Kerrataan alkuun kappale sitä, mistä olemme saarnasarjassamme tänne tulleet. Olemme tähän mennessä käsitelleet kasvu(n)alusta -sarjassa sitä, miten seurakunta on Jumalan asettama luonnollinen kasvuympäristö ’lajille’, jota kutsutaan uskovaksi. Se on uskovan ’ekologinen lokero’, jossa hän voi hyvin ja jossa uskovat kykenevät tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Uskovan tarkoitus ei siis ole nykyajassa vain riutua ja selvitä. Päinvastoin Herran Jeesuksen tahto on, että uskova voi hyvin ja kukoistaa Jumalan luomistyön kaikessa kauneudessa jo tänä päivänä.

Ikävä kyllä kuva seurakunnasta ideaalisena kasvuympäristönä on meidän ihmisten väärinymmärrysten tähden on ideaalinen. Emme läheskään aina tavoita Jumalan asettamaa tavoitetta. Tästä syystä olen esitellyt kaksi epätervettä kasvuympäristöä, mistä Jumala kutsui kansansa pois. Olemme käsitelleet ne vertauskuvallisesti Israelin historian opettamina. Olemme käyneet Israelin mukana Egyptissä ja Babyloniassa, joita asuttaneelle omaisuuskansalle Herran sanoma oli yksikertaisesti: ”Lähtekää liikkeelle – tulkaa pois!” Ajatus kiteytyy Persian kuningas Kyyroksen käskysanoissa, joihin Aikakirjojen kirjoittaja päättää oman historiankertomuksensa:

”Näin sanoo Kyyros, Persian kuningas: Herra, taivaan Jumala, on antanut minulle kaikki maan valtakunnat. Hän on käskenyt minun rakentaa itselleen temppelin Jerusalemiin, joka on Juudassa. Kuka vain teidän joukostanne kuuluu hänen kansaansa, olkoon Herra, hänen Jumalansa, hänen kanssaan ja hän menköön sinne.” (2. Aik. 36:23)

Tänään Herra kutsuu oman kansansa – seurakunnan – edelleen jättämään kummatkin vertauskuvallisen Egyptin ja Babylonian taakseen. Voit tuhlata elämäsi Egyptissä antamalla elämäsi kulua maallisen nautinnon ja aineellisen menestyksen äärellä, kuluttaa sen katoavien ja turhien asioiden tavoitteluun. Vastaavasti voit päättää jäädä Babyloniaan keinotekoisen uskonnon ja inhimillisesti viehättävien puitteiden pariin. Voit jäädä sinne ’harrastamaan’ ulkoisesti oikean näköistä uskontoa ja puuhastelemaan tyhjän toiminnan kanssa, josta on kuitenkin kadonnut elävän uskon ydin: Kristus Jeesus ja hänelle omistautuminen.

Näistä valheellisista kasvuympäristöistä Herra kutsuu uskovat lähtemään matkaan. Ja päämäärä on tietenkin luvattu maa ja siellä erityisesti ’Jerusalem’. Ne ovat vertauskuvia Jumalan lupauksista ja hänen läsnäolostaan. Herra Jeesus kysyy sinulta: ”Haluatko enemmän? Oletko valmis jättämään Egyptin ja Babylonin löytääksesi elämääsi kestävää arvoa?” Jos vastauksesi on myönteinen, toivotan sinut tervetulleeksi erämaahan.

Tervetuloa erämaahan

Lähtekäämme matkaan. Lähdet sitten Egyptistä tai Babyloniasta, sinun pitää kulkea matkasi erämaan poikki, jotta pääset kolkuttelemaan luvatun maan rajoja. Ei ole suoraa ’lentoa’ tai siirtymää luvattuun maahan ilman, ettei välissä olisi erämaata. Saman vaelluksen erämaan kautta teki vertauskuvamme Israel, joka Mooseksen johdolla jätti taakseen Egyptin ja lähti kulkemaan erämaahan tuntematon luvattu maa mielessä. Samoin erämaan ylittivät pappi Esran johdolla Babylonian taakseen jättäneet ’hurskaan jäännöksen’ ihmiset. He tiesivät, minne matkaavat, mutta erämaan kautta hekin joutuivat matkaamaan.

Kummankin joukon matka kulki erämaan kautta. Mitä erämaa heille merkitsi, sen tiivistää oivasti pakkosiirtolaisuuden ajan psalmisti viidennen psalmien kirjan aloittavassa psalmissa 107. Psalmille ei ole annettu otsikkoa heprean tekstissä eikä tunnetuissa varhaisissa käännöksissäkään. Kirjoittaja on hänkin meille tuntematon, mutta sen tiedämme, että psalmi on todennäköisesti tehty toisen temppelin vihkijuhlaan, kuten myös psalmit 105 ja 106, missä ne on myös laulettu.

Seitsemän jakeen jakso psalmin alusta kuvaa melko osuvasti erämaan luonnetta ja tarkoitusta Jumalan suunnitelmassa. Katsotaanpa.

”Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen armonsa pysyy ikuisesti. Näin sanokoot Herran lunastetut, jotka hän on lunastanut ahdistajan kädestä ja koonnut vieraista maista, idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä.

