Perjantaina (4.10.) vietettiin Franciscus Assisilaisen muistopäivää. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten nimellään kulkevasta rukouksesta, joka alkaa ”Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale…” Jos Franciscus Assisilaista pitäisi yhdellä sanalla luonnehtia, tuo sana olisi ’nöyrä’. Nöyryydessä hän sai armon kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen, mihin meidät kaikki on kutsuttu kasvamaan.

Rikkaasta perheestä lähtöisin ollut Franciscus pukeutui räsyihin, rakasti köyhiä ja avasi ovensa spitaalisille. Hän eli palvelemalla, auttamalla ja parantamalla rikkinäistä maailmaa. Hän ei elänyt itselleen, vaan hän vaali yhteyttä Jumalan ja luotujen välillä. Muista tämä, kun jatkamme eteenpäin.

Tämä tarve ei ole poistunut meidänkään ajastamme. Etsimme yhä yhteyttä ja myös sairaat ja köyhät ovat keskuudessamme. Kuin tätä alleviivaten pyhiinvaeltajat yhä täyttävät Assisin kadut vieraillessaan pyhimyksen haudalla. Haudalla, joka on muuten tunnettu yksinkertaisuudestaan.

Ehkä tämä puoli pyhän Franciscuksen elämästä on monelle vieraampi, koska muistamme hänet ennen kaikkea rauhantekijänä ja suhteestaan luomakuntaan. Kun ajattelemme häntä, mieleen tulevat luonnollisesti villieläimet ja ylistyslaulut luomakunnalle. Franciscus muistetaan miehenä, joka saarnasi linnuille ja ystävystyi susien kanssa. Kirkkotaiteessa hänet kuvataan usein lintujen ja muiden miellyttävien luontokappaleiden keskellä.

Kukapa meistä ei haluaisi olla kuin Franciscus, elämän ja luomakunnan ystävä, jota edes villit eläimet eivät pelkää lähestyä. Siinä on meidän mielestämme jotain yliluonnollista, eikö totta? Mutta onko se yliluonnollista vai olemmeko me ihmiset kadottaneet jotain luonnollisesta? Kenties yhteyden? Tätä me pohdimme tänään.

Näin ensimmäisten hallaöiden aikaan on kiva muistella kulunutta kesää, kun istuin Rokuan kansallispuistossa auringossa harjun laella. Tunsin siinä hetken suurta yhteyttä elämään ja Jumalan sen antajana. Se oli mystinen hetki.Siinä Jumalan läsnä tavoitti ihmisen hetkeksi, jolloin hän kokee syvää rauhaa ja yhteyttä Luojansa ja luotujen kanssa. Tiedät varmaan, mitä tarkoitan.

Tuolla Rokualla se oli hetki, kun koko luomakunta pysähtyi ylistämään Jumalaa. Ja kuinka ollakaan silloin pieni kaunis perhonen lensi luokseni ja jäi istumaan juomavyölleni. Tunsin, että hän on enemmän kuin perhonen; hän tuli ylistämään Jumalaa hetkeksi hiljaa kanssani. Perhonen oli siinä koko juomatauon ajan. Ja kun lähdimme jatkamaan matkaa, perhonen pysyi tiukasti minussa kiinni vielä useamman kilometrin ennen kuin se oli huomaamatta jatkanut matkaansa toisaalle.

Tämä kaikki tuntui yliluonnolliselle, mitä se ei tietenkään ollut.Tämä oli minun pieni ’Franciscus hetkeni’ tai paratiisihetki – miksi nyt sitä kutsuisimmekaan.

Tapahtui kerran paratiisissa

Oletko tullut ajatelleeksi, että tuo Fransiscuksen kyky elää rauhassa luomakunnan arkojen olentojen kanssa, ei ollut hänen varsinainen lahjansa? Se oli hedelmä lahjasta, jota hän viljeli elämässään: nöyräsydämisyyden, armon ja yhteyden lahjasta. Hän oli laittanut itsensä syrjään, kasvanut ’vähäiseksi’, että Jumalan Hengellä oli tilaa elää hänessä. Tuo yhteys, joka hänellä oli Jumalaan, kutsui edelleen luotuja hänen yhteyteensä. Eivät ne tulleet Franciscusta katsomaan. He tulivat Luojansa läsnäoloon – sinne, missä tämä nöyrä veljemme eli.

Tämän päivän raamatunteksti on Vanhasta testamentista, Ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomuksesta. Siinä me tapaamme jotain samaa, mitä näemme niissä lukuisissa Franciscuksesta maalatuissa tauluissa.

Jos tälle tekstille pitäisi antaa otsikko, minä sanoisin sen olevan ”Tapahtui kerran paratiisissa”. Luetaan teksti.

