Juoksemisesta on helppo löytää analogioita ja vertauskuvia elämänvaellukseen. Apostoli Paavali kirjoittaa paljon tavoitteellisesta kilpailemisesta (2. Tim. 4:7-8), elämänjuoksusta, voittopalkinnosta (1. Kor. 9:24; Fil. 3:14) jne. On luonnollista, että hän valitsi vertauskuvaksi urheilun, koska hän kirjoitti ihmisille, jotka tunsivat aikansa urheilutapahtumat ja seurasivat urheilua. Hän puhui heille tällä tavoin sitä kieltä, jota he ymmärsivät parhaiten.

Paavali tunsi urheilua mielestäni paremmin kuin keskiverto penkkiurheilija. Hänellä oli valmennuksellinen ote seurakuntaelämän ongelmiin, mutta paljastaapa hän kirjeessä Korintin seurakunnalle tietävänsä myös urheiluvalmennuksesta. Paavali tiesi tarkkaan, että kilpailu palkinnosta alkaa jo kauan ennen kisaa harjoituskaudella kurinalaisena ja päämäärätietoisena treeninä:

”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.” (1. Kor. 9:24-27)

En aio tässä toistaa sen enempää Paavalin ’teesejä’, mutta totean vain, että analogia uskonelämän kilvoituksen ja kurinalaisen treenin välillä on ilmeinen.

Juoksussa – juostaan sitten maantiellä tai metsäpoluilla – fyysinen pohjatyö sekä fyysinen ja henkinen valmistautuminen on tehty ennen h-hetkeä, kuten Paavalikin totesi. Hyvä pohjatyö takaa ’mukavan matkan’ ellei ota matkalla kaikkea irti ’koneesta’.

Lyhyemmän taipaleen voi juosta hyvin valmistautuneena ilman, että joutuu kohtaamaan matkalla suurempaa fyysistä tuskaa tai henkistä pimeyttä. Jos olet hyvässä kunnossa ja valmistaudut huolella ravintoa tankaten maratonmatkaan ja maltat vielä kilpailussa pysyä kuntoasi vastaavassa vauhdissa, niin kokemus on todennäköisesti ennakoitavan oloinen.

Valmiina, paikoilla, matkaan!

Valmistautuminen ei riitä vielä sekään. Vaikka suoritus on sangen lyhyt ajanjakso harjoitteluun nähden, sen aikana voi tuhota harjoittelun hedelmän. Mielestäni yksi pahimmista virheistä lähtöviivan ja maaliviivan välissä on olematta läsnä juoksussa. Kilpailusuoritukseen voikin löytää hyvän ohjeen Raamatusta Sananlaskujen kirjasta.

”Katso suoraan ja pälyilemättä, suuntaa katseesi vakaasti eteenpäin. Laske harkiten jalkasi polulle, niin olet varmalla pohjalla, missä ikinä kuljet. Älä poikkea oikealle äläkä vasemmalle, pidä askeleesi kaukana pahasta.” (Sananl. 4:25-27)

Juostessa ajatuksen ei sovi harhailla liian kauas nykyhetkestä. Matkalla pidetään ajatus siinä, mitä tehdään tai mihin tähdätään. Mielestäni juoksemisen ’zen’ on juuri siinä, että parhaimmillaan juokseminen tuo mielesi läsnä olevaksi kuluvaan hetkeen. Se vapauttaa hetkeksi ainaisesta murheesta, jota ihminen ammentaa tulevasta ja menneestä. On parempi suunnata katse päämäärään kuin antaa sen harhailla murheissa, mutta vielä parempi on suunnata ajatus kuluvaan hetkeen.

Sama pätee tietty myös ’elämänjuoksuun’; kuinka paljon onnellisempia olisimme, jos malttaisimme pitää katseen Kristuksessa emmekä aina anna katseen etsiä huolia ja murheita toisaalta. Maali odottaa vielä edessä, mutta jos uskallamme tehdä matkaa katse Kristuksessa yhdessä hänen kanssaan, saatamme jopa nauttia juoksusta. Miksi siis pälyilisin arasti sinne tänne?

Itse pyrin tavoittelemaan juoksulenkillä kuluvaa hetkeä – joskus onnistun, mutta usein en onnistu hetkeä tavoittamaan. Juokseminen tämän hetken hiljaisuudessa on minulle paitsi terapiaa myös Jumalan äänen kuuntelemista. Se kuitenkin vaatii sen, että olen läsnä siinä mitä teen – eli juoksen.

Maantiellä ajatus erehtyy monesti harhailemaan sinne tänne, mutta kun käydään polulle, fokus kääntyy pakosta tiukasti polkuun, juurakkoon kivikkoon tai mutaan. Jos siis tahdot oppia juoksemaan tässä hetkessä ja hiljentämään mielen turhasta, niin suuntaapa matkasi pienille poluille. Juurakot ja kivet imevät kummasti ajatuksen puoleensa ja kohta huomaat tuntevasi maaston muodot jalkojen alla ja tuntevasi tuoksut.

Muistathan vielä senkin, että olosuhteet tekevät matkasta raskaan ja vaikean, vaikka kaikki tekisi täysin oikein käsikirjoituksen mukaan. Mutta se nyt vain kuuluu lajiin – ja sama pätee ihmisen elämään. Paraskaan käsikirjoitus ja suunnitelma ei takaa voittoa. Pysyminen polulla ja pysyminen hetkessä auttaa myös olosuhteiden kohtaamisessa. On helpompi kohdata vaikeat olosuhteet, jos matkaat ’tässä hetkessä’ etkä elä kuvitelmissa tai ’tavoitteessa’. Matka ei määritä olosuhteita, mutta olosuhteet vaikuttavat matkaan. Elämäkin on helpompaa ottaa vastaan, kun ei määrittele olosuhteille tiukkaa kehystä, vaan antaa olosuhteiden kehystää matkantekoa ja ottaa vain vastaan sen mitä tulee.

Vielä perspektiiviä ultrajuoksusta

Tahdon jakaa vielä yhden erilaisen näkökulman juoksemisesta. Se liittyy ultrajuoksuun, kun puhutaan maratonmatkaa huomattavasti pidemmästä matkasta tai raskaasta ja vaativasta reitistä.

Miten ultrataival poikkeaa kympistä, puolimaratonista tai maratonista? Mielestäni omakohtaisesti oleellisin ero on siinä, että ultramatkalla ei voi olettaa onnistuneella valmistautumisella välttävänsä henkistä synkkää yötä. Matkan varrella kohtaa toki hyviä euforisia hetkiä, mutta aivan varmasti myös pitkiä synkkääkin synkempiä kausia, joiden aikana taistellaan keskeyttämisen kiusausta vastaan. Noissa hetkissä keskeyttäminen pukeutuu ’valkeuden enkeliksi’ ja sen kutsu tuntuu ihanalta seireenien kuorolta.

Pitkä juoksu toki vie sinut myös sanoin kuvaamattomaan ’flow’ -tunteeseen. Sitä aina toivoo vielä kerran kokevansa sen. Mutta matka tuohon ’kirkkauden hetkeen’ kulkee poikkeuksetta sysimustan yön läpi ja johtaapa se juoksijan takaisinkin samaan yön pimeyteen. Maratonilla riittävä ja oikea tankkaus voi siirtää ’muuriksi’ nimetyn synkän hetken maaliviivan toiselle puolelle tai sitä voi loiventaa merkittävästi. Ultramatkoilla ei tuota vaihtoehtoa ole. Kun käyt matkaan, tiedät vääjäämättä tulevasi jossain vaiheessa siihen pisteeseen, jossa pimeys käy ylle kuin ensimmäistä kertaa, vaikka energiatasapaino olisikin kunnossa.

Ultramatkalla on täten henkisesti varauduttava kohtaamaan sysimusta yö. Tietoisuus ’sielun mustasta yöstä’ painaa jo lähtöviivalla. Ajatus pimeän laskeutumisesta on vain hyväksyttävä ja ajatus kivusta on vain jätettävä odottamaan hetkeä, kun sen joutuu kohtaamaan. Pimeyttä on turha pelätä ennalta, se vain koittaa aikanaan. Kannattaa mieluummin nauttia hetkistä ennen pimeyttä kuin pimeyttä ei tulisikaan.

Mutta kun on kohdattava kipu väsyneissä jaloissa, nopeuden laskeminen, tavoitteiden murentuminen, ajatuksen synkkyys ja syvä väsymys, on yksinkertaisesti päätettävä käydä pimeyden halki ja kivun yli, jos aikoo perille päästä. On opeteltava selviämään yöstä. Siitä ei koskaan nauti eikä siihen totu, mutta siitä selviää ja lopulta yön yli kulkeminen on suurempi palkinto kuin että sen ohittaisi.