He harhailivat autiomaassa, kuivassa maassa, löytämättä tietä kaupunkiin, johon asettua asumaan. Heillä oli nälkä ja jano, heidän sielunsa nääntyi. Mutta hädässään he huusivat Herraa, ja hän pelasti heidät ahdingosta. Hän ohjasi heidät kulkemaan suoraa tietä kaupunkiin, jossa asua.” (Ps. 107:1-7)

Psalmisti viittaa kolmannessa jakeessa ”Herran lunastetuilla” Babylonian eri kolkista koottuihin paluumuuttajiin, mutta samalla myös Egyptistä lähteneeseen kansaan. Voimme täten rinnastaa tekstissä kummatkin luvattua maata tavoitelleet joukot.

Erämaa merkitsee lähtökohtana askelta pois siitä turvallisesta ympäristöstä, missä tähän saakka ihminen on asunut. Ympäristö on pitänyt ihmisen otteessaan ja estänyt häntä lähtemästä tavoittelemaan parempaa lupausten maata – eli Jumalan aina lisääntyvää läsnäoloa elämässään.

Edelleen erämaa merkitsee tietä kohti luvattua maata, jonne matkataan. Ikävä kyllä moni ’pyhiinvaeltaja’ on jo erämaassa erehtynyt luulemaan, että erämaa on se päämäärä, johon Jumala on hänet kutsunut hänet kotiutumaan.

Erämaa ei ole uskovan kotimaa

Tosiasiassa erämaa on välivaihe. Se on luopumisen tie, joka valmistaa ihmisen tarttumaan Jumalan lupauksiin ja ottamaan vastaan luvatun maan siunaukset siihen tyhjään tilaan, joka on syntynyt erämaavaelluksella, kun se jokin entisessä ’kotimaassa’ aiemmin elämän täyttänyt on jäänyt pois.

Jumala ei kutsunut kansaansa asuttamaan erämaata, vaan matkalle erämaan halki asuttamaan luvattua maata. Se, mitä erämaahan oli määrä jättää ja tyhjentää, oli edelleen määrä täyttää uudella ja paremmalla sisällöllä luvatussa maassa. Kun ihminen on päässyt erämaahan, hän on päässyt irti jostain, mikä on vapauttanut hänen elämäänsä tilaa. Mutta Jumalan päämäärä ei ole jättää ihmisiä tyhjiksi, vaan täyttää vapautunut tyhjä tila, koska muutoin se täyttyy vaikka sitten ’erämaan hiekalla’.

Mitä siis erämaa käytännössä merkitsi kansalle, joka oli jättänyt taakseen epäkelvon asuinsijan, mutta ei ollut vielä tavoittanut sitä maata, johon se Jumalan lupauksen varassa nyt matkasi? Mitä se vertauskuvallisesti merkitsee minulle, joka olen jättänyt Egyptin tai Babylonin ja lähtenyt matkaan eteenpäin Jumalan lupauksessa?

Mitä minulle erämaassa tapahtuu?

Erämaa on pakollinen siirtymävaihe Jumalan suunnitelmassa. Sitä ei voi kiertää tai ohittaa, koska se on jumalallinen vaade. Astia pitää tyhjentää, jotta sen voi täyttää uudelleen.

Erämaa on kiertotie; se ei ole vielä koti. Se, miten kauan tahdot aikaa siellä viettää, on pääosin sinun oma päätöksesi. Egyptistä lähdettyään Israelin matka Siinailta luvattuun maahan ei olisi kestänyt kuin korkeintaan kuukausia, mutta epäuskonsa tähden he ’valitsivat’ jäädä kiertämään erämaahan 40 pitkäksi vuodeksi (Hepr. 3:15-19; Hepr. 4:1-11). Israel oli lähimmillään 11 päivän matkan päässä luvatusta maasta silloin, kun he ensimmäisen kerran olivat sen rajalla (5. Moos. 1:2). Tällöin he ’valitsivat’ viettää erämaassa ylimääräiset 38 vuotta.

Meidän erämaamme kohdalla pätevät samat lainalaisuudet. Jumalan ei ole tarve pitää omiaan erämaassa yhtään sen kauempaa, mitä he tarvitsevat. He ovat erämaassa ollakseen valmiit astumaan uskossa lupaukseen ja ollakseen tyhjät vastaanottamaan Herran siunauksen. Olemme valmiit astumaan eteenpäin, kun koemme jotain samaa, mitä psalmisti tekstissä kuvaa näin:

”Heillä oli nälkä ja jano, heidän sielunsa nääntyi. Mutta hädässään he huusivat Herraa” (Ps. 107:5-6a)

Tyhjä tila oli syntynyt vasta sitten, kun heillä oli ”nälkä ja jano”, niin että heidän sielunsa nääntyi ja he ymmärsivät etsiä Herraa ja huutaa hänen puoleensa. Ja kun tämä oli tapahtunut, Herra vastasi heidän huutoonsa viemällä heidät perille hyvään maahan:

