Tämä on toinen osa syksyn saarnasarjaa, jonka teema on ”Seurakunnan kulmakivi”. Sarjan tarkoitus on tuoda meidät kaikki yhden ja ainoan kulmakiven eteen, jonka varaan Herran Jeesuksen seurakunta on rakennettu.

Edellisellä kerralla aloitin kuvaamalla, miten meillä on suuri määrä erilaisia käsityksiä ja odotuksia siitä, mikä seurakunnassa on keskeistä ja tärkeää. Puhuimme edelleen siitä, miten Herra Jeesus Kristus on ikävä kyllä seurakuntansa elämässä ”vain yksi asia muiden joukossa”, vaikka hän tosiasiassa on ainut perusta ja kestävä kulmakivi koko seurakuntarakennuksessa.

Totuus on kuitenkin, että mikä tahansa muu elementti seurakunnasta voidaan poistaa ilman, että koko rakennus sortuu sen myötä, mutta jos kulmakiven – Kristuksen – siirtää syrjään, kaatuu sen mukana koko rakennus. Sinä päivänä, kun Jumalan pyhien joukko unohtaa perustansa, se lakkaa olemasta seurakunta siinä merkityksessä, mitä Uusi testamentti siitä opettaa.

Koko seurakuntarakennus lepää täten yksin Kristuksen varassa – ja me ihmiset löydämme kestävän levon yksin hänestä.

Kulmakivi -sarjan toisessa osassa tarkastellaan seurakunnan kulmakiveä toisen raamatullisen vertauskuvan näkökulmasta. Tarkastelemme ihmisruumista – tai ehkä parempi sanavalinta nykykielessä on ihmisvartalo, koska toivon mukaan puhumme seurakunnan yhteydessä elävästä emmekä kuolleesta ihmisruumiista.

Kuva seurakuntaruumista on yksinkertainen vertauskuva ymmärtää. Tämän tekstin puitteissa keskitymme vertauskuvaan Kristuksen näkökulmasta. Tekstin ydin on kiteytetty Kolosalaiskirjeeseen:

”Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta.” (Kol. 1:18a)

Erilainen kuva seurakunnasta

Otetaan ennen Raamatun vertauskuvaa seurakuntaruumiista ’lämmittelyksi’ toinen kuva, joka kertoo sekin seurakuntaruumiin elinvoimasta Kristuksessa. Tämä keväällä 2014 ottamani kuva tuli eteeni rukouksessa nyt 1 1/2 vuotta myöhemmin ja se alkoi puhua seurakunnasta.

Se on kuva Pirkanmaalta Lempäälästä Birgitan polun vaellusreitin länsiosasta varhain keväällä, kun lumet ovat kaupungista jo sulaneet, mutta metsissä lunta oli paikoin runsaastikin. Tuo kuva siis nousi mieleeni kuluneella viikolla ja alkoi puhua ’uusin sanoin’. Tähän asti se on edustanut minulle vain yhtä kaunista hetkeä elämässäni. Nyt kuva puhuu minulle seurakunnasta.

Kuvassa on laituri, joka on sangen tarpeeton kauniin metsälammen rannalla, koska lampi on jäässä. Jotta laituri voisi täyttää oman paikkansa ja tarkoituksensa lammella, se tarvitsee elävän veden kannattelemaan sitä. Niin kauan kuin laituri uinuu jään varassa, se ei pääse lepäämään elävän veden kannateltavana ja tarjoamaan matkamiehelle tilaisuutta käydä lepäämään tai pulahtamaan raikkaaseen veteen.

Kuva on kaunis, mutta matkaajan kannalta sen enempää lampi kuin laituri eivät täytä tarkoitustaan niin kauan, kun jään alla odottava elävä vesi on jään alla piilossa matkaajan tavoittamattomissa.

Kaikki elementit on kuvassa paikallaan – mitään ei puutu: laituri, kaunis ilma, lampi – ja jään alla on lupaus vedestä. Mutta niin kauan, kun jää peittää lampea, jää matkamieheltä lammen varsinainen siunaus kokematta. Samoin jää vie myös laiturilta ’ilon palvella’ siinä tarkoituksessa, mitä varten se on lammen ääreen rakennettu.