”Herra Jumala sanoi: ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.” Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui. Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille ja kaikille villieläimille. Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania. Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla. Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi:
- Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu. Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:18-24)

Teksti puhuu yhteydestä ja suhteesta. Se puhuu ihmisen tarpeesta olla yhteydessä. Eli niin kuin Jumala siinä sanoi:

”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin…”

Ennen kuin tulkitset nämä sanat turhan suoraviivaisesti, muistutan, ettei yhteys tarkoita yhteydenpitoa tai verkostoitumista. Yhteys on suhde; se on jotain, mihin tarvitaan enemmän kuin yksi ja mikä asuu osapuolten välissä.

Toki yhteys muodostuu myös yhteydenpidossa, mutta voimme olla sosiaalisia muodostamatta yhteyttä – yksin joukossa – niin kuin sanotaan. Puhun nyt yhteydestä, joka syntyy siitä, että sallin murtaa raja-aidat ympäriltäni jotta kohtaan aidosti sen toisen. On tuo toinen sitten ihminen, luontokappale tai Jumala itse – minun tulee sallia sille pääsy luokseni.

Aika usein tätä raamatuntekstiä lukiessa meiltä menee ohi tämä yhteyden elementti. Mietimme, mitä merkitsee, että nainen otettiin miehen kylkiluusta tai että kauanko Adamilla meni aikaa koko luomakunnan eläimistö nimeämiseen. Puhumme siitä, että nimeämällä eläimet Adam otti asemansa luomakunnan kruununa. Kylkiluusta taas pohdimme, että viittako se luomisjärjestykseen vai siihen, että nainen on pidemmälle jalostettu puolisko ihmisyydestä. Ja näitä kysymyksiä riittää.

Ovathan nämä kysymykset mielenkiintoisia, mutta lopulta tämän tekstin kannalta ne eivät ole kovinkaan oleellisia. Teksti puhuu ensi sijassa yhteydestä. Jumala nostaa esiin ihmisen tarpeen kumppanille ja ihmisen vastaus Jumalan tarjoukseen oli:

”Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu.”

Lyhyesti sanoen: löytyi yhteys. Adam tunnisti kaltaisensa ja koki yhteyttä häneen. Jumala tahtoi hänen löytävän ’kumppanin’ – niin kuin hän tekstissä sanoi. Ja ihminen totesi, että kumppani on löytynyt. Tämä kumppani oli niin hänen kaltaisensa, että hän saattoi kokea tulleensa yhteyteen.

Yhteys on jotain sellaista, missä ihminen unohtaa hetkeksi itsensä ja löytää toisesta ihmisestä aidon ihmisen. Sanoin ’aidon ihmisen’. Se ei ole mielikuva hänestä, vaan hän sellaisena kuin hän on. Yhteyttä ei ole, jos katson elämää niin kuin se olisi ulkopuolellani ja tarkoitettu vain täyttämään minun tarpeeni. Yhteys on hetki, kun tärkeintä ei enää ole ’minä’ ja ’minun’, vaan ’me’, ’me yhdessä’. Ja kun tämä toteutuu, syntyy tila sille rauhalle, josta me myös Franciscuksen muistamme.

Sama psalmistin sanoin

Mutta tiedätkö, että tämä luomiskertomuksessa syntynyt yhteys miehen ja naisen välille ei ollut tuossa hetkessä Adamin ainoa yhteys? Lukiessani tekstiä unohdan helposti, että teksti tapahtui paratiisissa aikana, kun ihminen ei ollut vielä valinnut omaa yksinäistä tietänsä syntiinlankeemuksessa.

Kertomuksen toinen yhteys näkyy varsin hyvin tuossa luetussa tekstissä, jos vain hoksaat, mitä tarkoitan. Ehkä kuitenkin seuraava psalmin teksti avaa yhteyden näkyviin vieläkin selvemmin. Psalmisti nimittäin muistuttaa meitä siitä yhteydestä, joka Adamilla oli tuossa tilanteessa täysin ehyt ja rikkomaton:

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon {lähes jumalolennon}, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa: lampaat ja härät, kaiken karjan, metsän villit eläimet, taivaan linnut ja meren kalat, kaikki vesissä liikkuvat. Herra, meidän Jumalamme, suuri on sinun nimesi kautta koko maailman! ” (Ps. 8:4-10)

Psalmisti kuvaa ihmisen tehtävää luomakunnan kruununa, jolle Jumala luotti tehtäväksi luomakunnan vaalimisen. Kiintoisinta psalmissa on kuitenkin ihmisestä käytetty ilmaus ”lähes kaltaisesi olennon” tai ”lähes jumalolennon”.

Jos mietit tuota määrettä ja ajattelet luomiskertomuksen tekstiämme, missä ihminen istui siinä Jumalan kanssa nimeämässä eläimiä, niin eikö ole ilmiselvää, että hän oli tuolloin yhteydessä Jumalaan? Heidän välillään vallitsi rikkumaton yhteys.

