Vuosi vuodelta kauppojen joulusesonki alkaa aina vain aikaisemmin syksyllä. Adventin ajan vasta alkaessa joulutouhotusta on tänäkin vuonna jatkunut jo pitkään. Joulurauhan edellä vallitsee nykyään armoton kiireen aika.

Lopullinen päätepiste kiireelle on perheemme joulutraditiossa ollut joulupöytä. Istahtaminen yhteiseen joulupöytään merkitsee minulleviimeistä päätepistettä joulukiireelle ja laskeutumista joulurauhaan. On aika levätä ja hiljentyä.

Mielestäni joulupöytä sopiimyösmoderniksi vertauskuvaksi seurakunnan adventin vietolle – jos adventilla viitataan Herran tulemiseen (lat. adventus Domini) ja sen odottamiseen. Vertauskuvana joulupöytä puhuu siitä, millainen on oman aikamme seurakunta, johon me tänä päivänä toivotamme Kristuksen ja jouluvieraat tervetulleeksi. Seurakunnalla tarkoitan ’kuvaelmassani’ koko kristikansaa yhdessä. Palataanpa joulupöydän ääreen.

Joulupöydän äärellä.

Joulunpöydän ääreen istuutuu perhe, suku tai joukko ystäviä ja heidän perheitään. Kaikilla on pöydässä levollinen ja iloinen mieli. Pöydän ympäriltä kuuluu innostunut puheensorina, jota säestää välillä hyväntahtoinen spontaani naurahdus. On mukava olla yhdessä – ja vieläpä juhlimassa Herran Jeesuksen Kristuksen juhlaa. Hän on joulupöydän ehdoton Kuningas. Jouluruoka maistuu ja kaikilla on levollinen ja hyvä mieli. On ihana olla yhdessä ilman pienintäkään kiirettä.

Joulupöydässä vallitsee samaan aikaan rauha ja odotus – ei ole kiire, vaikka odotetaan jo iltaa – toiset odottavat illan rauhaa ja perheen pienimmät odottavat tietenkin lahjapaketteja. Vaikka aika pöydän ääressä venähtää tovin tai kaksi pitempään, ei se haittaa ketään – paitsi tietenkin perheen pienempiä, jotka tahtoisivat jo avata lahjapaketit. Heidän mielestään joulupöydästä olisi jo korkea aika siirtyä pakettien pariin.

Oikeassa elämässä joulupöytä ei ikävä kyllä aina täytä kuvatun seesteisen ideaalin puitteita. Aina löytyy joku, jonka mielestä jotain pöydästä puuttuu tai jokin ruoka pitäisi valmistaa toisin. Kaikille ruoka ei maistu ja jollain on kiire jo seuraavaan joulupöytään. Jotkut kiistelevät siitä, pitääkö jouluevankeliumi lukea ennen vai jälkeen aterian tai kuuluuko kinkku puhumattakaan kuusesta suomalaiseen jouluun.

Joskus pöydässä vallitsee puhumattomuus ja vaivautunut tunnelma. Vieraiden kesken on jännitteitä ja ’räjähdys’ odottaa vain yhtä väärää sanaa. Pöydän ääressä istuu myös heitä, ketkä kokevat olevansa yksin ’tuntemattomien’ ihmisten keskellä. Ja toki on melkoinen joukko heitäkin, ketkä eivät ole saaneet kutsua joulupöytään tänäkään vuonna… Ja joka joulu on sellaisiakin joulupöytiä, joihin lopuksi kutsutaan mukaan poliisi.

On aika kysyä, miten kuva joulupöydästä liittyy kristikansaan ja Herran odotukseen? Mielestäni joulupöytä on oiva vertauskuva seurakunnasta, joka on kokoontunut yhteen juhlimaan Herraa Jeesusta Kristusta. Jokaisen yhteisen kokoontumisemme tulisi olla yhtä suurta juhlaa – juhlaa, jossa Herra Jeesus Kristus on huomion ja odotuksen ehdoton keskipiste. Se on samaa kuin ensin mainitussa ihannekuvassa joulupöydästä, jossa kaikki huomio kuuluu seurakunnan Herralle Jeesukselle Kristukselle.

Millaiseen joulupöytään Herra Jeesus saapuu aterioimaan, kun hän istuutuu juhlavieraaksi seurakuntansa keskelle? Millainen tunnelma seurakunnan ’juhlapöydässä’ vallitsee? Onko siellä lepo ja rauha – ja odottaako juhlaväki yksissä mielin Herran ’puheenvuoroa’? Juhlaväellä tuntuu olevan mukavaa tekemistä ja hauskaa keskenään, mutta onko pöydässä aidosti tilaa juhlan sankarille?

Eipä seurakunnan arki ole aina pelkkää taivaallista juhlaa maanpäällä ollut, vai mitä sanot ensimmäisen vuosisadan Korintin seurakunnasta, jonka arkea Paavali kuvaa kirjeessään tähän tapaan:

”Kloen perheväeltä olen näet saanut kuulla teistä, veljeni, että teillä on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että joku teistä sanoo: ”Minä olen Paavalin puolella”, toinen taas: ”Minä Apolloksen”, ”Minä Keefaksen”, ”Minä Kristuksen”. Onko Kristus jaettu? Ei kai Paavalia ole ristiinnaulittu teidän tähtenne? Vai Paavalinko nimeen teidät kastettiin?” (1. Kor. 1:11-13)

Me olemme tietenkin fiksumpia kuin nämä korinttilaiset. Eihän tämän päivän uskovat koskaan riitele keskenään, vaan alati etsimme rauhaa ja sopua… Jos nyt ihan vakavasti peiliin katsotaan, niin millaiseen ’joulupöytään’ tänä vuonna olemme Kristuksen kutsuneet? Löytyykö pöydästä tilaa jokaiselle – myös Herralle Jeesukselle?

Olkoon tämän joulunajan kotiläksy meille Herran rakkaille pohtia vakavasti, mitä käytännössä tarkoittaa omassa elämässämme ja ’seurakuntien pöydissä’ seuraava Paavalin kaunis kehotus samaiselle Korintin seurakunnalle:

”Kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te kaikki olisitte yksimielisiä puheissanne ja ettei teidän keskuudessanne olisi hajaannusta vaan että olisitte täysin yhtä ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.” (1. Kor. 1:10)

Voisiko Paavalin kehotuksesta tarttua sydämiimme ripaus joulurauhaa – eli siinä mainittua ”samaa mieltä ja samaa ajatusta”? Korottakaamme Herran Jeesuksen Kristuksen nimi kaiken muun yläpuolelle ja nähkäämme toinen toisemme hänen rakkautensa silmin – jospa siitä löytyy säveleksi ”sama mieli ja sama ajatus”. Tällöin pöydästämme tunnistavat muutkin meidät Herran Jeesuksen opetuslapsiksi:

”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:35)

Tuskin tämän parempaa joululahjaa voimme yhdessä seurakuntana Herralle antaa? Uskon, että tällöin myös oma sydämemme täyttyy antamisen ilosta ja aito joulurauha valtaa kirkot, kokoushuoneet, kappelit, kodit kuin sydämetkin.

Käykäämme yhteiseen joulupöytään – aterioimaan Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniaksi!