Ekumeenisen rukousviikon seitsemännen päivän otsikko on ”vieraanvaraisia rukoukselle”. Päivän epistolateksti tulee ensimmäisestä Pietarin kirjeestä (1. Piet. 4:7b-10). Valittu sitaatti sopii oivasti otsikkoon.

Sitaatti on kuitenkin reväisty Pietarin kirjeen alkuperäisestä tekstikokonaisuudesta (1. Piet. 4:7-11) siten, että etenkin ilman sen aloittavaa lausetta teksti jää aavistuksen torsoksi ja hampaattomaksi. Pietarin avaussanat paitsi yhdistävät tekstin aiempaan kerrontaan, ne antavat tekstille pontta, joka pakottaa meidätkin lukijoina aivan eri tavalla miettimään hänen kehotustensa syvyyttä.

Pietari aloittaa tekstin varsin painavilla sanoilla: ”Kaiken loppu on lähellä.” Haluan pysähtyä hetkeksi tähän ennen kuin jatkan pidemmälle tekstissä.

”Kaiken loppu on lähellä”

Mitä sinulle tuo mieleen tämä Pietarin ’pelinavaus’? Mieti hetki niitä tunnelmia, jotka välittyvät sinulle, jos aloitan keskustelun kanssasi sanoilla ”kaiken loppu on lähellä”. Vahva aloitus ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten sinä suhtaudut siihen, mitä sen jälkeen sinulle sanoisin.

Jollekin lauseesta tulee mieleen ajatus maailmanlopusta. Tein pienen testin Googlella. Pikaisen katsauksen tuloksena löysin tällekin vuodelle 2016 kolme päivämäärää, jotka ovat eri ilmoitusten valossa varmoja ’maailmanlopun’ tai Jeesuksen toisen tulemuksen päiviä. Seuraavalle vuodellekin on omansa, mutta mitäpä niillä on enää merkitystä, kun tälle vuodelle löytyi lähes etsimättä kolme päivämäärää, joista ensimmäinen on jo helmikuulla.

Pikakatsaukseni mukaan maailmanloppua odottaa tällä hetkellä myös moni eläinlaji tänä vuonna. Ne ovat kohtaamassa vääjäämättömästi sukupuuttoon kuolemisen kohtalon pitkälti ihmisen järjettömän toiminnan tähden. Niilläkin ”kaiken loppu on lähellä”.

Ja vieläpä tieteenhaara nimeltä kosmologia ennustaa ”kaiken lopun lähestyvän” planeettaamme tulevaisuudessa tuhoutumisen muodossa vain siksi, että ihmisen ahneus johtaa vääjäämättä ekosysteemin tuhoon. Heidän mukaansa ihmiskunnalla olisi jo kiire etsiä uutta kelvollista asuinsijaa avaruudesta.

Lopun läheisyys Pietarin kirjeessä

Pietarin kirjeen sanat ”kaiken loppu on lähellä” voivat tietty viitata siihen tosiasiaan, että joka hetki Kristuksen toisen tulemuksen hetki on askelta lähempänä. Tämä odotus oli näet harras jo Pietarin aikana.

Pietarin kirje näet kertoo seurakunnan eläneen sen kirjoittamisen aikaan voimakkaiden vainojen keskellä. Jos siis Pietarin oletetaan perimätiedon mukaisesti vaikuttaneen Rooman kaupungin seudulla, on todennäköistä, että kirjeessä kuvattu vainojen aika koskee Neron käynnistämiä vainoja Rooman palon jälkeen. Oletamme täten kirjeen kirjoitetun vuosien 64 ja 67 välillä.

Pietarin kirjeen aikaan useampi loppu oli varsin lähellä. Kirjeen kirjoittamisen ajasta ei ollut enää montaa vuotta siihen hetkeen, kun juutalainen temppelijumalanpalvelus tuli kohtaamaan loppunsa. Käytännössä se tarkoitti juutalaisen uskonnon harjoittamisen loppua siinä muodossa, missä se on kuvattu Vanhan testamentin leeviläislaissa. Temppelin uhrien ja vuotuisten juhlien ”loppu oli lähellä” aivan niin kuin Jeesus ennusti tapahtuvan (Matt. 24:15-22).

