakin.

Heidän kiitoslahjansa ei ollut pyyteetön niin kuin leskivaimon vilpitön kiitollisuudenosoitus oli. Heidän uhriinsa ei myöskään liittynyt luopumista, kuten leskivaimon uhriin sangen vahvasti liittyi. He eivät leskivaimon tavoin turvanneet tulevia päiviä Herran varaan, vaan heidän turvansa oli heidän hankkimassaan omaisuudessa. Ja koska he eivät kokeneet Jumalan huolenpitoa yhtä konkreettisesti kuin leskivaimo, ei heidän kiitollisuutensakaan joka päiväisestä huolenpidosta ollut yhtä kokonaisvaltaista kuin köyhällä leskivaimolla.

Herra ei siis katso uhrilahjaan, vaan hän katsoo uhrin antajaan. Olennaisin tapahtuu uhrin antajan sydämessä, ei kolehtihaavin pohjalla. Jumalalle antaminen ei ole kanssasisarten ja -veljien suosion tavoittelemista. Kiitoslahjan ei liene tarkoitus tuottaa inhimillistä kiitosta antajalle, vaan eikö lahjan tarkoitus on tuottaa kunniaa Herralle.

Emme anna Herralle kiitoslahjaa siksi, että Herra olisi sen tarpeessa, vaan siksi että on kunnia antaa Jumalalle omastaan. Etkö olisikin ylpeä jos vaikkapa Suomen tasavallan presidentille antamasi lahja näkyisi hänen virka-asunnossaan, kun hän pitää siellä puhetta? Mikset siis olisi ylpeä siitä, että Jumala on kelpuuttanut sinun pienen kiitoslahjasi itselleen?

Mitä antaminen Herralle eli uhraaminen on?

Kiitoslahjan ei myöskään ole tarkoitus lieventää omatunnon kellojen kilkatusta sisimmässä. Ei ole tarkoituksen mukaista antaa Herralle sen tähden, että voisi sen jälkeen unohtaa toiset ja keskittyä itsen muistamiseen hyvällä mielin. Eikö tällainen ole pikemminkin hyvän omantunnon ostamista Herralta:

”Herra katso, palvelijasi antaa sinulle 100 euroa, koska sinä ’siunasit’ minua toissa päivänä 150 euron kengillä…”?

Vielä löytyy joukostamme myös ’pelihimoisia’, jotka sijoittavat rahansa Herraan siinä toivossa, että Herra siunaa rahan ja kaksinkertaistaa sen. Näin toki Herra monesti tekeekin. Hän ottaa vastaan pienen kiitoslahjamme, siunaa sen, ja katso, siitä riittää jaettavaa paljon useammalle kuin olisimme milloinkaan voineet kuvitella. On väärin ajatella, että Herra olisi ’yksikätinen rosvo’ tai suurvoittoon oikeuttava pelitosite, joka siunaa uhrilahjamme niin, että se antaa kaiken meille takaisin korkojen kanssa. Herra ei käsittääkseni ole perustanut sijoitusrahastoa, jonka tarkoitus olisi kasvattaa uskovien ’sijoittajien’ pääomaa.

Mikä sitten on se oikea tapa antaa kiitoslahja Herralle? Mielestäni, tekstistä kumpuava ’leskivaimon teologia’ kuvaa parhaiten Herralle mieluisen kiitoksen antajaa. Leskivaimo ei laskelmoinut lahjoituksensa merkitystä temppelille, vaan hän antoi uhrin henkilökohtaisena kiitoksena Herralle hänen hyvyydestään. Leskivaimo ei antanut Herralle vain ’siivua’ ylijäämästään, vaan hän antoi Herralle kaiken, mitä omisti. Kiitoslahjaan sisältyi koko hänen elämänsä, jonka hän samalla antoi Herran huomaan. Hän mieluummin turvasi huomisen yksin Herraan kuin pieneen rahasummaan, jolla hän olisi toki voinut turvata elantonsa muutamaksi päiväksi.

Tällaista uhria Herra etsii meiltäkin. Hän tahtoo, että laittaisimme peliin ”kaiken mitä meillä on, kaiken mitä elääksemme tarvitsemme”. En tarkoita tällä sitä, että sinun pitäisi tältä istumalta mennä ja myydä kaikki mitä omistat, vaan tarkoitan, että sinunkin olisi syytä turvata kaikessa yksin Herraan. Kun Herra on sinun kaikkesi, on helpompaa myös turvata häneen kaikessa. Mitä enemmän luotat Herralle sen vähemmän sinulle itsellesi jää murehdittavaa.

Jumalalle mieluinen uhri käsittää koko elämän – kaiken, mukaan lukien itsesi, täydellisen luottamuksen Jumalan käsiin. Kun luovutat koko elämäsi Herran käyttöön, huomaat, että hän siunaa sinun pienen uhrilahjasi ja jakaa siunauksen kauttasi monelle – useammalle kuin uskotkaan.

Pohdittavaa

Mitä vikaa oli rikkaiden uhrilahjassa?
Oliko vika uhrilahjassa vaiko sen antajassa?
Millainen on Herralle mieluinen uhri?