Näyssä oleva jää on paljon paksumpi, mitä kuvittelette. Ei riitä, että jään reunaa vähän painelee kepillä sillä jää kantaa ja pitää matkaajan erossa lupauksesta elävästä vedestä, joka toki virtaa jään alla. Niin kauan kuin jää kätkee veden alleen, on kuva vain kaunis maisema – ei laituri levähdyspaikkana virvoittavan veden äärellä.

Jäätynyt vesi ei ole elävää vettä. Se ei keinuta laituria iloisesti ja kannattele sitä päällään. Se myös erottaa matkaajan elävästä vedestä ja vieläpä vangitsee laiturin paikalleen niin, ettei tämäkään voi vapaana levätä elävän veden kannateltavana. Jäätyneen lammen rannalla nököttävä tarpeeton laituri odottaa kesää ja virtaavaa vettä, jotta se löytää taas tarkoituksensa.

Mikä tämä kuva on? Se on vertauskuva seurakunnasta – seurakuntaruumiista. Elävä vesi on seurakunnan Herra Jeesus Kristus. Laituri on seurakunta, joka lepää elävän veden päällä ja kutsuu ihmisiä tulemaan luokseen virvoittautumaan elävässä vedessä ja lepäämään matkansa väsymystä.

Mutta kuvan vesi – sehän on paksussa jäässä! Siinäpä kuvan ongelma onkin. Jos seurakunta ei lepää Kristuksen varassa, vaan ’elävän veden’ peittää jokin muu mukamas kestävä perusta, katoaa seurakunnan tarkoitus. Elävä juokseva vesi ei jäädy, mutta tämä on jäätynyt.

Kuva kiinnijäätyneestä laiturista on kuva meidän aikamme seurakunnasta. Se on kadottanut yhteyden elävään veteen ja näin kadottanut myös raamatullisen merkityksensä laiturina. Mitä ikinä tuo jää onkaan, se on murrettava rikottava ja sulatettava, jotta seurakunta voi jälleen elää elävää elämää Kristuksessa.

Osaan nimetä monia seurakunnan vedet jäädyttänyttä asiaa, mutta ehkä on opettavaisempaa, jos me jokainen pysähdymme itse miettimään, mikä se jokin seurakunnalle vieras asia, joka on vienyt sen pois omalta paikaltaan.

Käyttääkseni tekstimme kuvaa Kristuksesta seurakunnan päänä, voisin sanoa, että jäätynyt lampi on kuin torso seurakuntaruumis ilman päätä.

”Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta.” (Kol. 1:18a)

Tahdoin jakaa tämän kuvan näyttääkseni toisin sanoin, miten katastrofaalista on seurakuntaruumiin kannalta, jos se menettää yhteyden sen elämän antajaan Jeesukseen Kristukseen. Rakenteet ja muodot toki säilyvät, mutta tarkoitus ja yhteys ’elävään veteen’ ovat kadonneet.

Rakkaat sisaret ja veljet, me tarvitsemme elävän yhteyden seurakunnan päähän – elämän antajaan. Elävä seurakunta lepää Kristuksessa aivan niin kuin kuvan laituri lepää kesällä jäiden lähdettyä veden varassa.

Seurakuntaruumis – moninaisuuden yhteenliittymä

Uudessa testamentissa käytetään useassa eri yhteydessä ihmisruumista vertauskuvana seurakunnasta. Perustavia tekstejä ovat Paavalin ensimmäiseen kirjeeseen korinttolaisille sisällyttämä kuvaus seurakuntaruumiista (1. Kor. 12:27-31) sekä sille rinnakkainen opetus hänen kirjeessään efesolaisille (Ef. 4:11-16).

Kummatkin tekstit puhuvat seurakuntaruumiista pääosin ruumiin jäsenten moninaisuuden ja yhteenkuuluvuuden näkökulmasta. Ne on kirjoitettu opastamaan seurakuntaa toimimaan yhdessä Kristuksen seurakuntana, Tekstit korostavat sitä, miten seurakunta rakentuu meidän Kristuksessa uskovien erilaisuudesta kuitenkin siten, että olemme yhtä.

”Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: ’Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen’, se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: ’Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen’, se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.” (1. Kor. 12:14-20)

Tekstin kuvaama tilanne seurakuntaruumiista, jonka jäsenet sättivät toinen toisiaan ja kilpailevat keskinäisestä paremmuudesta juuri itselle ilmeisten ominaisuuksien näkökulmasta, on hupaisan kuuloista, kun Paavali vertaa sitä tekstissä ihmisruumiiseen.

Todellisuus oli kuitenkin se, että Kristuksen ruumiina toimiva seurakunta, jolle Paavali kirjettä Korinttiin kirjoitti teki juuri niin kuin tekstissä kuvataan. Ja jos vähääkään itsekritiikkiä osaamme harjoittaa, niin ei nykypäivän seurakunta ole välttämättä sekään vielä kovin paljon eteenpäin Korintin ensimmäisen vuosisadan seurakunnasta päässyt.

Riitaisuus ja kilpailuhenkisyys ovat oireita siitä, että yhteys seurakunnan perustaan Jeesukseen Kristukseen on kateissa. Kun elävä yhteys Kristukseen puuttuu, astuu esiin ne monet muut vaikuttimet ja syyt palvella seurakunnassa. Jos palvelun ja yhteen kokoontumisen motiivi ei ole yhteys Herraan ja rakkaus häneen, alkaa myös ’ruumiin jäsenten’ yhteys rakoilla.

Kun seurakuntaruumis on terve, se on yksi ruumis, jossa vallitsee vapaus olla erilainen ja nauttia samaan aikaan toisten erilaisuudesta. Tällöin seurakunta on todella yksi Jeesuksessa Kristuksessa. Se on yksi niin kuin on ruumiskin; ruumis ei ole joukko jäseniä yhdessä kasassa, vaan se on yksi ruumis, jossa vallitsee yksi ja sama Henki – Kristuksen Jeesuksen Pyhä Henki.

”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:12-13)

Tämä on kuva terveestä seurakunnasta. Ruumis ei ole ’joukko jäseniä’ – se oli vain kassillinen lihaa. Ruumis on yksi ja kokonainen – elävä organismi. Terve ruumis on kuva seurakunnasta, joka on tullut virtaavien ja elävän veden äärelle. Se on kuva seurakunnasta, joka lepää yksin Kristuksen kannateltavana.

On ikävää, että seurakunnassa ihmiset kovin helposti unohtavat, että seurakunta on täsmälleen yhtä vahva kuin on se perusta. Kristus on seurakunnalle sama kuin ”elämän henkäys”, jonka Herra puhalsi ihmisruumiiseen, niin että tästä tuli elävä olento:

”Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.” (1. Moos. 2:7)

Seurakunnaksi itseään kutsuva joukko ihmisiä, joka ei elä Kristuksesta ja hänen Pyhästä Hengestään, on kuin kuollut ruumis ilman ”elämän henkäystä”.

On peräti kummallista, että Herran ruumis voi unohtaa sen, mitä tekoa se on ja harhautua puuhailemaan niitä näitä vallan vieraalla perustalla sen sijaan, että se pysyisi Kristuksessa ja etsisi Jumalan tahtoa ennen kaikkea muuta.

Seurakuntaruumiin pää

Kolossalaiskirjeessä Paavali muistuttaa meitä niin herkästi kaikkea muuta – ’sitä sun tätä’ puuhailevia ihmisiä – vertaamalla vielä toisen ruumiiseen liittyvän vertauskuvaan Kristuksen aseman keskeisyydestä koko seurakunnan perustana.

Kirjeen ensimmäisessä luvussa Paavali siteeraa alkukirkollista hymniä, eli virttä. Hän siteeraa sen kaksi ensimmäistä säkeistöä (Kol. 1:15-20). Näillä säkeillä hän painottaa Kristuksen riittävyyttä kaikkien ihmistekoisten säädösten tai uskomusten yläpuolella.