Jerusalemin temppelin ja koko kaupungin hävitys odotti toteutumistaan vain muutaman vuoden päässä. Merkit olivat jo näkyvissä, kun Rooma alkoi väsymään juutalaiskapinallisten jatkuvaan niskurointiin. Vuonna 70 Keisari marssitti Tituksen armeijan Jerusalemiin. Se antautui 5 kuukauden piirityksen jälkeen. Kaupunki ryöstettiin, ja roomalaiset polttivat temppelin. Lähes koko kaupunki hävitettiin, ja ainoastaan Herodeksen palatsin tornit ja osa länsimuuria säästyivät. Juutalaisia surmattiin historioitsija Josefuksen mukaan noin 1,1 miljoonaa ja vankeja otettiin 97 000. Juutalaiskansan näkökulmasta oli aiheellista sanoa, että ”kaiken loppu oli lähellä”.

Loppu oli lähellä myös toisella tavalla. Apostoli Pietarin elämän loppu oli sekin hyvin lähellä – lähempänä kuin Jerusalemin hävitys. Perimätiedon mukaan Pietari ristiinnaulittiin pää alaspäin Roomassa melko pian Rooman palon (v. 64) jälkeen alkaneissa järjestelmällisissä Neron vainoissa.

Katolisen kirkon tradition mukaan Pietari oli Rooman piispa ennen marttyyrikuolemaansa, mutta tätä väitettä ei Raamattu eikä vanhin perimätieto vahvista. Perimätietoa Pietarin kuolemasta Roomassa pidetään kuitenkin yleisesti totena. Kirjeen kirjoittamisen hetkellä Pietari saattoi olla jo viimeistä kertaa vangittuna odottamassa tuomionsa täytäntöönpanoa. Rakastetun paimenen henkilökohtainen loppu oli siis varsin lähellä.

Samoin oli lähellä Rooman kaupungin seudulla piilottelevien seurakuntien loppu. Ei niin, etteikö seurakunta selviäisi vainosta huolimatta, mutta loppu oli tullut sille ajalle, kun saattoi vapaasti kertoa olevansa kristitty. Ja seurakunnan kannalta merkittävä loppu oli myös rakastetun paimenen Pietarin poistuminen ajasta iäisyyteen. Oltiin siis siinäkin yhdenlaisen lopun edellä miettimässä, miten jatkettaisiin tästä eteenpäin.

Mitä teet, kun ”kaiken loppu on lähellä”?

Jos nyt mietit näitä ’vaihtoehtoisia’ loppuja, ymmärrät varmaan, mitä kaikkea ”kaiken loppu on lähellä” voi tarkoittaa. Se sisältää monet loput; alkaen yhden ihmisen perspektiivistä, kansanosan, kokonaisen kansan, valtakunnan tai koko maailman loppuun. Ajattelepa nyt, miten sinä reagoit, jos minä aloitan keskustelun sanoilla ”kaiken loppu on lähellä”. Kuunteletko minua ehkä tarkemmin ja suuremmalla vakavuudella?

Mitä sinä tekisit, kun huomaat ”kaiken lopun olevan lähellä”? Ihan vakavasti puhuen: mitä sinä tekisit? Jos loppu on käsillä, mitä sinä tekisit? Entä mitä sinä odottaisit toisten tekevän?

Mitä sinä neuvoisit toisille, että heidän tulisi tehdä lopun edellä? Mitä tekisit samoin kuin ennen? Mikä olisi tärkeämpää kuin ennen? Entä mikä olisi vähempiarvoista? Puhutaan tilanteesta, kun loppu ei ole aivan vielä käsillä, mutta se odottaa jo tuossa ’porstuassa’ tuloaan. Mitä neuvoisit ihmisille, kun loppu roikkuu jo pilvissä ja putoaa päälle milloin tahansa?

