Joulukuun 27. päivä on vanhan ajan lopulta saakka omistettu apostoli Johannekselle, joka kirkon perinteessä on samastettu neljännen evankeliumin kirjoittajaan. Johanneksen päivän sijoittaminen joulunpyhiin johtunee siitä, että Johanneksen evankeliumin alku julistaa Sanan – ’logos’ .- lihaksituloa.

Evankeliumissaan ja kirjeissään Johannes korostaa Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan. Jumalan rakkaudella on kaksi suuntaa.

Ensinnäkin Jumalan rakkaus on tullut ilmi Jeesuksen syntymässä. Siinä, että Jumalan Poika – enkeliä ylempi – alensi itsensä ja otti ihmisen muodon. Tämä uhraus puhuu vahvaa kieltä Jumalan rakkauden suuruudesta. Mistäpä me Jumalan rakkauden tuntisimme ellemme hänen teoistaan.

Toiseksi Jumalan rakkaus ulottuu paitsi pelastushistoriassa Jumalalta ihmiselle, myös ihmiseltä toiselle. Jumalan rakkaus velvoittaa kristityt rakastamaan toisiaan. Seurakunnan ajassa me ihmiset olemme kädet ja jalat Kristuksen ruumiissa. Eihän voi olla niin, että Kristuksen ruumis olisi meidän ajassamme torso – ruumis ilman käsiä ja jalkoja! Seurakunta – me – olemme tänään hänen kätensä ja jalkansa.

Rakkauden apostoli Johannes muistuttaa evankeliumistaan meitä kummastakin ulottuvuudesta:

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:34-35)

Samaan teemaan sopivat myös metodistikirkon tämän kirkkopyhän evankeliumin teksti (Luuk. 2:41-52) ja epistolateksti (Kol. 3:12-17). Käsittelen näistä jälkimmäistä tarkemmin, mutta aloitetaan silti evankeliumitekstistä, jotta saamme oikean tulokulman epistolatekstiin.

Liikkeelle Jumalan läsnäolosta

Metodistikirkon noudattamassa saarna- ja tekstiperinteessä sunnuntain evankeliumin tekstinä on tuttu kertomus 12-vuotiaasta Jeesuksesta temppelissä (Luuk. 2:41-52). Kertomuksesta riittää aihetta kokonaiseen saarnaan, mutta tässä yhteydessä riittää, kun luemme siitä Jeesuksen sanat vanhemmilleen:

”Jeesus vastasi heille: ’Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?’ Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.” (Luuk. 2:49-50)

Jeesus oli jäänyt pääsiäisjuhlilta temppeliin ja vanhemmat huomaisivat asian vasta myöhemmin karavaanissa. He palasivat huolestuneina etsimään Jeesusta Jerusalemista ja löysivät hänet temppelistä – Jumalan huoneesta, hänen läsnäolostaan.

Sanat ”minun tulee olla Isäni luona” kuvaavat käytännössä Jeesuksen pysyvää suhdetta Isään koko hänen maanpäällisen vaelluksensa aikana. Kerta toisensa jälkeen evankelistat mainitsevat tämän rikkumattoman suhteen esiintyvän eri tavoin Jeesuksen elämässä.

Isän läsnäolo oli ihmiseksi syntyneelle Jeesukselle se lähde, josta hän ammensi voiman, tarkoituksen, tahdon, ja etenkin rakkauden koko maanpäällisen vaelluksensa ajan. Jeesus ei etsinyt rakkauden lähdettä opetuslapsista, onnistumisista, maallisesta hyvästä tai mistään muustakaan sellaisesta, josta me ihmiset sitä yritämme varsin heikolla menestyksellä elämäämme ammentaa.

Evankeliumeissa ei sanota, että Jeesus olisi koonnut opetuslapset yhteen voimaantuakseen itse tai ammentaakseen rakkautta kavereiden kesken. Jeesuksen ’metodi’ oli toinen. Toistamiseen hän vetäytyi yksinäisyyteen, rukoilemaan jne. Jeesuksen elämän ’vaiettu salaisuus’ oli rikkumaton yhteys Isään. Jeesus ammensi koko elämänsä yksin ”Isän luota”. Kaiken rakkauden, minkä hän jakoi pyyteettä eteenpäin lähimmilleen ja lähimmäisilleen, hän oli tuonut ”Isän luota”.

