Jaakobin kirje on luonteeltaan varsin käytännöllinen – jopa niin käytännöllinen, että sitä on aikojen saatossa syytetty lakihenkiseksi. Kirkkoisistä esimerkiksi Luther arvioi Jaakobin kirjeen Raamattuun kuulumattomaksi ’olkikirjeeksi’, joka ei ole lainkaan inspiroitua tekstiä. Nimityksellä ’olkikirje’ hän tarkoitti, että kirje oli olkien tavoin sopiva ainoastaan poltettavaksi. Se, että kirje on edelleen kirkkoraamatussa, todistaa kuitenkin siitä, että myöhemmin Luther löysi Jaakobin kirjeen sanoman ytimen.

Käytännöllisyys näkyy Jaakobin kirjeessä myös kirjeen suorapuheisessa nuotissa. Kirjoittaja nimittäin nostaa rohkeasti ’kissan pöydälle’ epäkohdissa ja vie lukijan parannuksen paikalle. Henkilökohtaisesti pidän Jaakobin ’pohjalaisesta’ tyylistä puhua asiat halki ja pinoon, koska eipä sitä kasvua tapahdu, jos ei koskaan tee kipeää. Tämä riittäköön pehmeälaskuksi kirjeen ’kovaan’ tekstiin.

Rakkaus ei erottele

Kirjeen toinen luku käsittelee ihmissuhteita seurakunnassa (Jaak. 2:1-13). Tahdon nostaa siitä esiin muutaman jakeen, joissa käsitellään aina ajankohtaista aihetta, eli suosimista vaurauden tai sosiaalisen statuksen perusteella.

Nykyinen kirkkoraamattumme nimeää jakson oivasti otsikolla ”Lähimmäisenrakkaus ei valikoi”. Luetaanpa siitä sen neljä aloittavaa jaetta:

”Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä. Jos teidän kokoukseenne tulee mies, jolla on kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään, sekä samalla kertaa köyhä nuhruisissa vaatteissaan, niin ettekö vain osoitakin huomiotanne tuolle hienosti pukeutuneelle ja sano hänelle: ’Istu tähän, tässä on hyvä paikka’? Köyhälle te sen sijaan sanotte: ’Seiso sinä tuossa’, tai: ’Istu tähän lattialle jalkojeni viereen.’ Ettekö te silloin syyllisty erotteluun omassa keskuudessanne? Eikö teistä ole tullut tuomareita, jotka tuomitsevat väärin perustein?” (Jaak. 2:1-4)

Jaakobin puhuttelu ei juuri selitystä kaipaa. Hän lataa heti jakson alkuun yleisohjeen, jota hän sen jälkeen soveltaa vastaanottajaseurakunnan tilanteeseen. Ohjehan kuului yksinkertaisesti:

”Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä.” (Jaak. 2:1)

Voimakkaasti juutalaistaustaisessa seurakunnassa eriarvoisuus tuli ilmi vauraiden ja menestyvien etusijalle nostamisessa. Näin siksi, että juutalaiskulttuurissa oli vahvasti läsnä ajatus siitä, että aineellinen siunaus oli Jumalan mielenmukaisen vaelluksen hedelmää. Seurakunnassa täten huomioitiin parempiosaisia vähempiosaisten kustannuksella.

Tämä on kuitenkin vain yksi sovellus monista, kun mietit mitä kaikkea voidaan sulkea Jaakobin yleisen periaatteen piiriin, joka kuului ”älkää erotelko ihmisiä”. Ei tarvita paljon, että vaaka kääntyy toisin päin. Sosialismin aikakauden perilliset puolestaan tekevät yhä lailla saman virheen toiseen suuntaan; köyhä nostetaan seurakunnassa erityisasemaan ja vauraita katsotaan nenänvartta pitkin.

Olenpa nähnyt eriarvoista kohtelua siinäkin, että soittotaitoiset ja puhetaitoiset nostetaan toisten edelle. Ja sama päti aikanaan siihen, että ’aina uskossa olleet’ siivoa elämää eläneet tunsivat olevansa eriarvoisia herätyskristillisessä seurakunnassa, jossa arvostettiin värikkäitä uskoontulokertomuksia. Ja tätä luetteloa voi jatkaa loputtomiin. Periaate kuitenkin oli ykskantaan ”älkää erotelko ihmisiä”.

