Istuinpa pöydässä. Keskustelimme; tai oikeastaan te keskustelitte ja minä kuuntelin. Sitten tulit sinä. Istuit pöytäämme, kysyit, olenko minä ’tämä ihminen’. Vastasin olevani, sillä kyllähän minä sitä nimeä ja historiaa ylläni kannan.
Likainen, resuinen, silti kaunis ja rakas ihminen. (Kuva Leroy Skalstad Pixabaystä)
Istuuduit minua vastapäätä, katselit vain. Et ehtinyt montaa sanaa vaihtamaan, kun pöytäseurueelleni tuli jo kiire jatkaa elämän matkaa jossain muualla.
Olivat he siinä pitkän tovin jo viettäneetkin. Ehkä sinun habituksesi ja sammaltava puhe oli heille liikaa. Tai ehkä tulosi oli heille hyvä syy, tehdä se, mitä olivat aikoneet jo pidemmän aikaa. Minäkin olisin tahtonut mennä, mutta jäin kuuntelemaan sinua. Ollakseni rehellinen, en voi sanoa, että jäin istumaan vain uteliaisuuttani. Ehkä velvollisuudentunto ja häveliäisyys olivat kantavimmat voimat tällä …
Lisää...