Eikös se ollut Martti Luther, joka sanoi että jos maailmanloppu tulee huomenna, hän istuttaa tänään vielä omenapuun? Samoin edesmennyt muusikko Juice Leskinen oli hänkin samoilla linjoilla:

”Kuule istuta vielä se omenapuu,
vaikka tuli jo tukkaasi nuolee.
Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu
vaikka huomenna aurinko kuolee.” (Myrkytyksen oireet, Juice Leskinen)

Ihminen kuitenkin toimii harvoin näin laskelmoivasti tosi tilanteessa lopun edellä. Tutkijoiden mukaan ihmisen käyttäytymisessä piilee perustava paradoksi – eli järjenvastaisuus – tilanteessa, jossa elämä muuttuu jollain tapaa arvaamattomaksi.

Nimittäin juuri silloin, kun ihmiseltä odottaisi huolellista perehtymistä vaikeisiin olosuhteisiin, hän toimii juuri päinvastoin! Epävarmuus saa hänet luottamaan ennusteisiin ja ennusmerkkeihin. Jos esimerkiksi luvassa on pitkän tasaisen sääjakson jälkeen epävakaista säätä, moni alkaa etsiä mieluummin parempaa ennustetta sen sijaan, että hyväksyisi ennusteen epävarmuuden ja toimisi sen mukaan.

Ihmiset ovat maailmansivun kehittäneet mitä erilaisempia maagisia riittejä ja taikauskoista käyttäytymistä tilanteessa, jossa he ovat epävarmoja vallitsevasta tilanteesta. Riittien ja enteiden tulkinnan kautta hän yrittää tuoda epävarmuuteen jotain ’hallittavuutta’, jos kerran olosuhteet eivät sitä muuten hänelle anna. Taikausko antaa hänelle tällä tavoin varmuutta ja turvaa olosuhteissa, joissa hän muuten kokee olevansa horjuvalla pohjalla. Tutkimusten mukaan taikauskoisuus lisääntyy epävarmuuden ja ympäristön hallitsemattomuuden kasvaessa.

Pietarin kehotus kaiken lopun läheisyydessä

Vastaava käyttäytyminen näkyy nykyihmisessä – ja myös seurakuntaelämässä. Kun elämä on tasaista eikä ”kaiken loppu tunnu olevan lähellä”, ihminen toimii parhaan tietämyksensä mukaan. Jos taas ”kaiken loppu on lähellä”, etsitään erilaisia merkkejä ja tehdään mitä erikoisempia johtopäätöksiä ’enteistä’ sen sijaan, että pysyttäisiin turvalliseksi tiedetyllä pohjalla Kristuksessa.

Samaan ’hosumiseen’ ja päättömyyteen syyllistyi myös se vainottu seurakunta, jolle Pietari kirjoitti kirjeensä. He kokivat omassa ympäristössään ’lopun läheisyyden’ ja elämän muuttumisen monin tavoin vaikeammaksi ja haastavammaksi. Mitä se sai heissä sitten aikaan? Rivien tiivistymistä ja vahvistunutta rukouselämää – niin ainakin luulisi.

Tekstiä edeltävän kappaleen (1. Piet. 4:1-4) ja Pietarin tekstissämme antaman neuvon perusteella (1. Piet. 4:7-11) he toimivat juuri niin järjenvastaisesti kuin vain ihmiseltä on mahdollista odottaa. He olivat kerran pelastuneet maailman pakannallisesta syntielämästä, mutta nyt ”lopun edellä” he olivat kiusatut palaamaan takaisin. Missä on järjen valo? Kun maailma alkaa vainoamaan, niin monen ensimmäinen reaktio on hypätä suoraan vainoajan syliin. Maailma vainoaa, joten minäpä hyppään suoraan maailman syliin – mikä logiikka se tällainen on?

Se, mistä he olivat päässeet jo irti, alkoi houkuttelemaan heitä kuin seireenien kutsu. Edelleen nyt, kun yhtenäisyys, keskinäinen rakkaus ja keskinäinen vieraanvaraisuus, olisivat olleet viisas ja rakentava tapa rakentaa elämää, heitä piinasi riitaisuus, nurina ja rakkaudettomuus!

