Kirjoitan tätä tekstiä melkoisen postuumisti yli kuukauden tapahtuman jälkeen. Alkujaan tarkoitus oli kirjoitella tuntemuksia noin viikko tapahtuman jälkeen, mutta aikaa ehtikin kulua paljon enemmän, kun työkiireet ja muutto veivät tehokkaasti mehut kirjoittajasta.

Ja tämä sitten jäi käteen kokemuksesta.

Kesäkuun 7. päivä 2015 tuli juostua elämäni ensimmäinen 100 km matka. Se oli järjestyksessä 44. Suomi-juoksu, joka on maailman toiseksi vanhin 100 km ultrajuoksutapahtuma. Tänä vuonna se juostiin Salon Perniössä oikein mukavassa maalaismaisemassa kesäyönä.

Startti oli illalla 19:00 ja maaliin tulin sitten ennen aamun kuutta ja aika oli 10:42:07. Kokemus oli huikea. Se oli jotain sellaista, mitä osannut odottaa ja mihin en osannut mitenkään varautua.

Matka oli sanoinkuvaamattoman rankka ja vaiherikas henkisesti. Puolimatkan jälkeen kaikki ennakkokaavailut olivat karisseet ja ainoa tavoite oli selviytyä matkasta – tai pikemminkin yöstä tavalla tai toisella.

Jos jotain matkan varrelta tahtoo eritellä, niin jo ennen maratonin täyttymistä vatsan väänteet olivat karseat. Toinen fyysisesti pelottava kokemus oli huomata olevansa janoinen, mikä vihjasi kuivumiseen. Kummatkin fyysiset vaivat kuitenkin voitettiin. Lienee turha mainita jalkojen ja kehon väsymistä ja kangistumista; se nyt oli ’business as usual’.

Mielenkiintoisinta oli henkinen taistelu, jota en osaa sanoittaa. Juoksun jälkeen oli syntynyt jotain uutta. Matkalla minulla oli aikaa rukoilla, kokea kumppanuutta, tuntea henkisen pimeyden, ja miltä tuntuu kuolla tavoitteille.

Suomi-Juoksu 2015

Mieleenpainuvimmat kokemukset liittyivät vuorokauden aikojen vaihteluihin. Ensimmäiseksi pimeyden laskeutuminen antoi voimaa jaksaa, kun ei keksinyt mitään muutakaan ’järkevää’ tekemistä Perniön pimeydessä kuin juosta tuota 3,33 km rataa. Toinen iso kokemus oli tietty auringon nousu, kun matkaakaan ei tuolloin ollut jäljellä nimeksikään – enää reilun puolin maratonin verran. En ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista eikä linnut ole milloinkaan laulaneet yhtä kovaa ja kauniisti!

Ehkä tässä on ne päällimmäiset tuntemukset juoksun ajalta. Maaliin tuleminen ei ollut enää ollenkaan niin iso juttu. Maalissa lämmitti enemmän ruoka, lämmin kahvi ja ihana suihku.

Hiertymiä, yhtä mustaa varpaan kynttä ja rakkoja lukuun ottamatta mitään lihaskipua isompaa vaivaa ei ollut. Hyvin selvittiin siis.

Palautuminen oli sekin nopeampaa, mitä luulin. Kaavailin, että rappuja en kävele alaspäin varmaan viikkoon, mutta ei mitään. Yksi välipäivä ja sen jälkeen sitä jo pyöräili vaivatta ja kaksi päivää koitoksesta pystyin juoksemaan. Toki vauhdit olivat kateissa reilun viikon verran. Mielikin palautui nopeasti.

Kisan jälkeen ajattelin, että kyllä nämä ultrajuoksut ovat nyt tässä, mutta parin päivän jälkeen sitä alkoi ajattelemaan, että millainenhan se 12 h kilpailu olisi. No, se ei ole seuraava tavoite, mutta ehkä talvelle – tiedä häntä.

Palataan tuleviin suunnitelmiin seuraavassa kirjoituksessa!