Psalmit 120 – 134 kuuluvat samaan 15 psalmin kokoelmaan, jota yhdistää päällekirjoitus ’matkalaulu’. Kokoelmaan liitetään myös psalmit 135-137, joista mainittu päällekirjoitus puuttuu.

Heprean kielestä suomeksi ’matkalauluksi’ käännetty sana tarkoittaa nousemista, mikä voisi viitata myös temppeliin johtaviin 15 askelmaan – eli vertauskuvallisesti ihmisen tiestä maasta Jumalan läsnäoloon. Tässä merkityksessä psalmi puhuu joko ihmiselämästä tai ihmisen tarpeesta löytää paikkansa Jumalan luota, jotta hänen elämänsä voisi soida kauniin matkalaulun sävelin.

Lukutekstinkaikki psalmit ovat kuningas Daavidin käsialaa. Valitsen niistä tarkempaan käsittelyyn psalmin 131. Pelkän sisällön perusteella psalmia on vaikea ajoittaa Daavidin elämässä, koska siinä ei ole juuri muita viitteitä synnystä kuin Daavidin nimen päällekirjoitus. Kirjoittaja tuskin on kovin nuori Daavid, vaan päinvastoin paljon nähnyt ihminen – todennäköisesti jo ikääntynyt kuningas jo elämänsä loppusuoralla (980- eKr.).

Daavidin viisautta.

Se, että onko Daavid sen kirjoittanut, ei ole sekään täysin varmaa. Nimittäin moni tulkitsee päällekirjoituksen merkitsevän tässä tapauksessa Daavidille omistamista, koska psalmi on kirjoitettu Daavidin ’nuottiin’.

Psalmi on nöyrä luottamuksen osoitus Herraa kohtaan. Nöyryyttä psalmikokoelman toimittaja on siitä etsinyt, koska hän sijoittaa psalmin heti katumuspsalmin 130 jälkeen. Se on otsikoitu kirkkoraamatussa osuvasti: ”Osaansa tyytyvän rukous”. Psalmin teksti on lyhyt, mutta se on täyttä asiaa – ei korusanoja.

”Herra, sydämeni ei ole korskea eivätkä silmäni ylpeät. Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle.

Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen.

Israel, pane toivosi Herraan nyt ja aina! ” (Ps. 131)

Daavidin rukous puhuu ihmisen hyvästä osasta, mikä hänelle on jo tässä ajassa suotu. Kun hän lopulta päästää irti, lopettaa ainaisen vikuroinnin ja oman suuruutensa etsimisen, hän saa löytää rauhan Herrassa. Ihminen, joka on löytänyt turvapaikkansa Jumalan luota, on päässyt rauhaan Herransa ja itsensä kanssa.

Maailma tarjoaa silmälle aina uusia tavoiteltavia asioita ja ihminen voi käyttää elämänsä niiden etsimiseen, mutta kestävää rauhaa hän ei niistä koskaan löydä. Rauhan ihminen löytää vain Jumalan luota silloin, kun hän lakkaa etsimästä muuta kuin Herran tahtoa.

Daavid tiesi varmasti itsekin, että hänen ohjeensa kuulostaa liian helpolta vastaukseksi alati ihmistä piinaavaan rauhattomuuden ongelmaan. Mutta toki ikääntynyt ja viisas kuningas sen tiesi, että moni helpolta kuulostava asia on ihmiselle ylettömän vaikea silloin, kun ohje vaatii häntä toimimaan vastoin luontoaan. Ihmiselle on helpompaa yrittää ja yrittää uudelleen kuin pysähtyä odottamaan, että Jumala avaa hänelle tien.

Päätän tämän pienen ajatelman Daavidin sanoihin, jotka ainakin minussa herättävät syvän kaipuun kokea samaa:

”Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen.” (Ps. 131:2)

Aamen – siinä kaikki.

Olenko löytänyt rauhan, jos mieleni ei ole tyyni?