Meillä ei ole lupa erotella ketään eikä millään perusteella, jos uskomme ”Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan”. Jeesus ei tehnyt hänkään eroa sen enempää köyhän ja rikkaan, oppineen ja oppimattoman, nuoren ja vanhan tai siivosyntisen ja julkisyntisen välillä. Hän kuoli meidän jokaisen puolesta, jotta me saamme elää. Muista, että Herra Jeesus on kuollut myös heidän puolesta, joista sinä et syystä tai toisesta luonnostaan pidä.

Jaakobin käsky ”älkää erotelko ihmisiä” tuo täten meidät jokaisen parannuksen paikalle. Se ei ole käsky käskyn vuoksi, vaan se johdattaa seurakunnan rakkaudellisen ’agape’ -yhteyden lähteille. Se on kutsu yhteyteen, jossa Jeesus Kristus kohoaa yli kaiken muun ja tekee näin sen muun merkityksettömäksi.

Kun Kristus saa elämässämme ehdottoman ykkössijan, muut erottavat tekijät käyvät merkityksettömiksi. Tällöin oppinut ja oppimaton tai rikas ja köyhä ylistävät Herraa Jumalaansa ilman, että heidän välillään olisi vaatimuksia suuntaan tai toiseen. Annan tästä vielä lopuksi pienen omakohtaisen esimerkin, ettet ajattele, että siinä se idealisti taas puhuu.

Meitä oli taannoin pieni joukko uskovia viettämässä iltaa eräässä eteläisen Suomen kaupungissa. Siinä me istuimme yhdessä. Minä olen pappi ja perheineni asun vuokra-asunnossa Kuopiossa. Herra on siunannut minua perheellä – saan olla isä. Yksi seurueessamme kertoi ongelmista, mitä hän oli kohdannut, kun hän rakennutti perheelleen uuden kodin Helsingin Hietaniemeen. Se oli kiva pieni koti, josta näkee merelle ja semmoisen voit ostaa, jos sinulla on 1,5 miljoonaa euroa ylimääräistä. Samassa keskustelussa oli varsin arvostettu katolisen kirkon pappi – hänellä ei tietty ole perhettä, koska hän on tehnyt selibaattilupauksen. Ja vieläpä samaan pöytään oli istunut hiljainen sisar, joka edusti tässä hengenmiesten piirissä ihan tuiki naisellista näkökulmaa ja hän oli meistä ainoa, joka oli itse synnyttänyt ja tiesi mitä on olla äiti.

Siinä me olimme yhtä; kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä itse kullakin oli tai mitä joltain puuttui. Jokaisella oli jotain, mistä olisi voinut olla kateellinen toiselle, mutta me olimme yhtä.

Meitä yhdisti yksi asia, joka oli yli kaiken muun. Hän on Jeesus Kristus – ja hänessä me olimme yhtä. Ei haitannut toisen omaisuus, toisen kunnia, kahden pappeus, yhden johtajuus tai se, että vain yksi meistä oli tähän maailmaan lapsen kyennyt synnyttämään. Me olimme yhtä – ei ollut rikasta – ei ollut köyhää. Kukaan ei katsonut yli toisen puutetta tai toisen paljoutta. Kukaan ei vaatinut toista ’kompensoimaan’ tai tasa-arvoistamaan. Kristuksessa me olemme yhtä ja tiedätkö, Kristus oli myös hän, joka täytti keskustelumme. Puhe hänestä sai meidän jokaisen silmät hehkumaan.

Herra Jeesus Kristus on meidän kaikkemme. Hän omistaa sinut. Hän omistaa sinun puutteesi – hän omistaa sinun runsautesi. Ja hänelle me olemme kaikki velassa. Olkaamme siis yhtä hänessä – ei vain sanoissa, vaan sydämestämme.

”Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli.” (Fil. 2:1-2)

Pohdittavaa

Mistä asiasta Jaakob muistuttaisi minua käskyllä ”älkää erotelko ihmisiä”?