Hymnin ensimmäinen säkeistö (Kol. 1:15-17) korottaa Kristusta luomakunnan suvereenina hallitsijana:

• Jumalan tosi kuvana (Kol. 1:15),

• Luojana (Kol. 1:16),

• ennalta olevana ylläpitäjänä (Kol. 1:17),

Hymnin toinen säkeistö (Kol. 1:18-20) puolestaan korottaa Kristusta seurakunnan toivona:

• seurakunnan päänä (Kol. 1:18),

• ylösnousemuksen ensihedelmänä (Kol. 1:18),

• Jumalan täyteyden asuinsijana (Kol. 1:19) ja

• sovittajana (Kol. 1:20).

Siteeraan tähän hymnin ensimmäisen säkeistön viimeisen ja toisen säkeistön ensimmäisen säkeen:

”Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa. Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta. Hän on alku. Hän nousi esikoisena kuolleista, jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen.” (Kol. 1:17-18)

Uuden testamentin kirjeiden toisissa kuvissa seurakunnasta Kristuksen ruumiina lukijan päähuomio kiinnittyy seurakuntaruumiin moninaisuuteen. Alkukirkollinen hymni puolestaan korostaa Kristuksen asemaa ruumiin päänä, mikä meiltä palvelussa touhukkailta seurakunnan puuhamiehiltä ja -naisilta helposti unohtuu.

Ihmisruumiissa on miltei kaikkia jäseniä ja ruumiinosia kaksin kappalein, mutta pää on yksi ja ainoa. Ruumis vailla päätä on kirjaimellisesti torso, mutta kovin vieraalta vaikuttaa myös ruumis, jossa on kaksi tai useampia päitä.

Kun siis Herra Jeesus Kristus on seurakuntaruumiin pää, hän on täten yksi ja ainoa. Hän on tämän seurakuntaruumiin ’kippari’ – hän ohjaa seurakuntaansa ja vie sen sinne minne hän tahtoo. Näin sen ainakin Raamatun vertauskuvan mukaan pitäisi olla.

Kristus on seurakunnan pää samalla, kun hän on myös sen elämän antaja ”elämän henkäys”, joka ” on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa”. Kun ajattelet nyt kuvaa seurakunnasta Kristuksen eläväksi tekevän Pyhän Hengen asuinsijana ja Kristusta seurakunnan päänä – johtajana ja ylläpitäjänä, näetkö seurakunnan koko kauneuden ja itsesi osana sitä?

Montako päätä tarvitaan?

Raamatun ilmoitus Jeesuksesta Kristuksesta seurakunnan ainoana päänä on täysin yksiselitteinen. Seurakunta on hallinnollisesti teokratia, jota johtaa Jumala itse seurakunnan päänä ja eläväksi tekijänä. Seurakunta ei tarvitse maallista kuningasta, vaan sitä johtaa kuningas Jeesus Kristus.

Joudun kuitenkin kysymään meiltä muilta ruumiin jäseniltä, että mikä tässä opetuksessa on epäselvää? Miksi me muut ruumiinjäsenet olemme kovin helposti sanomassa päälle, jotain sellaista, mitä Paavali kuvaa Korintin seurakunnalle näin:

”Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’” (1. Kor. 12:21)

Kovin hanakasti olemme toki toinen toisillemme sanomassa jotain tuollaista, mutta ihmettelen vain sitä, että miten me muut ruumiin jäsenet kehtaamme sanoa nuo sanat seurakunnan päälle? Kerta toisensa jälkeen hylkäämme tien, jonka seurakunnan pää Herra Jeesus Kristus on viitoittanut ja näin menetellen sanomme hänelle ”Me emme tarvitse sinua”. Ei ole ihme, että lammen pinta jäätyy!

Miltä sitten näyttää ’seurakunta’, jolla ei ole päätä – tai pikemminkin seurakunta, johon olemme oksastaneet useampia päitä? Eipä se ainakaan kovin luonnolliselta näytä. Kun ajattelet kuvaa kaksipäisestä ihmisestä, mieti myös sitä, miten tuo kaksipäinen ihminen suuntaa askeleitaan silloin, kun päät ovat eri mieltä suunnasta…

Mitä nuo meidän seurakuntiimme perustetut ’kaksoispäät’ sitten ovat? Ihan mitä vain, jonka me tahdomme nostaa antamaan suuntaa tai määrittämään arvomaailmaa. Se kuitenkin on aina jotain sellaista, mikä ei ole alamainen Kristuksen herruudelle. Se on jotain vierasta, mikä nousee seurakunnan elämässä Kristuksen rinnalle tai jopa nousee hänen yläpuolelleen.

