Johanneksen evankeliumin kymmenennen luvun tekstissä on mainittu kaksi Jeesuksen ’minä olen’ -julistusta. Ensin tekstissä tulee vastaan ”lammasten portti” tai ”lammasten ovi” (Joh. 10:7, 9) ja kohta sen jälkeen ”hyvä paimen” (Joh. 10:11, 14). Nyt käsittelemme julistuksista jälkimmäisen, joka on samalla koko tekstin teema ja otsikko.

Allegoria hyvästä paimenesta jatkuu suoraan edellisen luvun päättävän keskustelun jatkoksi (Joh. 9:41). Siinä Jeesus vastaa fariseuksen hänelle esittämään jatkokysymykseen ”Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?” (Joh. 9:40).

Hyvä paimen

Toisin sanoen teksti on Siloan altaalla tapahtuneen parantumisihmeen (Joh. 9) jälkipuintia sekin. Puheen tarkoitus on näyttää kuulijoille, kuinka sokean miehen torjuminen oli selkeä osoitus siitä, että fariseukset eivät olleet lauman ’hyviä paimenia’, vaan pikemminkin vieraita, hajottavia ’ääniä’.

Jeesus vastaa fariseuksen kysymykseen sokeudesta kahdella allegorisella vertauskuvalla, jotka kummatkin nivoutuvat toisiinsa teemallisesti. Ensimmäinen vertaus on allegoria lammastarhasta (Joh. 10:1-10) ja toinen sitä suoraan seuraava allegoria lammaspaimenista – hyvästä paimenesta (Joh. 10:11-18).

”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.

Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.” (Joh. 10:11-16)

Allegorian perusteellinen käsitteleminen on liian laaja tähän käsiteltäväksi, koska allegoria ei ollut suoraviivainen tulkittava edes Jeesuksen alkuperäiselle kuulijakunnalle (Joh. 10:6), joten se on sitä tuskin meillekään.

Keskustelussa vertauskuva ”hyvästä paimenesta” oli ensisijaisesti täydellinen vastakohta ”palkkarengille”, joka oli vertauksen vastaus fariseusten alkuperäiseen kysymykseen ”Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?”

Kreikan kielen sanonta ”Minä olen paimen, se hyvä” korostaa vastakohtaa. Toiset olivat varkaita ja ryöväreitä. Hän on paimen, ainoa, jonka motiivit ovat epäitsekkäät. Juutalaiset toki tiesivät, että paimen sai toisinaan vaarantaa henkensä suden hyökätessä laumaan. Jeesus tiesi, että hän ei vain vaarantaisi henkeään. Oli välttämätöntä, että hän myös antoi sen.

Poimin luetteloon muutamia Jeesuksen alkuperäisen kuulijakunnan todennäköisesti Vanhasta testamentista tuntemia seikkoja, jotka ovat meidän kulttuuritaustamme ihmisille vieraita. Niiden tunteminen helpottaa meitä ymmärtämään, millä tavalla Jeesus vastasi kysymykseen sokeudesta. Vanhan testamentin kuvan tarkastelu kaventaa aavistuksen meidän ja alkuperäisen kuulijakunnan väliin jäävää ’tulkinnallista kuilua’.

• Lähtökohtana allegorialle on Vanhan testamentin kuva Jumalasta Israelin paimenena (1. Moos. 48:15; 1. Moos. 49:24; Ps. 23:1; Ps. 28:9; Jes. 40:11; Hes. 34:11-31). Jumala itse on valitun kansansa hyvä paimen.

• Jos kerran Herra on paimen, vastaavasti Israel on hänen laumansa. (Ps. 74:1; Ps. 78:52; Ps. 100:3)

• Vanha testamentti kuvaa uskottomat uskonnolliset johtajat lauman tuhoajina (Hes. 34:1-10; Jer. 23:1-2).

• Lisäksi Vanha testamentti kuvaa hyviä, Herran tahdon mukaisia johtajia paimeniksi (Jer. 3:15).

• Muinaisessa Lähi-idän kirjallisuudessa käytettiin paimenta yleisesti kielikuvana kuninkaista. Raamatussa tästä on esimerkkinä vaikkapa Daavid (2. Sam. 5:2; Ps. 78:70-72).

• Vanhassa testamentissa Israel vertauskuvallisesti ”kuuli Jumalan äänen”, kun kansa totteli lakia ja Herran tahtoa profeettojen sanoman kautta. Täten todelliset liiton lapset tunsivat Herransa äänen hänen sanansa kautta (Joh. 10:4; Joh. 10:14-15).

• On myös sanottu, että hyvät paimenet tunsivat jokaisen lampaansa nimeltä. Samoin Vanhassa testamentissa Jumala kutsui lähimmät palvelijansa nimeltä. (2. Moos. 33:12; Jes. 43:1)

• Paljouden kokoaminen yhteen yhdeksi laumaksi on Vanhan testamentin kuva kadonneiden Israelin heimojen jälleen saattamisesta yhteen (Hes. 37:21-24; Miika 2:12). Tämä oli yksi muinaisen juutalaisuuden perustavista toivoista, mutta vertauksessaan Jeesus viittaa muiden laumojen tarkoittavan myös pakanoita (Joh. 10:16).

Jos oletetaan Jeesusta vastustaneiden juutalaisten, joille hän tekstissä puhui, tunteneen edellä mainitut seikat, ovat he ymmärtäneet Jeesuksen allegorian vääjäämättä oikein.

He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, mitä Jeesus perimmiltään ajoi sanoillaan takaa, koska he eivät osanneet yhdistää ’varkaan’ tai ’vieraan’ tarkoittavan heitä itseään – puhumattakaan ”palkkarengistä”. Vasta Jeesuksen avattua vertauksen, he ymmärsivät Jeesuksen ’vihjauksen’ siitä, että he itse olivat vertauskuvan ”palkkarenkejä”.

Samalla tavalla kuin kysymyksen esittäneet fariseukset, mekin olemme usein sokeat omille virheillemme. Voi olla, että ymmärrämme ne, mutta emme vain näe niitä itsessämme ennen kuin joku toinen tulee ja näyttää ne meille kyllin selvästi. Ehkä mekin tarvitsemme joskus avuksemme samanlaisia allegorioita, millä Jeesus avasi kysyjien silmät Johanneksen tekstissä.

Pohdittavaa

Olenko minä sokeutunut itselleni? Miten sen voisi korjata?