Vastaavaan hengelliseen kokemukseen sielussa joutuu jokainen Jumalalle elämänsä täysin omistautunut tosi etsijä. Näistä tuntemuksista – hengellisessä maailmassa – puhuu kirjassaan ”Sielun pimeä yö” karmeliittamystikko pyhä Ristin Johannes (1542 – 1591). Ja samasta kirjoittaa myös profeetta Jesaja:

”Se teistä, joka pelkää Jumalaa, kuulkoon Herran palvelijan sanaa. Joka kulkee syvällä pimeydessä ilman valoa, luottakoon Herran nimeen ja turvautukoon Jumalaan.” (Jes. 50:10)

Kun sielun pimeä yö koittaa, muista ettei pimeydellä ole sinuun valtaa. Pimeys yrittää kuristaa sinut, se on kuin syvyyden murskaava paine, mutta valkeutta se ei kykene murskaamaan. Sielun pimeässä yössä pidä katseesi kiinnitettynä valkeuden Herraan Jeesukseen Kristukseen. Älä kuuntele vihollisen ääntä. Torju ’pimeyden seireenit’ niin kuin ultrajuoksija torjuu ’keskeyttämisen seireenien’ kutsun pimeydessä.

Tiedätkö, mitä tämä sielun pimeyden yön kohtaaminen minulle on opettanut ja opettaa? Se opettaa kokemuksen tasolla sen, mitä Paavali sanoo kirjeessä ystävilleen Korintissa:

”Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen.” (2. Kor. 5:7)

Ultrajuoksija ei koskaan pääse maaliin, jos hänen juoksunsa lepää tunteiden, tuntemusten, olosuhteiden tms. varassa. Hän pääsee maaliin vain, jos hän elää juoksun jokaisen hetken sen uskon varassa, joka hänellä on juoksunsa kestävyydestä. Hän uskoo pääsevänsä maaliin, mutta ajatus maalista ei yksin kanna häntä. Kyse on luottamisesta siihen tosiasiaan, että hän kykenee kulkemaan tästä hetkestä yli. Ja tämä luottamus puolestaan kantaa ne tuntemukset, kivut ja järkeilyt, jotka antaisivat hänelle hyvän perustellun syyn keskeyttää.

Sama pätee isossa mittakaavassa elämään. Uskovina ”me elämme uskon varassa, emme näkemisen” ja pimeydessä kestävän uskon perusta, kohde ja antaja on Jeesus Kristus – uskon kulmakivi.

Jumala ei tahdo uskovan vaeltavan tunteiden tai järkeilyn varassa. Hän ei tahdo meidän perustavan uskoamme sen enempää tunteisiin kuin olosuhteisiin. Sisäinen ihminen saattaa sellaista tahtoa ja varmasti kiusaaja tahtoisi meidän perustavan suhteemme tunteiden tai jonkin epämääräisen varaan, jotta hän voi sitten helposti riistää meiltä arvokkaan lahjamme.

Jumala tahtoo meidän kohtaavan mieluummin tosiasiat kuin tunteet. Siksi hän tahtoo meidän kohtaavan tosiasian Kristuksesta ja hänen täytetystä työstään meidän hyväksemme. Se on kestävän uskon pohja, joka kantaa ja kestää. Se kantaa ja kestää myös tunteet ja olosuhteet. Herra ei vaadi ketään kieltämään tunteita tai olosuhteita, vaan kohtaamaan ne ja kulkemaan niiden läpi Kristuksessa.

Siinä missä ultrajuoksija ei välty kohtaamasta pelkäämäänsä pimeyttä, siinä uskovakin joutuu kohtaamaan elämän helteet ja sateet sekä päivät ja yöt. Vaikka kuinka yritämme vakuuttaa itsellemme, ettei yö koskaan tule, se ei muuta tosiasiaan yöstä silloin, kun hämärä laskeutuu yllemme.

Jumala ei tahdo meidän sulkevan silmiämme kärsimykseltä tai kieltävän sitä, vaan hän on kutsunut meidät kohtaamaan sen Kristuksessa ja kulkemaan sen kautta hänen kanssaan. Herra Jeesus ei kiellä meiltä itseään missään elämän tilanteessa, vaan hän kulkee kanssamme synkimmänkin yön läpi.

Me emme elä yöstä, emme tuskasta, emme ilosta, emme päivästä, me elämme Kristuksesta, Kristuksessa ja Kristukselle.

Pohdittavaa

Miksi on parempi opetella kohtaamaan pimeys kuin kieltää se?