Olen kirjoittanut jo useamman kappaleen taipaleestani tähän päivään sekä kuljettuna elämän matkana kuin yhteisenä tienä puolisoni kanssa. Se, mitä olen tänään, on tähänastisen elämän välisumma. En ole sen parempi tai huonompi kuin ennen – tavalla tai toisella olen vain sopeutunut tähän aikaan, johon elämä on minut kirjoittanut.

Juoksulenkki Kuopion Vanuvuorella ja pieni tauko vuoren laella näkötornilla (syksy 2024).

Vaikka sanonkin olevani elämänpolkujen summa, silti olen samaan aikaan Jumalan luoma ainutlaatuinen ihme. Ihme sen tähden, että olen Jumalan ihmeellisesti ajan funktiona luoma dynaaminen rakastettu olento.

Vielä vuosikymmen takaperin olisin kirjoittanut hengellisestä matkasta ehkä enemmän maraton- ja ultrajuoksun vertauskuvin ja kokemuksin. Vähän myöhemmin olisin kirjoittanut sivuja polkujuoksusta ja metsän siimeksessä treenaamisen autuudesta. Kaikkea tätä kannan yhä kehossani ja mielessäni, mutta nyt on muutakin – liikkumisen lisänä istuminen.

Kesäkuussa 2020 loukkasin itseni poluilla pidemmän sairasloman arvoisesti, mutta juokseminen on jatkunut. Loukkaantuminen ja tauko kilpailuista koronavuosina helpotti päätöstä jättää kisaaminen kokonaan.

Juoksen edelleen keskimäärin kuutena päivänä viikossa, mutta tavoitteellisuus on kadonnut. En enää juokse kilpaa, mutta juoksu on yhä ikäiselleni sammuvalle tähdelle jokapäiväinen seikkailu, jolla pidän itseni fyysisesti ja henkisesti kunnossa.
Juokseminen on yhä henkireikä kirjoittamisen ja kontemplaation ohella. Jokainen juoksulenkki on ainutlaatuinen seikkailu; se on asenne, jolla lähden matkaan – tuntuu ajatus lenkistä hyvältä tai ei. Päivän mittaan kohtaan kaikenlaista – myös lokaa ja sontaa. Juoksulenkillä elämässä kerätty paha olo nollataan.

Papin työ mielletään saarnaamiseksi ja edustamiseksi. No, on se sitäkin. Suurin osa työstä on kuitenkin istumista – päätetyöskentelyä, kirjoittamista, toimistotyötä, kuuntelua, keskustelua. Kaikkea tätä tehdään kotona, toimistossa, kahvilassa, junassa, lentokentällä, jne. -ja yleensä istuen. Liikunta ja juokseminen on täten tärkeää fyysisestikin arjen istumiselta palautumiseksi.

Voi tuntua kuitenkin erikoiselta, että puhun tässä liikkumisesta ja istumisesta arjen vastapainona. Istumisella en kuitenkaan tarkoita arjen istumatyötä, vaan istumista hiljaa lattialla hengitellen kehossa ja ollen läsnä Jumalan läsnäolossa. Toisaalta sama Jumalan läsnäolo on läsnä myös juostessa, kun jätän arjen ajatukset hetkeksi taka-alalle. Hiljentyminen on siis minulle istumista ja juoksemista.
Seuraavassa kerron vähän tämän päivän hengellisyydestäni ja siitä, miten sanat ’istuu’ ja ’liikkuu’ liittyvät siihen. Tähänkin on tultu monenlaisen hengellisyyden kautta ja varmasti tämäkin muuttaa vielä muotoaan, jos elinpäiviä riittää.

Jori istuu

Puhuessani istumisesta, puhun tietoisesta pysähtymisestä elämän ikuisen nyt-hetken äärelle. Parasta toki olisi, kun oppisi elämään siinä jatkuvasti, mutta niin kauan, kun se ei onnistu, ovat hetket paljon parempi kuin ei mitään.

Arjen istumiseen asenteeseen liitän toki myös tauot, venyttelyn ja jaloittelun. Mutta istuminen, mihin tässä viittaan, tapahtuu pääosin aamun hiljaisina tunteina ennen kuin annan luvan luovalle työlle tai päivän askareiden viedä mennessään. Päivään yritän mahduttaa myös toisen lyhyemmän pysähtymisen, mutta se on ollut haasteellista. Uskon silti tämän toteutuvan entistä paremmin päivä päivältä. Tämä siksi, että minuun on syntynyt syvä kaipaus siihen.

Tämä ei ole kotialttarini, mutta voisi olla. Alttari pystytetään aina sinne, minne istuudun.

Jos päivän ohjelmaan ei muuta luovaa ja virkistävää tekemistä mahdu, niin aamun hiljaiset hetket ovat minulle sydämen puheen ja latautumisen hetkiä. Kun sanon ’sydän’ ajattelet ehkä ’tahtoa’ tai motiiveja mielen taivaalla ajatusten takana. Tätähän se usein on, mutta istuessani laskeudun sydämeen. Se on tila minun olla, Jumalan puhua ja olla.

Se ei ole sama kuin ’hiljainen mieli hiljaisessa kehossa’ tai syvä rauhan tunne tai tila. Toki tuota kaikkea tapahtuu, mutta se ei ole ’se juttu’ – se on vain hyvä seuraus – niin kuin kehon kunto on seuraus sen treenaamisesta. Istuminen on ihmisyyden läsnäolon hetki, kun hän saa ’pudota’ Luojansa, Herransa ja Rakastajansa syvään syliin ja huokausta hiljaa äänettömän kiitoksen: ”Jeesus”.

