Tullessani uskoon vuonna 1993 sain Jumalan kutsun valtakunnan työhönsä. En varmastikaan vielä silloin tiennyt, että kyseessä todellakin on JUMALAN kutsu eikä vain oma halu palvella Herraa.

Vuodet kuluivat, ensin syntyi kaksi lasta, joiden jälkeen menin töihin, kauppaan myyjäksi. Kolme ja puoli vuotta ehdin olla töissä, kunnes kolmas lapsemme syntyi. Hoidin ystäväni lasta omien lasteni ohessa pari vuotta, kunnes neljäs ja viides lapsemme syntyivät. Viimeisen synnyttyä tiesin, että tämä on se lapsiluku, jonka Jumala on meille tarkoittanut. Niinpä aika oli jonkun muun..

Jumala oli alkanut vetämään minua entistä läheisempään suhteeseen kanssansa jo ennen viidennen lapsemme syntymistä. Olin löytänyt oman tapani olla Jumalaa lähellä ja palvoa Häntä, nimittäin ylistyksen ja palvomisen. Hän sai huomioni ja kiitokseni, ja koin, että kaikki mitä minulla on, kuuluu Hänelle: koko elämäni, sieluni, mieleni sekä myös kehoni. Kun päätimme nimen nuorimmaisellemme, emme heti tienneet sen tarkoittavan: Hän (Herra) olkoon ylistetty. Mutta nimi kuvasi paremmin kuin mikään muu omaa tilaani. Olin löytänyt elämän sisällön, elää Herraa lähellä joka päivä.

Ahmin Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta valtavasti, sekä ”siivosin” oman elämäni sotkuja. Halusin alkaa panostamaan hengelliseen kasvuun. Oli paljon pois laitettavaa, mutta en koskaan kokenut, että Herra jotenkin vaatisi minua luopumaan minua tietyistä asioista: ei, vaan se nousi aidosta sydämen halusta elää puhtaana Hänen silmiensä edessä.

Jossain vaiheessa aloitin naistenillat ystäväni kanssa. Aluksi piti pitää vain yksi ”todistusilta” naisille Herran suuruudesta tyypillisten Tupperware-iltojen sijaan, mutta Herra kutsuikin meidät pidempiaikaiseen työhön. Jossain vaiheessa tuli myös seurakunnan perustaminen mukaan kuvioihin. Tämä tapahtui juuri kun olin miettinyt sitä, että mihin voisin ohjata näitä ihmisiä, jos heitä alkaisi tulla uskoon illoissamme.

Pirkkalassa sain olla seurakuntatyössä aktiivisesti mukana. Tämän mahdollisti kotiin jäämiseni Jorin hoitaessa perheemme elatuksen. Olen ylen kiitollinen Jumalalle siitä, että sain hoitaa lapsemme kotona esikouluun asti. Se on asia, jota en koskaan tule katumaan. Vaikka rahaa ei ylenmäärin ollut, emme koskaan joutuneet näkemään nälkää. Opimme näiden vuosien aikana, mitä on elää Herran varassa. Kävelimme ikäänkuin veden päällä ja vesi kantoi!

Herra avasi ihmeellisesti minulle ovet Perheniemen evankelista-kurssille, jossa sain käydä vuodet 2012-2013. Kuulin tästä kurssista sattumalta yhdeltä tutulta ja silloin ajattelin, että olisipa ihana päästä tuonne koulutukseen, mutta koulutuksen ollessa todella kallis, ajattelin sen olevan mahdotonta. Herra oli kuitenkin päättänyt, että se on minun paikkani, ja niin varat sinne järjestyivät.

Siellä opin yhä enemmän Jumalan maailmoista sekä myös omasta itsestäni. Koulutukseen sisältyy vahvasti myös sielunhoito. Sielunhoitoa ja evankeliointia ei oikein voikaan erottaa toisistaan. Ne ovat kolikon kaksi puolta, niin kuin Perheniemen rehtori Petri Välimäki jaksoi aina muistuttaa.

Tuolla kurssilla heitin ajatuksen halustani tehdä työkseni hengellistä työtä sekä myös kaiken sen mahdottomuuden, että minun laistani koskaan tultaisiin palkkaamaan yhtään mihinkään. Olinhan ollut ”vain” lasten kanssa kotona monet vuodet.

Niinpä jättäydyin työnhakijaksi toukokuussa vuonna 2014 ajatuksin, että mitähän työtä sitä lähtis hakemaan. Sisälläni oli kyllä polttava halu tehdä Jumalan valtakunnan työtä, mutta miten ja missä, ja kuka minut palkkaisi?? Tiesin Metodistikirkon olevan niin pieni, että työtä täytyisi hakea varmasti paljon laajemmalta skaalalta. Uskoin kuitenkin Jumalan järjestävän sen miten parhaaksi näkee. Jollain tapaa tiesin, että jotain on tulossa, mutta en vielä nähnyt sitä. Samoihin aikoihin kun jättäydyin työnhakijaksi, Jumala kutsui minut myös viikottaiseen paastoamiseen. En ollut koskaan ajatellut paaston olevan minun juttuni, mutta kun Hän siihen selvästi kutsui monin eri tavoin, niin kykenin sen aloittamaan.

Kesäkuun lopulla, Metodistikirkon vuosikonferenssissa Päivölässä sitten tämä yllätys-työpaikka seurakuntatyöntekijänä aukeni minulle. En osannut odottaa mitään, mutta Jumala todella yllätti minut aivan täysin. Työ oli kuin minulle tehty, ja kaikenlisäksi vielä 50%, että pystyn sen Tampereelta käsin hoitamaan. Ja nyt Kuopiosta käsin on vieläkin helpompi..

Jumala on ihmeellinen ja Hänen suunnitelmansa ovat aina meidän suunnitelmia ylempänä. Tyhjin käsin, heikkona ja Mestarin jalkojen juuressa haluan pysyäkin, että Hän saisi kaiken kunnian siitä, mitä Hän tulee tekemään täällä Kuopiossa. Työ on yksin Hänen, eikä Hän jaa kunniaansa kenellekään ihmiselle. Meidän tehtävämme on tutkia ainoastaan omaa sydämen asennettamme sekä pysyä Kristuksessa. Hän kyllä avaa ne tehtävät ja paikat myös sinulle, joka niitä ehkä tälläkin hetkellä kyselet.

Seuraavan laulun sanat kuvaavat tunteitani ja toiveitani paremmin kuin edes itse osaisin niitä kuvata:

”Ah, etten mitään oisi, tyhjä murrettu astia vaan,

pantu Mestarin jalkain juureen korjaustansa vartoamaan;

tyhjä, Hän että voi täyttää, kun työtänsä käyn tekemään,

niin murrettu, että voi käyttää mua syntistä etsimään.

 

Ah, etten mitään oisi, yksin Herraani tottelisin,

ovenvartian lailla valppaan Hänen käskynsä täyttelisin;

kanteleensointuna helkkäin, kun Taitajan tahto on niin,

tai vaieten, kunnes mun jälleen saa sointuihin taivaisiin.

 

Ah, etten mitään oisi, alas nöyrtyisin multahan maan,

kunhan maailman ääret kaikki saisi katsella kirkkauttaan.

Muusta en huoli mä mistään, kun Jeesus vain kiitoksen saa

ja kunniaa Vapahtajamme jo kaikuvi taivas, maa.”

Georgiana M.Taylor