Mitä Pietari neuvoi seurakuntaa tekemään, kun he elivät juuri niitä kriittisiä hetkiä, kun ”kaiken loppu on lähellä” ja odotti hetki hetkeltä tuloaan? Neuvoiko Pietari seurakuntaa unohtamaan kestävän pohjan Kristuksessa sekä hukkaamaan kaiken edellä oppimansa, ja mieluummin tarkkaisi nyt ’enteitä’ ja ennusmerkkejä?

Kehottiko Pietari seurakuntaa lopettamaan kaiken ja keskittymään nyt vain profetioiden ja ennemerkkien tutkimiseen? Oliko nyt tullut aika unohtaa hengellisen elämän perusteet ja juosta sinne tänne huutaen suoraa huutoa? Vai oliko aika pukea suruvaatteet onnettomuuden edellä ja käydä murehtimaan tulevaa loppua ja ajautua täydellisen epätoivon vietäväksi? Oliko tullut aika vain odottaa passiivisesti?

Mitä siis Pietari kehotti seurakuntaa tekemään tilanteessa, jossa ”kaiken loppu on lähellä”? Luetaanpa nyt viimein päivän teksti Pietarin kirjeestä:

”Kaiken loppu on lähellä. Olkaa siis ymmärtäväisiä ja raittiita voidaksenne rukoilla. Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan kestävää, sillä rakkaus peittää syntien paljouden. Olkaa vieraanvaraisia toinen toisellenne, nurisematta. Palvelkaa toisianne Jumalan moninaisen armon hyvinä taloudenhoitajina sillä armolahjalla, jonka kukin on saanut. Jos joku puhuu, puhukoon kuin Jumalan sanoja. Jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, jonka Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa ylistetyksi Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen on kunnia ja valta, aina ja iankaikkisesti. Aamen.” (1. Piet. 4:7-11)

Jos siis kirjeen alkupuolella ja tätä tekstiä edeltävässä kappaleessa Pietari kirjoitti seurakunnalle niistä vaivoista, jotka seurakuntaa vaivasivat, niin se, mihin Pietari heitä kehottaa ”ymmärtäväisyydellä ja raittiudella” tarttumaan oli jotain tämän vastakohtaista.

Pietari ei kehota paniikkiin ja epätoivoon. Päinvastoin hän rohkaisee ja kehottaa kestävyyteen uskossa vainottua ja ahdistuksessa elävää seurakuntaa. Nyt oli tullut aika nähdä, miten todeksi eletty usko kantaa jopa ”kaiken lopun välittömässä läheisyydessä”. Pietari kehottaa seurakuntaa kestävyyteen rakkaudessa (1. Piet. 4:7-11) ja jatkamaan uskossa jopa kärsimysten keskellä (1. Piet. 4:12-19).

Pietari kehottaa seurakuntaa kestävyyteen keskinäisessä rakkaudessa. Pietarin kehotuksessa rakkaus ei ole tunnetason asia eikä epämääräinen ideaali, jota tavoitellaan ’hengessä’. Sitä vastoin rakkaus on tahdon ilmaus niin ihmis- kuin jumalasuhteessa. Rakkaus on voima, joka pitää seurakunnan koossa ulkoisten olosuhteiden käydessä sietämättömiksi, kuten Pietari painottaa sananlaskujen kirjan sitaatilla luvun 8. jakeessa:

”Viha ajaa ihmiset toisiaan vastaan, rakkaus peittää paljotkin rikkomukset.” (Sananl. 10:12)

Siinä missä lihallisen ihmisen luonnostaan valitsema vihamielisyys ja itsekeskeisyys saa aikaan hajaannuksen ja riidan, Jumalan rakkaus yhdistää anteeksiantamuksen ja sävyisyyden keinoin. Rakkaudellinen asenne tulee julki keskinäisissä suhteissa ja palvelussa, kuten juuri Pietarin mainitsemissa

• vieraanvaraisuudessa (1. Piet. 4:9) ja

• palvelutehtävissä, kuten julistuksessa (1. Piet. 4:10-11).