Jos mietit Jeesuksen vastausta ”minun tulee olla Isäni luona” päivän tekstissä tästä näkökulmasta, huomaat sanojen syvyyden. Jos Jeesus olisi ammentanut kaiken sen hyvän, jota hän auliisti jakoi ihmisille, itsestään ihmisenä, hänet olisi imetty kuiviin. Jeesuksen elämän lähde oli ”Isän luona”, ja niin hän tahtoo sen olevan meidänkin elämässämme. Meidänkin ’akkumme’ on ”Isän luona”, Kristuksen läsnäolossa, tai miten nyt tahdotkaan elävää yhteyttä Herraan nimittää.

Jeesus näyttää meille tässä verrattoman rakkauden lähteen. Meidät on kutsuttu samalle lähteelle etsimään Jumalan kasvoja. Meidän oma inhimillinen rakkautemme ei kanna – se on parhaimmillaankin vajavaista. Se on oikeassa olemista tai kiitoksen kerjäämistä.

Epistolan tekstiin

Pidä edellinen Jeesuksen esimerkki ehtymättömästä rakkauden lähteestä mielessäsi, kun käymme sisälle päivän toiseen tekstiin Paavalin kirjeestä kolossalaisille. Lähimmäisen rakkaus – veljellinen rakkaus – ei nouse tyhjiöstä. Ainoa kestävä pohja rakkaudellemme on elävä yhteys Jumalaan – ajan viettäminen ”Isän luona” latautumassa.

Seurakuntaruumis ei tee Kristuksen tekoja, jos sen jalat ja kädet eivät ole alati yhteydessä ’päähän’ – seurakunnan Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Muista koko ajan tämä ehtymättömän hyvän lähde, kun luemme kirjeestä siitä, miten Kristuksen rakkaus näkyy elämässämme. Jos unohdat, että sinunkin ” tulee olla Isän luona”, muuttuu epistolateksti korkeintaan tyhjäksi tekojen luetteloksi.

Tämä epistolateksti on lyhyt ote Paavalin kirjeestä kolossalaisille (Kol. 3:12-17). Se on kirjeen kehottavasta osasta, jossa apostoli kutsuu meitä osoittamaan toinen toistamme kohtaan samaa rakkautta, mitä Herra Jeesus on meille osoittanut.

Paavalin kirje Kolossalaisille on keskeinen kirje nykypäivän seurakunnalle, joka elää erilaisten opintuulien ja vaatimusten riepoteltavana ehkä kovemmin kuin koskaan aiemmin. Kirje on kirjoitettu ohjeeksi tilanteeseen, jossa harhaopit ovat päässeet hajottamaan seurakunnan yhtenäisyyttä.

Paavali kirjoitti kirjeensä Kolossan seurakunnalle, kun hän oli itse vangittuna Roomassa (Ap. t. 28:11-31) evankeliumin tähden. Paavalille oli kantautunut uutisia seurakunnan ongelmista Kolossan seurakunnan perustajan Epafraksen (Kol. 1:7; Kol. 4:12-13; Filem. 1:23) välityksellä, joka oli hänen luonaan käymässä. Kirjeen vei seurakuntaan Onesimus ja Tykius (Ap. t. 19:29; Ap. t. 20:4; Ap. t. 27:2), kun Epafras jäi vielä Paavalin luokse Roomaan.

Seurakunta oli joutunut hämmennyksen valtaan sinne pesiytyneiden väärien oppien vuoksi. Harhaoppien julistajilla oli judaistinen tausta. He vaativat kääntyneiltä juutalaisuuden määräysten noudattamista (Kol. 2:16-17; Kol. 2:11; Kol. 3:11). Toisaalla seurakuntaa vaivasi myös gnostilaiset opettajat, jotka vaalivat asketismia (Kol. 2:21, 23), enkelien palvontaa (Kol. 2:18), salattua tietoa (Kol. 2:18; Kol. 2:2-3) sekä filosofiaan tukeutumista (Kol. 2:4,8). Näiden opintuulien riepotellessa seurakuntaa, se oli sanalla sanoen ’hajallaan’.

Tilannetta ei tietenkään auttanut ollenkaan se, että kaikki ajattelivat tietenkin itse olevansa oikeassa, kun taas ne toisinajattelijat olivat heidän mielestään harhaoppisia. Rakkaus oli kadonnut oikeassa olemisen tieltä. Mikä neuvoksi, jos kerran kaikki olivat ’oikeassa’ eikä kukaan suostunut ottamaan vastaan ohjeita toisilta?

Tähän tilanteeseen Paavali antaa tämän päivän epistolatekstin kehotukset seurakuntaelämää varten. Teksti kuuluu kirjeen kehottavaan osaan, joka antiikin kirjeenvaihdon tyylin mukaan sijoitetaan vasta kirjeen loppupuolelle. Luetaanpa nyt Paavalin kehotus oikein ajatuksella:

”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen.

Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi.

Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.

Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.” (Kol. 3:12-17)

Paavali aloittaa jakeessa 12 yhteenvedon omaisella kehotuksella, jossa hän ensin muistuttaa seurakuntalaisia heidän uskonsa perustuksesta Kristuksessa ”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita”.

Sen jälkeen apostoli luettelee joukon asenteita, joiden hän toivoo vastedes ohjaavan toisilleen katkeroituneiden seurakuntalaisten edesottamuksia: ” pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. ” Jakeesta 13 alkaen Paavali sitten selittää tarkemmin, miten asenteiden muutoksen tulee näkyä seurakunnassa.

Paavali sanoo, että oikeassa oleminen ei ole minkään arvoista, jos siitä puuttuu rakkaus. Riita ei lopu lyömällä takaisin. Ja tämähän oli eripuraisuuteen ja puoluehenkisyyteen ajautuneen kirjeen vastaanottajaseurakunnan perimmäinen ongelma. Ei niin kuin totuus ja siinä pysyminen ei olisi tärkeää – päinvastoin. Kyse on perimmäisestä motiivista totuuden takana. Jos ’oikeassa oleminen’ johtaa hajaannukseen seurakunnassa, silloin totuuden vaalijoiden on aika katsoa peiliin ja kysyä, mihin loppujen lopuksi pyrin tällä kaikella?

Jos sen sijaan totuutta vaalitaan rakkaudessa, ei totuus pyri hajottamaan, vaan rakentamaan seurakuntaa. Se ei kuitenkaan tarkoita myöskään totuudesta luopumista, sillä mitä rakkautta se olisi, jos se ei tahtoisi harhautuneen veljen tai sisaren löytävän takaisin valkeuteen? Totuus rakkaudessa etsii aina lähimmäisen parasta, vaikka se sitten tarkoittaisi uhrauksia itseltäkin.

Miten rakkaus vaikuttaa käytännössä?

Kirjeessä Paavali kehottaa seurakuntalaisia paitsi miettimään tarkkaan oppiensa oikeellisuutta apostolien julistamaa evankeliumia vasten, myös miettimään toimiensa rakkaudellisuutta. Mutta miten keskinäisen rakkauden tuli näkyä käytännön seurakuntaelämässä? Tähän Paavali vastaa tekstissämme lukuisin kehotuksin, kuten jo luimme. Katsotaan niitä vielä vähän tarkemmin.

• ”Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne” Lähtökohta on selvästi pysyminen yhdessä, ei hajaantuminen. Seurakunnan tuli ponnistella yhtenäisyyden eteen eikä luopua yhtenäisyydestä ensimmäisten erimielisyyksien ilmaantuessa. Lähtökohtaisesti kyse on tahtomisesta.

• ”antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta” Jos ykseyttä vaalitaan ilman anteeksiantoa, ei kukaan kohta pysty hengittämään vapaasti. Anteeksiantamisen ilmapiirissä puolestaan vallitsee vapaus. Jokainen voi luottaa saavansa omat virheensä anteeksi toisilta, ja kenenkään ei tarvitse kantaa kaunaa toiselle.

• ”Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin” Anteeksiantamisesta meillä on Herran Jeesuksen esimerkki ja vakava kehotus antaa edelleen anteeksi lähimmäisillemme (Matt. 6:12,15; Matt. 18:32-35; Mark. 11:25-26).

• ”Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha” Kristuksen rauha on vastakkainen asenne ’aatteiden sodalle’ eli katkeruuden ja riitaisuuden asenteelle. Kristuksen rauhan tulee ”vallita sydämessä” kaikissa ihmissuhteissa. Alkukielen sana ’vallita’ tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä ”toimia kuten sovintotuomari”. Samalla Kristuksen rauha takaa myös omantunnon rauhan.

• ”johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu” Kristuksen rauha ei nouse yksinäisestä taistelusta muita vastaan, vaan yhtenäisyydestä seurakuntana, johon jokainen uskova on kutsuttu (Room. 12:5; 1. Kor. 12:12-20). On vain yksi ja sama ’ruumis’ (Ef. 4:4-6), jonka jäseninä olemme kutsutut elämään keskenämme rauhassa ja sovinnossa.

• ”Olkaa myös kiitollisia.” Se, että Kristus on kuollut puolestamme ja olemme etuoikeutetut seuraamaan häntä, on ikuinen kiitollisuuden aiheemme. Kiitollisuutemme Kristukselle luulisi voittavan pienet keskinäiset erimielisyytemme.