Useimmin istun hiljaa ja kuuntelen Jumalani puhetta, kuuntelen hengitystäni ja kehoni tuntemuksia. Toinen kutsuu sitä hiljentymiseksi, toinen meditaatioksi, mutta minulle se on kontemplaatio – yhteys Jumalaan sydämeltä sydämelle. Ja kun tuon ulkoiseen liitän, se on jotain muuta, mitä edellä mainitsemani matalat sanat.

Sinänsä minulle on yhdentekevää, millä nimellä istumistani kutsutaan, minulle se on aikaa yhteydessä Jumalaani; se on ikuisuus tänään.

Teenpä ajoittain välillä venytyksiä ja kehollisia harjoituksia ’mielenliikuntana’, jotta saan ’jumit’ kehosta kuntoon. Kutsun sitä läsnä olevaksi ja tietoiseksi venyttelyksi, koska ei se minun harjoitteena täytä minkään hienomman sanan mittoja :-)

Kyse on tahdon ja sydämen omistautumisesta elämässä Jumalalle. Mitä ikinä teen, kutsun Jumalan Pyhän Hengen mukaan. Näin myös arjen askareissa, joissa se tosin helposti unohtuu.

Huomasit varmaan, että puhuessani hengellisyydestä, en puhu opista, dogmeista, seurakuntatyöstä. Niistä löydät tarpeeksi ajatuksiani blogikirjoituksistani, joten en ota niitä esiin tässä. Tällä valinnalla korostan sitä, että arjen hengellisyys on minulle valinta valintojen keskellä. Minulle hengellisyys on ennen kaikkea elävä rakkaussuhde Jumalaan ja sellaisenaan se on enemmän kuin kalpeat inhimilliset ajatukset, teoriat ja sanat hänestä. Hän on Ikiaikainen ja minä saan tehdä matkaa hänen kämmenellään luottaen Kristuksen sovitustyön riittävyyteen jokaisena elämäni päivänä.

Jori liikkuu

Hiljaisuus ja Jumalan läsnäolon tuntu on yhtä lailla kokemukseni hänestä myös luonnossa ja juoksulenkillä. Tästä syystä juokseminen on edelleen henki ja elämä, vaikka treenaamisen lopettamisen jälkeen olen hidastunut ja matkatkin ovat lyhentyneet. Edelleen ajallisesti lenkki on kuitenkin tunnin tai parin hetki päivässä. Oleellista on, että mieli ja mies saa hetken olla vapaat.

Jos istuessani mielen täyttää hiljaisuus, lenkillä sitä rytmittää Jeesuksen rukous:

”Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Nämä sanat täyttävät rytmikkäästi juoksuni. Jeesuksen rukouksen muoto ja rytmi vaihtelevat maaston ja askelluksen mukaan. Tämä on kokonaisvaltaista hengen, sielun ja kehon liikuntaa yhdessä Herran kanssa. Kohta sanat siirtyvät mielestä kehoon ja sydämeen; alkaa ’Jumalan flow’. Se on hetki, kun hänen puheensa täyttää matkan. Sitä jatkuu, kunnes me kumpikin vain olemme – hiljaa ja nautimme luomakunnan kauneudesta, äänistä, tuoksuista – jokaisesta askeleesta, rasahduksesta.

Ei sitä lenkillä itseään kuvaile. Kelvatkoon tämä wanha kuva (2017), kun ylitän maaliviivan elämäni ensimmäisellä 100 km juoksulla. Oli huikea etappi.

Juoksulenkillä näin tunnetilat ja oravanpyörät nollataan. Entinen ultrajuoksija lähtee vain lenkille eikä stressaa siitä, mistä lenkki vie, koska se aina kuitenkin loppuu sinne, mistä se lähtikin

Erityisesti polkujuoksun reitit sopivat tällaiselle erakoituvalle ihmisiin väsyneelle persoonalle. Mikä on hienompaa kuin pakata reppuun päivän tarpeet ja lähteä juoksemaan tuntemattomille poluille ja metsäteille (tai Kallaveden jäälle) tietämättä sen tarkemmin mitä kaikkea reitiltä löytyy tai mihin lopulta päätyy taukoa pitämään.

Kuten sanoin, kilpaileminen ei ole enää minulle ’se juttu’. Kilpailu toki sai minut juoksemaan monipuolisemmin ja tosissaan. Kova treeni muistutti nuorempana minua siitä, että olen olemassa. Kilpailut eivät koskaan olleet minulle itsetarkoitus, joten kilpailu ja tuloksellinen kuntoilu on jäänyt. Minulle juoksulenkki on kiitollisuutta kehosta. On Jumalan armoa, että kykenen yhä juoksemaan.

Ehkä ulkoisesti liikuntaani kuvaa parhaiten sana retkijuoksija tai juoksuseikkailija sopii minuun edellisiä termejä paremmin. Toki viime aikoina minua on siunattu maastopyörälläkin, mikä antaa uusia ulottuvuuksia, koska viihdyn parhaiten yksinäisyydessä. Elin pitkään aikaa, että toimenkuvani työssä ei mahdollistanut säännöllistä treenaamista ilta-aikaan, joten tuolloin totuin lenkkeilemään siihen vuorokaudenaikaan, kun se kalenteriin sopii.

Yhteenvetona tästä sanon vielä, että liikkuminen ulkona, luonnossa tai kaupungissa, on minulle hengellinen harjoitus. Ehkä juuri siksi minua ei lenkeillä näe kuulokkeet päässä, vaikka muuten matkaa tehdessä mieluusti äänikirjoja kuuntelenkin.