Kutsu kestävyyteen ”kaiken lopun läheisyydessä”

On myös mahdollista, että Pietari jakson aloittavassa jakeessa vihjaa seurakunnan vainon olevan merkki ”kaiken lopun läheisyydestä” (1. Piet. 4:7). Viimeisinä aikoina Jumalan kansa joutuisi kohtaamaan tuomion ensimmäisenä kaikista (1. Piet. 4:17), mutta sille tuomio on lopulta oleva pelastukseksi, kun taas jumalattomille se oleva kadotukseksi (1. Piet. 4:18-19). Tämä ajatus juonsi juurensa juutalaisesta Danielin kirjan (Dan. 12:1-2) tulkintaan perustuvasta perinteestä.

Juutalainen tulkintaperinne opetti, että on Jumalan armoa Jumalan kansalle kohdata ansaitsemansa tuomio jo ajassa, jolloin myös rangaistus kärsitään ajassa. Sen mukaan Jumalan kansan viimeisinä aikoina kohtaama vaino ja ahdistus on sille kuuluva ajallinen rangaistus, joka säästää sen ikuiselta rangaistukselta. Kun siis Jumalan kansa on ensin saanut tuomionsa tässä ajassa, seuraa sitä aikojen lopulla tuomio, jolloin jumalattomat tuomitaan. Koska tämä tuomio tapahtuu ikuisuudessa, on siitä langetettava tuomiokin täten ikuinen – eli kadotukseksi kutsuttu ikuinen ero Jumalasta.

Jos siis koet, että ”kaiken loppu on lähellä” – maailmassa, kotimaassamme, omissa olosuhteissasi tai vaikkapa omassa elämässäsi, muista Pietarin neuvo. Meitä ei ole kutsuttu tuolloin unohtamaan kaikkea sitä, minkä olemme ’rauhan aikana’ oppineet, vaan päinvastoin nojautumaan entistä lujemmin sille perustalle, jonka olemme oppineet tuntemaan kantavaksi. Se perusta on yksinkertaisesti Jeesus Kristus ja hänen opetuksensa.

Pietarin neuvot seurakunnalle eivät olleet uusia, vaikka seurakunnan tilanne ”kaiken loppu ollessa lähellä” oli uusi ja haastava. Ei ollut aika unohtaa perustaa, vaan päinvastoin pysyä siinä ja palata siihen takaisin, jos siltä oltiin peloissa jo lähdetty.

Sama kehotus kuuluu myös meille

Palataanpa miettimään itseämme ja seurakuntaa tilanteessa, jossa ”kaiken loppu on lähellä”. On kyse millaisesta lopusta tahansa, kehotus on aina sama. Siinä missä Luther istuttaa omenapuun maailmanlopun edellä, me olemme samoin kutsutut pysymään kestäväksi havaitulla perustalla loppuun saakka.

Tapahtuu rakkaassa maassamme mitä mullistuksia tahansa, Pietari kehottaa meitä pysymään siinä opetuksessa, joka on kantanut meitä seesteisinä aikoina. Sama koskee hetkeä, kun näemme koko maailman palavan. Ja edelleen se koskee sitäkin hetkeä, jossa lopun läheisyys koskettaa vaikkapa vain lähipiiriämme tai meitä itseämme. Ei ole syytä vaihtaa perustaa, vaan luottaa kerran lasketun perustan kantavan.

Me emme tarvitse uusia ’taikakeinoja’ tai uutta ilmoitusta, vaan rohkeutta pysyä uskollisesti sillä paikalla, jonne meidät on kerran asetettu. Meidät on kutsuttu pysymään siinä kutsumuksessa, mihin meidät on asetettu. Asemamme on verrattavissa vartijaan vartiopaikalla:

”Sinun muureillesi, Jerusalem, minä olen asettanut vartijat. Älkööt he vaietko hetkeksikään, ei päivällä eikä yöllä. Te, jotka muistutatte Herraa, älkää suoko itsellenne lepoa.” (Jes. 62:6)

On päivä tai yö – seesteinen hetki tai ”kaiken lopun läheisyys” – meidät on asetettu paikallemme. Mitäpä siitä tulisi, jos vartija pysyy vartiopaikalla vain sen ajan, kun uhkaa ei ole, mutta poistuisi paikalta välittömästi, kun uhka häämöttää taivaanrannassa. Ei hänen on määrä pysyä paikallaan olosuhteista huolimatta.