• ”Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne.” Kristuksen opetuksilla on keskeinen sija seurakunnan keskuudessa. Jos seurakunnan opetuksesta unohdetaan Kristus ja hänen opetuksensa, katoaa sen myötä myös seurakunnan yhteys. Näin siksi, että Kristus on seurakunnan kokoava ja yhdessäpitävä voima. Jos hänen opetuksensa korvautuu lain- tai filosofian opetuksella on tuloksena riitaa ja hajaannusta.

• ”Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella” Viisaudella Paavali ei tarkoita inhimillistä viisautta, vaan ”rikkainta ja syvintä tietoa: Kristusta” (Kol 2:2-3). Uskovien tulee opettaa ja neuvoa toisiaan, mikä tarkoittaa että jokainen meistä on yhtä lailla opetuksen tarpeessa kuin myös velvollinen neuvomaan toista. Kristuksen tuntemuksessa kasvaminen on täten yhteinen ponnistuksemme.

• ”ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.” Tästä viimeisestä ohjeesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta oleellisin seikka lienee yhteinen kiitollisuus, josta ylistys kumpuaa. Kiitollisuus pääsee oikeihin mittoihin vasta, kun ilmaisemme sen yhdessä Jumalan seurakuntana. Tällöin kiitoksessa ei ole riidan ’soraääntä’, vaan yksi yhteinen sävel, mikä on vähintä, mitä Herramme ansaitsee.

Paavalin yhteenveto

Kappaleen päättävässä jakeessa 17 Paavali summaa yhteen kaiken edellä sanotun. Hän kiteyttää yhteen niin kaikki edellä mainitut käytännön elämää ohjaavat kehotukset kuin myös jakeessa 12 luetellut sydämen asenteet. Kun ohjeet saavat sijaa uskovan elämässä, toteutuu niiden kautta myös tekstin viimeisen jakeen yhteenveto:

”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.”

Vaikka kehotus tehdä ”sanoin tai teoin” kaikki ”Herran Jeesuksen nimessä” on kohdistettu tekstiyhteydessä koskemaan ensisijaisesti seurakuntaelämää, voimme huoletta laajentaa sen koskemaan kaikkea, mitä teemme, koska hetkeä myöhemmin ihmissuhteita käsittelevässä osuudessa Paavali laajentaa saman periaatteen kaikkiin ihmissuhteisiin:

”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille” (Kol. 3:23)

Mitä ikinä sanomme tai teemme, meidän tulisi tehdä se niin kuin tekisimme sen itse Jeesukselle, hänen nimessään. Sanojen ”Herran Jeesuksen nimessä” (kreik. ”en onomati kyriou Iesou”) merkityksen ymmärtäminen ohjaa meidät kehotuksen ytimeen.

Seemiläisessä traditiossa nimellä oli suuri merkitys. Se kuvasi henkilön luonteen piirteitä, valintoja, ominaisuuksia yms. Täten nimen kantamiseen liittyi myös henkilön opetusten tunnustaminen. Samoin kreikkalaisille nimellä oli erityinen merkitys niin yhteiskunnallisesti kuin uskonnollisestikin. Nimi kuvasi henkilön persoonaan liittyvää arvovaltaa. Täten tekstissämme ”Herran Jeesuksen nimessä” rajaa tekemisen vain sellaiseen, minkä kyseinen henkilö, eli Herra Jeesus, saattoi allekirjoittaa ja hyväksyä.

Paavali kehottaa seurakuntalaisia kehotuksella ”Herran Jeesuksen nimessä” etsimään samaa perustaa rakkaudelle, mihin Jeesus viittasi evankeliumin tekstissä sanoilla ”minun tulee olla Isäni luona”.

Jos tekomme ja suhtautumisemme toinen toistamme kohtaan on Herramme nimen mukaista, tuottaa elämämme hyvää hedelmää ”kiittäen hänen {Jeesuksen} kauttaan Jumalaa, Isäämme.” Silloin sydän täytyy jakeen 12 oikeista asenteista ja vaelluksestamme käy ilmi esimerkiksi jakeissa 13-16 kuvattu oikea elämä.

Eläkäämme siis sovussa ja rakkaudessa keskenämme, sillä se tuottaa kunniaa Jumalalle ja on samalla todistus maailmalle Herramme uudesta luomistyöstä meissä, kuten rakkauden apostoli Johannes kirjoitti:

”Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut – että tekin niin rakastatte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:34-35)

Pohdittavaa

Miten Paavali ratkaisi Kolossan seurakunnan hajaannuksen ongelman?
Millaista ’totuuden siementä’ minä kylvän seurakuntaani?
Mitä eroa on ’olla oikeassa’ ilman rakkautta kuin sen kanssa?