Psalmien kirjan päättävät psalmit kuuluvat viidennen kirjan loppuylistykseen eli ’halleluja’ -psalmien (Ps. 145-150) kokoelmaan. Psalmien viidennen kirjan ja koko psalmien kirjan loppuylistyksen psalmeja yhdistää myös meille kaikille tuttu hepreankielen sana ”halleluja”.

Jokainen tekstin psalmi alkaa ”halleluja” -sanalla ja loppuu siihen. Se on yhdyssana sanoista ”laulaa kiitosta, ylistää” ja Jumalan nimestä. Halleluja sisältää kehotuksen: ”Ylistäkää Herraa!”. Se oli israelilaisten temppelijumalanpalveluksen keskeinen vastauslaulu, jonka vuoro tuli sen jälkeen kun kuoro oli ensin veisannut psalmin.

Psalmien kirjan päättävässä ’halleluja’ -psalmien kokoelmassa tämä ylistys kaikuu aina psalmin alussa ja lopussa. Päätösylistys huipentuu psalmin 150 sanoihin:

”Halleluja!
Ylistäkää Jumalaa hänen pyhäkössään, ylistäkää häntä taivaan mahtavissa holveissa!
Ylistäkää häntä, hänen väkeviä tekojaan, ylistäkää häntä, hän on suuri!
Ylistäkää häntä raikuvin torvin, ylistäkää häntä harppua ja lyyraa soittaen!
Ylistäkää häntä tanssien ja rumpua lyöden, ylistäkää häntä luuttua ja huilua soittaen!
Ylistäkää häntä symbaalien helinällä, ylistäkää häntä riemukkain symbaalein!
Kaikki te, joissa on elämän henkäys, ylistäkää Herraa!
Halleluja!” (Ps. 150)

Viimeinen säe ”Kaikki te, joissa on elämän henkäys, ylistäkää Herraa!” kiteyttää ajatuksen: Jumala on kaiken ylistyksen arvoinen. Hän ei ole ylityksen arvoinen vain ihmisen hyvänä päivänä tai silloin, kun häntä ’kiitätyttää’. Hän on sitä aina.

Tuskin ymmärrämme alkuunkaan, kuin ylistettävä hän on tässäkin hetkessä. Jos Herra ei tunnus ylistettävältä juuri nyt, se ei johdu hänestä, vaan minusta. Jumalan nimen ylitys ei katso olosuhteisiin.

Jumala on kaiken huomion ja ylityksen arvoinen. Ei ole sellaista hetkeä, että hän ’ansaitsisi’ vain puolen ylistyksen tai 80%. Hän on aina kokosydämisen ylistyksemme mittainen.

Astu elämässäsi Jumalan ylityksen tielle ja omista itsesi hänelle. Aivan liian moni katsoo vain vierestä, miten muut antautuvat Jumalan hyvyyden vietäviksi. He ovat kuin surkea pieni tyttö, joka katsoo raitiovaunupysäkillä ohimeneviä ratikoita ja miettii millaista olisi sellaisella ajaa ja minne sitä pääsisi. Jos hän ei koskaan astu sisään raitiovaunuun, hän ei koskaan saa selville, miltä tuntuu matkustaa sellaisella ja minne tuo kyyti hänet lopulta vie.

Raitiovaunu Budapestissa.

Jos taas tyttö astuu rohkeasti ratikkaan, hän tuntee matkan teon ja oppii nauttimaan siitä. Hän on tehnyt rohkean päätöksen astuessaan sisään. Hän ei näet enää pysty määräämään suuntaa ja päämäärää, minne ratikka vie.

Sama analogia pätee Jumalalle omistautumiseen ja kokosydämisen ylistyksen asenteeseen. Ellet ota askelta sisään, et koskaan tiedä, mitä se on ja minne se vie. Jos taas käyt sisään, näet elämän jatkuvan ja kantavan ja vievän sinut jonnekin aivan uuteen. Mitä menetät jos otat askeleen? Entä mitä saat? Mitä saat, jos jätät askeleen ottamatta? Entä mitä sinä silloin menetät?

”Kaikki te, joissa on elämän henkäys, ylistäkää Herraa!” (Ps. 150:6)

Pohdittavaa

Uskallanko heittäytyä Jumalan vietäväksi hänen ylitykseensä?