Jumala oli siinä ihmisen kanssa – ihmisen, josta sanotaan ”lähes kaltaisesi olennon”. Onhan niin, että kokeakseen yhteyttä ihminen tarvitsee jonkinlaisen tarttumapinnan yhteyteen. Ihminen koki kumppanuutta toisen ihmisen kanssa, koska hän oli ’samaa tekoa’. Ja sama pätee Jumalaan niissä rajoissa, jotka Jumala on asettanut. Onhan ihminen luotu Jumalan kuvaksi, joten hän kykenee kokemaan kumppanuutta myös Jumalan kanssa. Olemaan yhteydessä hänen kanssaan.

Pohdintaa yhteydestä

Mietin pitkään tuota tekstiä, missä Adam yhdessä Jumalan kanssa etsi kumppania. Niin paljon kuin ihmisistä ja eläimistä pidänkin, en voinut olla ihmettelemättä, miksi Jumala etsi ihmiselle kumppania näistä luomakunnan olennoista? En vain millään käsittänyt, että miksei ihminen etsinyt kumppanuutta Jumalan kanssa, kun Jumala oli siinä hänen vierellään! Eikö hän olisi ollut kaikkein paras kumppani ihmiselle? Miksi tarvittiin mitään muuta?

Vaan sitten ymmärsin, mikä ajattelussani ei toiminut. Tämä kaikki todellakin tapahtui ennen syntiinlankeemusta. Adam eli jo täydellisessä Jumalan yhteydessä. Jumalan suuntaan häneltä ei puuttunut mitään!

Mutta koska hänet oli luotu Jumalan kuvaksi ja ”lähes Jumalan kaltaiseksi”, siitä nousi tarve jakaa edelleen sitä rakkautta, jota hän koki Jumalan yhteydessä. Hän koki tarvetta osoittaa samaa rakkautta tälle luomakunnalle ja kaltaisilleen olennoille, millä Jumala rakasti häntä. Hän tahtoi elää siinä samassa yhteydessä muiden kanssa, missä hän eli Jumalan kanssa. Hänet oli luotu yhteyteen. Se oli hänen luontonsa.

Ihminen eli jatkuvasti Jumalan rakkaudessa ja hänen ja Jumalan välillä oli täydellinen yhteys. Tuo yhteys ei pätkinyt eikä katkennut vaan se pysyi. Ihminen vertauskuvallisesti oli pakahtua Jumalan rakkaudesta ja kaipasi kumppania, jolle hän saattoi edelleen jakaa rakkauden, jota hän Jumalan yhteydessä koki.

Adam ei ollut yksin siinä merkityksessä, mitä me monesti ajattelemme. Hän tarvitsi kumppanin, jotta hän saattoi rakastaa edelleen. Ja tästä on kyse, kun puhutaan suhteesta ja yhteydestä. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Ihminen on luotu yhteyteen. Ihminen on luotu rakastamaan.

Tästä on kyse tässä tekstissä, mutta sitä on vaikea nähdä langenneen ihmisen silmin. Adam oli siinä Jumalan ja luomakunnan keskellä kuin tuo pyhä Franciscus. Hän oli yhteydessä Jumalaan, jolloin luomakuntakin oli rauhassa hänen kanssaan.

Me katsomme Franciskuksen suhdetta ihmisiin ja luomakuntaan kuin ihmettä ja jotain yliluonnollista, mutta luonnollistahan se on! Tähän yhteyteen ihminen on luotu. Olemaan täydellisessä yhteydessä Luojaansa, niin, että hän on sen kuvan mittainen, joksi hänet on luotu – siis edelleen rakastamaan ja olemaan yhteydessä.

Tämä yhteyden ihminen katkaisi luomakunnan ja Jumalan kanssa syntiinlankeemuksessa, kun hän katkaisi yhteyden päättämällä asettaa sanan ’minä’ sanan ’me’ edelle.

Luonnollista, yliluonnollista, epäluonnollista

Sen sijaan, että ihmettelemme Adamin yhteyttä luomakuntaan yliluonnollisena tai epäilemme kertomuksia Assisilaisesta sepitetyiksi, olisi ehkä hedelmällisempää ymmärtää, että nuo kertomukset ovat luonnollisia. Ne ovat Jumalan yhteyden hedelmää; sitä elämää, johon ihminen on tarkoitettu..

Ja se hedelmä, mitä me puolestaan näemme ympärillämme, on epäluonnollista. Olemme vain eläneet epäluonnollisessa jo niin kauan, että pidämme sitä luonnollisena.

