Olen hämmästellyt pidemmän aikaa sitä, että minkä ihmeen takia ihmiset – osin itseni mukaan lukien – eivät luovuta ja luota koko elämäänsä Jumalan herruuteen.

Tuntuu siltä, että seurakunnan varhaisin uskontunnustus ”Jeesus Kristus on Herra” (Fil. 2:11) olisi lakannut olemasta modernin ihmisen tunnustus. On helppo yhtyä apostoliseen tai Nikealaiseen tunnustukseen, koska niiden keskiössä on tunnustus siitä, mihin uskomme, mutta ne eivät oteta kantaa siihen, mitä elämästämme uskomme tunnustamamme persoonan haltuun.

Minua vaivaa tunne siitä, että olemme eksyneet uskossa tyytymään ’minimiin’ maksimina sen sijaan, että uskaltautuisimme etsimään enemmän. Väitän, että tunnustus ”Jeesus Kristus on Herra” pitää sisällä koko elämämme; meillä on siinä lupa koetella Jeesuksen herruus luovuttamalla hänelle kaiken. Se on samalla ainut tapa oppia tuntemaan hänet Herrana. Miten voit arvioida herruuden ’laatua’ ellet uskaltaudu panemaan Herraa ’kokeelle’? Miksi emme siis uskalla heittäytyä kokosydämisesti Jeesuksen herruuden alle – luopua oikeudestamme omaan ja luottaa kaiken hänelle?

Näitä olen pohtinut ja samaan aikaan olen turhautunut ’hengellisten kerhojen’ pyörittämiseen. Esitin yhdessä rukoushetkessä ääneen tyytymättömyyteni ja kysymyksen siitä, että miksi seurakunnat ovat jääneet ja tyytyneet liian vähään koko siunauksesta, jonka Herra on omilleen varannut? Miksei Herra herätä uinuvaa seurakuntaansa tästä typerästä uneliaisuudesta? Elämä jatkuu toki siunauksessa ja Herran hyvässä huolenpidossa, mutta vain siten, että ’parhaimmillaankin’ raapaisemme tuskin pintaa syvemmälle siitä, mitä Herra tahtoo antaa.

Kysyin, että miksi Herra sallii tämän ’leikin’ ja miksi laajaa heräämistä ei tapahdu? Ollaan kovin tyytyväisiä, kun elämä on mallillaan ja välillä vähän keskustellaan yhdessä Jeesuksesta tai ’humallutaan’ hetkeksi Herran kosketuksesta. Ei se ole kaikki – ei todellakaan!

Tätä ääneen rukouksessa ihmettelimme ystävien kanssa yhtenä elokuun yönä. Seuraavana aamuna yksi ystäväni kertoi saaneensa unessa vastaukseksi raamatunpaikan (5. Moos. 1:28). Luin tekstin siitä eteenpäin ja todella koin löytäneeni vastauksen kysymykseeni.

Asian ydin on sanottu ehkä vieläkin paremmin psalmin 95 toisessa säkeistössä:

”Tulkaa, kumartukaa maahan, polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen. Hän on meidän Jumalamme ja me hänen laitumensa lampaat, joita hänen kätensä kaitsee.

Kuulkaa tänä päivänä, mitä hän sanoo: – Älkää paaduttako sydäntänne kuten kerran, kun isänne koettelivat minua autiomaassa, Meriban ja Massan luona. He saivat nähdä, mitä minä voin tehdä. Neljäkymmentä vuotta hyljeksin heitä, sillä näin heidän kulkevan harhaan, kun he eivät ymmärtäneet minun teitäni. Silloin minä vihassani vannoin: ’He eivät pääse lepopaikkaan, jonka olen heille luvannut.’” (Ps. 95:6-11)

Herran sana on sama tänään meille, mitä se oli erämaassa Israelin seurakunnalle. Me saamme seurakuntana jäädä rauhassa kiertämään erämaata, jos emme tosiaan tahdo löytää sieltä pois Herran valmistamaan luvattuun maahan. Herra Jeesus tahtoo viedä meidät lepoon omaan maahansa, mutta me vain jääräpäisesti tahdomme elää ’kelpo erämaaelämää’. Voi, ihmislapsen tyhmyyttä!

