Psalmi 88 on korahilaisten ylistäjien tuotantoa. Korahilaiset olivat leeviläisistä koottu kuoro, joka koostui Korahin suvun jäsenistä. Psalmin 88 tekijäksi mainittu Heman kuului hänkin Korahin sukuun.
Psalmi edeltävä psalmi on kuninkaan syntymän kunniaksi laulettu riemulaulu. Jälkimmäinen psalmi (Ps. 88) – johon minäkin halulla tartun – on rukous. Se on rukous suurimman hädän hetkellä.
Hemanin sanoittama psalmi on sävyltään mitä synkin ja raskastakin raskaampi luettava. Se on tekstiä, jota en usko kenenkään kirjoittavan ilman, että hän on syvässä hädässä ja todella tarkoittaa jokaista sanaa. Siinä ei ole korusanoja eikä retoriikkaa, vaan se on sydämen verisiä kyyneleitä. Kirjoittaja ei näe tilanteestaan ulospääsyä ja kokee Jumalan jos ei sentään pettäneen häntä niin ainakin sulkeneen korvansa hänen hätähuudoltaan.
Rukous pimeän varjossa.
Psalmista paistaa läpi rehellinen epäilys, jota joku voisi epäuskoksikin nimittää. Moni kysyy mielessään, miksi Hemanin psalmi on kokoelmaan edes kelpuutettu mukaan. Samat ihmiset kyselevät varmaan apostoli Tuomaan uskon perään. He väittävät häntä epäuskoiseksi näkemättä tosiasiaa, että Tuomaan avoin epäily päinvastoin kertoo uskon vankasta luottamuksesta sen antajaa Jeesusta kohtaan. Siinä missä Tuomas-usko puhuu luottamuksesta, Hemanin psalmi kertoo sekin luottamuksesta elämän antajaa kohtaan.
Psalmit eivät ole ylistyslauluja siinä merkityksessä, mitä modernissa merkityksessä ylistyksellä tarkoitetaan. Psalmissa kirjoittaja ei asettele korusanoja toinen toisensa perään ilman ajatusta. Psalmin runollinen kauneus ei ole soinnuissa ja poljennassa, vaan ennen kaikkea sen sanomassa. Tämänkin koruttoman psalmin kauneus on sen sanojen syvyydessä, vaikka yleissävy onkin synkkä.
Psalmistin rukous hädän hetkellä on aito rukous. Se on sellainen rukous, jonka sinäkin saat rukoilla Herran edessä pelkäämättä, että hän menee ’rikki’ ronskista sanailusta. Eikö puhe Jumalalle jäisi jotenkin vajaaksi, jos kaikki psalmit olisivat pelkkiä kiitos- tai ylistyshymnejä? Ellei psalmin 88 kaltaisia tekstejä ei olisi, ihmiset tukehtuisivat pahaan oloon, kun he eivät uskaltaisi jakaa tunnekentän tummaa skaalaa Herralle.
Ollakseni rehellinen, löydän itseni jopa useimmin Hemanin rukouksen ääreltä kuin vaikka lukutekstimme toisen riemullisen sävyisen ylityspsalmin ääreltä.
Mielestäni Jumalan kirkkauden kokemus avautuu vasta sen jälkeen, kun ensin pimeys on laskeutunut sielunmaiseman horisonttiin. Elämä ei ole kiiltokuvaa ja pintakiitoa. Mikä on siis vapauttavampaa kuin lukea ääneen tätä Hemanin psalmia etenkin, kun tietää, että Heman on kaikesta huolimatta saanut tavalla tai toisella vastauksen huutoonsa. Eihän hän tätä psalmia olisi muuten kirjoittanut!
Tätä alustusta kirjoittaessa elän nytkin valtavan paineen alla, joten tartun ahnaasti Hemanin sanoihin ja tarraudun niihin kuin viimeiseen oljenkorteen. Sanon sydämestäni Hemanin perässä:
”Paljon, ylen määrin olen kärsinyt, olen tuonelan kynnyksellä. Toistenkin mielestä olen valmis hautaan. Minä olen kuin voimansa menettänyt soturi, olen jäänyt yksin, kuin olisin jo kuollut. Minä virun kuin kaatuneet haudoissaan – nuo, joita sinä et enää muista, joita kätesi ei auta.
Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni, sinun aaltosi vyöryvät pääni päällä.
Sinä olet karkottanut ystävät luotani, niin kammottavaksi olet minut tehnyt. Olen kuin vanki, en pääse vapaaksi. Ahdingossani minä itken silmäni kuiviin, kaiken päivää huudan sinua, Herra, ja ojennan käsiäni sinua kohti.” (Ps. 88:4-10)
Kuinka paljon enemmän rohkeutta ja luottamusta Herran lupaukseen vaatii sen myöntäminen, että olet epäonnistunut tai loukussa kuin että kiellät tosiasiat toivoen aina vain parasta!
Minä mieluummin itken yksin kipuni ja ahdistuksen yhtään sitä kaunistelematta Herran Jeesuksen edessä kuin että uskottelen itselleni, ettei minulla ole mitään hätää. Jos olen hädissäni, miksen olisi sitä Herrani edessä! Kohtaan mieluummin hätäni yhdessä Herran kanssa kuin kiellän hädän hänen edessään.
Tartu sinäkin Hemanin psalmin tekstiin, jos uskallat. Herra Jeesus kestää sen – hän käynyt vieläkin syvemmällä pimeydessä, mitä olet koskaan kokenut.
Pohdittavaa
Miksi Hemanin psalmin teksti on tärkeä terveelle uskolle?
…tai oliko niin, että Heman ei jostain syystä pysty näkemään ympärillään mitään hyviä asioita, joita Herra hänen elämäänsä kokoajan lahjoittaa? Tekisi mieleni rukoilla ”Herra, auta! Anna hänelle silmävoidetta ja avaa hänen silmänsä näkemään kaikki se kauneus, kaikki ne lahjat, jotka hänelle annat!”
Ehkä tässä psalmissa piileekin myös esirukouksen siunaus :-)
Minulle tulee psalmista mieleen hirmuinen kaipuu Herran luo. Näin ihmisjärjellä (erittäin vajaalla sellaisella) ajateltuna tulee mieleen, että toki synkät ajat ovat tärkeitä varsinkin jos ne saavat noin huutamaan Herran kaipuuta. Silti nousee toisaalta kysymys, eikö Isä haluaisi lastensa olevan onnellisia? Ei niin, että pitäisi teeskennellä onnellista, vaan onkohan Heman jotenkin unohtanut kaivata Herraa niinä onnellisina aikoinaan? …toisaalta tulee mieleen kysymys, miksi Herra haluaa meidän noin kaipaavan häntä? Eikö riitä, että Hän on meidän elämässämme ykköspaikalla ja että etsimme häntä koko ruumiistamme ja sielustamme ja sydämestämme? Oliko Heman kuoleman sairas?
Heman laittaa meidät tosiaan ajattelemaan. Emme tiedä, mikä hänen ahdistuksensa perimmäinen syy oli, mutta luulen, että me jokainen kohtaamme vastaavia päiviä. Se, mikä on yletön ahdistus minulle, ei välttämättä ole sitä sinulle ja päinvastoin. Onneksi meillä on lupa jakaa myös pimeys Herralle. Luulen, että Heman temppelissä palvelijana oli kohdannut hyviä hetkiä ja nauttinut niistä ja kiittänyt Herran läsnäolosta, mutta kun sielun pimeä yö iskee päälle, ihminen unohtaa helposti hyvät hetket.