’Kaksoispää’ voi olla esimerkiksi julkisuuskuva, raha, työmuoto, yhteistyökumppani tai mikä tahansa sellainen hyödyke tai päämäärä, joka todellisuudessa johtaa seurakunnan toimintaa Kristuksen sijaan. Se voit olla sinä tai minä, jos ajamme vain omaa asiaamme alistamatta elämäämme ja asioitamme ensin Kristuksen herruuden alle. ’Kaksoispää’ voi yhtä hyvin olla seurakuntaan pesinyt hengellinen diktatuuri kuin myös demokratia, jos sitä ei ole asetettu Kristuksen herruuden alle.

Ja mitä ’kaksoispää’ saa aikaan? Se saa aikaan vain hämmennystä, ristiriitoja, puoluehenkisyyttä ja epävarmuutta askelissa. Kuvittelepa itseäsi kaksipäisenä olentona siten, että kumpikin pää kilpailee ruumiinosien hallinnasta.

Ei liene sattumaa sekään, että Johannes Ilmestyskirjassa kuvaa viimeisten aikojen eksytystä, petoa ja Saatanan hallintavaltaa seitsenpäisenä petona (Ilm. 12:3; Ilm. 13:1; Ilm. 17:3-9). Vertauskuva monipäisestä lohikäärmeestä tai pedosta vertauskuvallistaa Saatanan hallintaa; hän hallitsee hämmennyksen, ristiriidan ja eripuran kautta. Kristuksen hallinto seurakunnassaan on sitä vastoin yksimielistä, lempeää ja rakastavaa.

Näitä mielikuvia vasten ajateltuna, on suuri helpotus, että Herramme Jeesus Kristus on tosi seurakunnan ainoa pää. Kiitos Herra Jeesus!

Yksipäinen seurakunta

On aika sitoa langanpäät yhteen Raamatun seurakuntaruumis vertauskuvan ja näkyni jäätyneen lammen kanssa. Kovin kaukaa toisistaan ei langanpäitä tarvitse etsiä. ’Kaksipäinen’ seurakunta nimittäin näyttää ulospäin juurikin siltä, miltä kuva jäätyneestä lammesta näytti. Se kyllä täyttää ulkoisesti kaikki seurakunnan mitat, mutta se ei toteuta tarkoitustaan. Se ottaa kyllä matkaajan luokseen avosylin, mutta se ei pysty tarjoamaan hänelle virvoitusta. Edelleen tuo seurakunta ei lepää ’elävän veden’ varassa, koska se on jumissa ’jään’ keskellä.

’Kaksipäinen’ seurakunta on siis toisen päänsä vanki. Se peittää alleen Kristuksen elävän veden. Vasta sen jälkeen, kun toinen pää on murskattu, elävä vesi tunkee läpi ja antaa uuden elämän virrata seurakunnan rakenteiden ja jäsenten kautta siunaukseksi kaikille. Sen jälkeen se on kuin kuvan laituri kesällä kauniin tumman veden varassa keinuen. Ja se jos mikä, houkuttaa väsyneet matkamiehet levähtämään sinne.

Jos seurakunta on keskittynyt seurakuntaruumiin pään Kristuksen Jeesuksen herruuteen, se ei jahtaa omaa varjoaan, epäoleellisia asioita, hengellisiä ”asioita” tai etsi jatkuvasti omaansa.

Kun uskovien joukko hyväksyy Kristuksen seurakunnan pääksi ja polvistuu hänen eteensä, tällöin seurakunta elää Kristuksen tuntemisesta, hänen persoonansa tutkimisesta, kohtaamisesta, hänen nimensä kunnioittamisesta, hänen rakastamisestaan ja hänen tunnetuksi tekemisestä. Elävän seurakunnan salaisuus on sen kulmakivi ja pää Herra Jeesus Kristus.

Pohdittavaa

Montako päätä seurakuntaruumiissa on?