Luonnollista on se, kun ihmisen ja Jumalan välillä on rikkumaton yhteys. Epäluonnollista on se, että ihminen kääntyy itseensä ja erottaa itsensä muusta luomakunnasta sanomalla ’minä’ tai ’minun’. Eikö tämän maailman hedelmä jo todista sen epäluonnollisuudesta? Ei tarvitse mennä oman sielun peiliä pidemmälle, että jo näemme epäluonnollisen.

On vain niin, että tässä epäluonnollisessa maailmassa, edes me Jumalan lunastamat, emme kykene elämään Jumalan meihin laittaman luontonsa mukaan, vaan kerta toisensa jälkeen me rikomme tuon yhteyden – Jumalaan, itseemme, toisiin ihmisiin ja koko luomakuntaan. Ei siis ihme, että Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä:

”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. ” (Room. 8:19-21)

Jos yhteys Jumalan kanssa olisi ehyt, se näkyisi yhteytenä edelleen lähimmäisiimme ja koko luomakuntaan. Ikävä kyllä tämä yhteys, jonka Jumala on palauttanut ihmiskunnalle Poikansa Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksessa, on meissä Jumalan lapsissa vastaa oraalla.

Hyvä uutinen on se, että sekin riittää. On näet niin, että kun uusi elämä on meihin kerran kylvetty, me olemme tällöin uuden elämän lapsia, vaikka kasvu olisi vasta kuinka oraalla. Voit todeta sen viljapellolla, kun siemen on kerran kylvetty, siitä kasvaa juurikin se kasvi, jonka siemen se on. Se ei ole vehnä vasta sitten, kun se on kasvanut täyteen mittaan. Se on vehnä jo siemenenä maan alla. Tämä on luonnollista.

Hyvä uutinen on myös se, että me jo tässä ajassa saamme kasvaa yhteydessä – eli Jumalan tuntemisessa. Meidän ei tarvitse odottaa, että vasta taivaassa uuden elämän hedelmä tulee korjattavaksi tai kasvaa ’kelvolliseen’ mittaan.

Toki tahtoisin elää jo tänään ehyessä yhteydessä Luojaani, mutta toistaiseksi nuo yhteyden kokemukset ovat pikemminkin loistokkaita tähtihetkiä täällä epäluonnollisessa maailmassa. Ne ovat niitä elämän tähtihetkiä, kun tunnet rakastavasi niin kuin Jumala sinua rakastaa ja tunnet sen saman yhteyden virtaavan sinusta, joka virtaa sinun ja Jumalan välillä. Silloin olet täysin tietoinen siitä, että tämä ei ole lähtöisin sinusta vaan Jumalan Hengestä.

Lopuksi

Ehkä täällä epäluonnollisessa maailmassa emme voi kokea tuota samaa yhteyden ihmettä, mitä Adam koki, kun Jumalan rakkaus oli läsnä ja yhteys oli täydellisen rikkumaton. Siinä ei ollut vilppiä, ei pelkoa, ei oman edun etsimistä. Adam rakasti puolisoaan ja koko luomakuntaa niin kuin Jumala rakasti häntä. Tämä on luonnollista.

Mutta olkoon meille tuo Franciscus rohkaisuksi. Hän eli tässä samassa epäluonnollisessa maailmassa luonnollisen Jumalan ihmisen elämää. Ja se näkyi hänestä jopa niin, että luomakunnan pienet arat olennot tulivat hänen luokseen kokemaan Jumalan yhteyttä ja rakkautta. Se oli paljon enemmän kuin minun pieni kokemukseni perhosen kanssa kansallispuistossa Rokualla.

Rohkaisee tämä sinua ja minua elämään jo täällä ajassa mahdollisimman paljon niin kuin Jumalan ihminen elää. Jumalan ihminen ei elä itselleen, vaan hän vaalii yhteyttä Jumalan ja luotujen välillä. Hän uskaltaa unohtaa hetkeksi itsensä ja antaa Jumalan rakkauden luoda yhteyden hänen, lähimmäisensä ja koko luomakunnan välille. Silllin tärkeintä ei enää ole ’minä’ ja ’minun’, vaan ’me’. Hän elää lunastetun, Jumalan ihmisen – ennallistetun Jumalan kuvan – ”lähes kaltaisesi” elämää. Se on se päivä, kun Kristus katsoo meitä omiaan ja iloitsee siitä, että hänen rakkautensa on saanut sijaa maanpäällä.

Rukoillaan lopuksi niin kuin Franciscus Assisilainen on meitä opettanut rukoilemaan. Hän rukoilee auki sen, minkä hedelmän me jokainen tahdomme omassa elämässämme nähdä. Se ei ole meistä. Se on Jumalan työ meissä. Tästä rukouksesta huokuu yhteys ja se, kuinka Jumalan rakkaus valtaa alaa.

”Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään. Aamen.”