Vanha suomalainen sananlasku sanoo yksinkertaisen kauniisti, että ”puhuminen on hopeaa, mutta vaikeneminen kultaa”. Olen kuullut tätä väännettävän muotoon jos toiseen tilanteen mukaan. Ehkä asia on siis liiaksikin tiivistetty, koska ajatus ei avaudu suoraan kaikille.

Sananlaskun ajatusta selittämään sopii hyvin 1200-luvulla eläneen persialaisrunoilija Rumin ehkä yksi tunnetuimmista sitaateista. Käänsin sen tähän englanninkielestä, kun muinaista persiaa en osaa:

”Ennen kuin puhut, anna sanojesi kulkea kolmen portin läpi: Ensimmäisellä portilla kysy itseltäsi: Onko se totta? Toisella portilla kysy: Onko se välttämätöntä? Kolmannella portilla kysy: Onko se ystävällistä?” (Rumi)

”Before you speak, let your words pass through three gates: At the first gate, ask yourself, Is it true? At the second gate ask, Is it Necessary? At the third gate ask, Is it kind?” (Rumi)

Tämä sitaatti kannustaa harkitsevaan puhumiseen. Se ehdottaa, että ennen kuin sanoo mitään, tulisi pohtia, ovatko sanat totta, välttämättömiä ja ystävällisiä. Tätä sitaattia käytetään muistutuksena siitä, että sanoilla on voimaa ja ne voivat vaikuttaa muihin ihmisiin. Mutta jos niitä ei käytä oikein, voi vaikutus olla jopa päinvastainen kuin toivotaan.

Rumin ajatus ei ole madaltaa totuutta, vaan tuoda se esiin oikealla hetkellä ja tavalla, joka tekee sen vastaanottamisen helpoksi. Uskon, että samanlaisen harkintaan myös tämä suomalainen sananlasku meitä kehottaa.

Vaikenemisesta Raamatussa

Viisauden, sanotun sekä sanomatta jättämisen välillä on usein yhteys. Raamatun sanalaskujen kirjassa meitä kehotetaan punnitsemaan sanamme. Ja tuo punnitseminen tapahtuu ennen kuin päästämme sanat irti:

”Missä on paljon sanoja, sieltä ei syntiä puutu, mutta joka huulensa hillitsee, on taitava.” (Sananl. 10:19)

Me olemme taitavia tai viisaita, jos osaamme varoa sitä, mitä sanomme tai kuinka paljon me sanomme tietyissä tilanteissa. On esimerkiksi järkevää varjella sanojamme, kun olemme vihaisia. Samoin on viisasta odottaa aina hetki ennen kuin reagoi esimerkiksi ikävään tai pisteliääseen viestiin.

Uudessa testamentissa Jaakob puolestaan kehotti veljiään näin:

”Tietäkää, rakkaat veljeni, että jokaisen ihmisen tulee olla nopea kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei toteuta Jumalan vanhurskautta.” (Jaak. 1:19-20)

Hän kehottaa meitä kuulemaan ja kuuntelemaan – ja vasta sen jälkeen puhumaan. Näin tekemällä me osoitamme olevamme Jumalamme kaltaisia siinä, että eihän hänkään keskeytä meitä tai estä puhumasta. Hän kuuntelee ja vastaa kyllä ajallaan.

Edelleen sanojemme pidättäminen osoittaa kunnioitusta Jumalaa kohtaan. Salomo kirjoittaa näin:

”Älä avaa suutasi hätiköiden, älköön sydämesi kiirehtikö lausumaan sanoja Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä. Olkoot siis sanasi harvat.” (Saarn. 5:1)

On varsin usein niin, että me luulemme tietävämme, vaan emme tiedä. Me, kun katsomme elämää täältä alhaalta, niin emme näe niin kuin Jumala näkee. Emme näe kokonaisuuksia, emme erota yksityiskohtia, sydämen tilasta nyt puhumattakaan.

On myös tilanteita, jossa ei ole sanoja tai jossa sanat painavat liikaa. On tilanteita, kun sanat punnitaan liian kevyiksi. Lienet ollut paikalla, kun joku suree tai elät itse surussa. Kuinka paljon enemmän tuolloin onkaan pelkkä läsnäolo ja hiljaisuus kuin ne sanat. Joskus pelkäämme, ettei meillä ole mitään sanottavaa. Joskus taas toivomme, ettei tarvitsisi sanoa yhtään mitään.

Tärkeintä onkin oppia kuulemaan. Joskus on aika olla hiljaa ja puheen aika tulee jos on tullakseen. Vähempi puhe antaa mahdollisuuden kuulla enemmän. Ja mitä enemmän kuulen, sitä enemmän opin ja ymmärrän tätä elämää.

Pieni loru kuulemisesta

Lopetan tämän aiheesta pieneen loruun. Tämä loru on tuttu jo vuosien takaa, mutta sen tekijästä minulla ei ole mitään tietoa. Alkuperäiskielellä englanniksi se kuului näin:

”A wise old owl sat in an oak;
The more he saw the less he spoke;
The less he spoke the more he heard;
Why can’t we all be like that wise old bird?”

Suomennoksessani lorusta katoaa tuo kiva loppusointu, mutta merkitys silti säilyy:

”Viisas vanha pöllö istui tammessa;
mitä enemmän se maailmaa näki, sitä vähemmän se puhui.
Mitä vähemmän se puhui, sitä enemmän se kuuli.
Miksemme olisi siis kaikki kuin tuo vanha viisas lintu?”

Kuka tahtoo oppia elämästä tai elämältä, kannattaa kuunnella, mitä sillä on sanottavaa. Ja mitä enemmän oppii, sitä vähemmän ymmärtää tietävänsä. Ei voi kuin ihastella elämän suuruutta.

Ja sama pöllön viisaus pätee myös rukoukseen. Mitä enemmän tätä elämää näen, sen vähemmän minulla on ehdotuksia Jumalalle siitä, miten hänen pitäisi mielestäni toimia. Mitä hänen pitää tehdä, sallia tai olla tekemättä. Ymmärrän, että rukouksessakin minun paikkani on kuulla, mitä Jumala puhuu.

Jos kuulen hänen elävät sanansa, rakentuu elämäni aivan toisella tavalla kuin silloin, kun yritän neuvoa häntä ja luulen, ettei hän kuule minua, kun tekeekin toisin, koska tietää paremmin. Sanon kuin pappi Eeli neuvoi nuorelle Samuelille aikanaan:

”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee.” (1. Sam. 3:9)