Herra Jeesus näyttää suunnan ja kutsumalla kutsuu jokaista antautumaan ehdoitta hänen herruuteensa, jotta hän saa tarttua käteen ja kuljettaa omansa turvallisesti luvattuun maahan. Kyse ei ole Jumalan riittävyydestä eikä siitä, etteikö hän olisi jo osoittanut suuruuttaan meille. Emme tarvitse ihmeitä luottaaksemme – tarvitaan jano saada elämästä enemmän.

Kyse on yksinkertaisesti tahdosta päästää irti oikeudesta ’omaan elämään’ ja luovuttaa elämän suunta ja matkanteko Herran käsiin. Mutta jos emme tahdo antautua hänen vietäväkseen, sekin on ’ok’. Tällöin vain jäämme Egyptistä lähteneen sukupolven tavoin erämaahan. Herralla on aikaa odottaa seuraavaa sukupolvea, josko se olisi valmis käymään luvattuun maahan… On turha odottaa ’herätystä’, jos itse ei valmis silmiään aukaisemaan.

Herra ei hylännyt kansaansa erämaahan; päinvastoin Mooseksen kirjat kertovat meille kiistatta siitä, kuinka Herra piti heistä huolen erämaassakin ja oli heidän keskellään. Egyptistä Mooseksen johdolla lähtenyt sukupolvi tyytyi Herran läsnäolon ’kokemukseen’ karussa erämaassa eikä se täten tahtonut tavoitella koko luvatun maan siunausta. Jumala ei hylännyt heitä, vaan hän kulki tuon sukupolven kanssa kokonaisen 40 vuotta ympyrää erämaassa ilman, että he koskaan pääsivät maahan, jonka Herra oli heille varannut.

Pelottavaa tuossa näkymässä on se, että jotenkin näen, ettei erämaassa kiertäminen juuri tuota ’itseriittoista’ sukupolvea vaivannut. Enemmän se vaivasi seuraavaa sukupolvea, joka olisi tahtonut käydä kiinni koko Herran lupaukseen. On pelottavaa, että ihmiset tosiaan tyytyivät erämaaelämään ja valitsivat palvella Herraa mieluummin siellä kuin käydä yhdessä Herran kanssa kaatamaan ’jättiläiset’ ja tarttua näin Jumalan lupauksiin.

Sama tilanne on tänään seurakunnissamme. Olemme niin kovin tyytyväisiä nykytilanteeseen ja omaan elämäämme, että emme tahdo lähteä matkalle syvempään Kristuksen tuntemukseen. Mieluummin pyydämme Herraa pitämään ’leirinuotioita’ sopivan lämpiminä kuin että heittäytyisimme Jumalan vietäväksi ja katsoisimme mitä se tarkoittaa, kun Jumalan valtakunta murtautuu esiin ajassa.

Herra jäi ’auliisti’ kansansa kanssa erämaahan, koska he eivät tahtoneet käydä sisälle luvattuun maahan. Herra oli siellä kansansa turvana ja suojana, mutta jotain jäi puuttumaan. Minun pelkoni tänään on, että me olemme seurakuntana samassa tilassa. Värjöttelemme mieluummin kynnyksellä kuin että käymme sisään lupausten lämpöön ’peräkamariin’ saakka.

Herra Jeesus – armahda meitä – anna kansallesi rohkeus ei vain ikuisesti janota, vaan myös juoda ja sitoutua sinun Herruuteesi! Armahda, Herra armahda! Anna janon yltyä niin, että heräämme etsimään lähdettä ja juomaan sinun lähteestäsi. Herra herätä seurakuntasi!

Miksi moderni uskova tyytyy aivan liian vähään?