Luetaanpa vielä kerran Pietarin ohje meille pienille pelokkaille ihmisille:

”Kaiken loppu on lähellä. Olkaa siis ymmärtäväisiä ja raittiita voidaksenne rukoilla. Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan kestävää, sillä rakkaus peittää syntien paljouden. Olkaa vieraanvaraisia toinen toisellenne, nurisematta. Palvelkaa toisianne Jumalan moninaisen armon hyvinä taloudenhoitajina sillä armolahjalla, jonka kukin on saanut. Jos joku puhuu, puhukoon kuin Jumalan sanoja. Jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, jonka Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa ylistetyksi Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen on kunnia ja valta, aina ja iankaikkisesti. Aamen.”(1. Piet. 4:7-11)

Pietarin kehotus seurakunnalle on sama kuin kehotus vartijalle pysyä vartiopaikalla ja tehdä sitä, mitä vartijan kuuluu tehdä. Pietari ei anna seurakunnalle uutta ohjetta, vaan kehottaa heitä olemaan kestävät nyt, kun seurakunnan kestävyyttä koetellaan. Kaikki tämä, mihin Pietari heitä kehotti, oli sitä, mitä he toteuttivat ’kuin itsestään’ hyvänä aikana. Oli tullut aika nähdä, miten Jumalan seurakunta, joka pysyy Kristuksessa ja tunnustuksessa, kestää jopa ”kaiken lopun läheisyydessä”.

Taivaanrantaan ilmestyneet uhkaavat merkit eivät muuttaneet mitään; heidät oli kutsuttu jatkamaan samassa yhteydessä, samassa jatkuvassa rukouksessa, samassa rakkaudessa toisiaan palvellen kukin omilla lahjoillaan – niin kuin ennen uhkaavia merkkejä.

Pietarin kehotus ilman sen aloittavia sanoja ”kaiken loppu on lähellä” olisi ollut helppo ja itsestään toteutuva. Se olisi ollut opetus, johon on helppo sanoa ”aamen”. Sen sijaan tilanteessa, jossa seurakunta oli joutunut itsekin toteamaan, että ”kaiken loppu on lähellä”, opetus saa aivan toisen painoarvon. Vaikka olosuhteet olivat muuttuneet, seurakunnan hyvinvointi lepäsi edelleen samojen ikuisten periaatteiden varassa.

Huomaatko nyt, miten tuo pieni mitättömän lyhyt lause ”kaiken loppu on lähellä”, tekee Pietarin kehotuksesta jopa kumouksellisen. Hän kehottaa omiaan pysymään asemissa ja palvelemaan Jumalaa niin kuin ennenkin, vaikka taivaanranta rusottaa veripunaisena.

Ohje ei enää ole niin helppo toteuttaa, koska luonnostaan ihmisellä olisi jo kiire tehdä mitä kummallisempia korjaavia liikkeitä. Oli vaikeampaa pysyä paikallaan tunnustuksessa ja perustalla kuin juosta sinne tänne hädissään. Perusta on kuitenkin aina sama ja se pysyy. Se on jotain, mikä vie meidät perille – jopa silloin, kun ”kaiken loppu on lähellä” tai jopa silloin, kun ”kaiken loppu on jo käsillä”.

Luottakaamme Jumalaan ja pysykäämme uskollisesti asemapaikalla, niin ”että Jumala tulisi kaikessa ylistetyksi Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen on kunnia ja valta, aina ja iankaikkisesti. Aamen.”

Pohdittavaa

Miten sinä toimit luonnostaan lopun edellä?
Uskaltaisitko kaikesta huolimatta pitää asemapaikkasi lopun läheisyydessäkin?