”Hän ohjasi heidät kulkemaan suoraa tietä kaupunkiin, jossa asua.” (Ps. 107:7)

Erämaa on väliaikainen etappi – ellet sitten valitse rakentaa kotiasi sinne! Herra kyllä ohjaa omansa eteenpäin pois erämaasta. Kun se päivä koittaa, tällöin uskosi koetellaan samalla tavoin kuin Israelin usko koeteltiin luvatun maan rajoilla. Tällöin jopa ’kuivan erämaan’ kutsu voi olla houkuttava, kun vaakakupissa painaa askeleen ottaminen ’epämukavaan’ uuteen pelkän uskon varassa. Se on kova hinta ja se on syy siihen, minkä tähden aivan liian usein uskovat rakentavat majansa mieluummin erämaan kuivuuteen kuin että astuvat vielä sen yhden askeleen päästäkseen virvoittavien vetten ääreen.

Uskon, että Herra Jeesus ei ole tarkoittanut ketään meistä asuttamaan erämaata ja rakentamaan hengellistä kotiamme sinne. Kovin usein näin silti näkee tehtävän; sen sijaan, että uskovat eläisivät yltäkylläistä elämää Kristuksessa ja Jumalan lupauksissa, he elävät jatkuvassa puutteessa astiat tyhjinä. He kieltäytyvät elämästä Egyptin tai Babylonian tavoin, mutta heidän elämänsä jää pelkkään kieltäytymiseen ja tyhjyyteen sen sijaan, että he etsisivät Herrasta Jeesuksesta elämänsä täyttä sisältöä. Kutsun sitä tyhjän astian elämäksi; se on kieltäytymistä ja sääntöjä ilman siunausta ja elävää virvoittavaa elämää. Se on elämää, jota hallitsevat sanat ”älä” ja ”sitten kun”.

Ymmärräthän nyt tätä vertauskuvaa peilaten, että erämaa ei ole pysyvä asuinsija. Se on välietappi matkallasi kohti elävän uskon luvattua maata.

Viisi periaatetta erämaasta

Erämaan läpi me siis käymme, kun matkaamme luvattuun maahan, mutta erämaa ei ole määränpää eikä meidän tarvitse viettää siellä hetkeäkään liian pitkään. Riittää varsin hyvin, että erämaa a) tekee tilaa elämässämme Jumalan tahdolle ja b) saa meidät janoamaan Jumalan läsnäoloa. Erämaan läpi me kuitenkin käymme, joten mitä meitä siellä odottaa? Kerron lyhyesti ainakin viisi seikkaa, jotka tunnistan tuolta matkalta.

• Ensinnäkin Jumala pitää huolta kansastaan erämaassa. Hänen ’huoltonsa’ pelaa, vaikka erämaa ei olekaan Herran omien luontainen elinympäristö. Herra pitää omistaan huolen erämaassa, mutta se ei ole vielä se kasvuympäristö, jossa hänen omansa puhkeavat hengelliseen kukoistukseen. Erämaassa Herra ruokki kansansa mannalla, joka oli kuva Kristuksesta – hengellisestä ravinnostamme (Joh. 6:31-35, 49-51; 1. Kor. 10:1-4). Manna ei kuitenkaan ollut se runsaus, johon Herra oli omansa kutsunut. Se oli riittävä ravinto viemään kansan erämaasta, mutta se ei ollut Jumalan kokemisen päätepiste.

• Toiseksi jos päätämme jäädä erämaahan, me lopulta kuolemme sinne. Egyptin ja Babylonin väärän elämäntavan jättäminen ei ole tarpeeksi. Elämän erämaa kuivattaa uhrauksin matkaan lähteneen, jos hän päättää jäädä erämaahan ja lopettaa matkan teon kohti Jumalan lupauksia. Erämaa on tie – ei koti (5. Moos. 6:23).

• Erämaalla on vain yksi maali. Se tekee meistä pieniä ja riisuu meidät alastomiksi niin, ettei meillä ole muuta kuin Kristus. Erämaa valmistaa ihmisen vastaanottamaan uutta. Johannes Kastaja edelsi Jeesusta. Hänen tehtävänsä oli viedä ihmiset ’elämän erämaahan’ ja riisua heidät vääristä elämän päämääristä, tyhjästä uskonnollisuudesta jne. Mutta Johannes ei täyttänyt tyhjää tilaa; se oli Jeesuksen tehtävä. Johannes Kastaja valmisti ihmiset kohtaamaan Kristuksen, joka antoi sisällön tyhjälle tilalle, jonka Johannes raivasi ihmisten sydämiin. Vanhat viinileilit eivät kykene ottamaan vastaan uutta viiniä (Matt. 9:16-17).

• Neljänneksi erämaa on uusien alkujen vertauskuva. Neljäkymmenvuotisen vaelluksen päätteeksi, Joosua johti Herran kansan Jordanin yli luvattuun maahan. Hoosean päivinä Jumala johti itse kansansa Babyloniasta profeettojen kehotusten ajamana omaan maahansa (Hoos. 2:14). Kun siis huomaat olevasi erämaassa, näe se uuden alkuna.

• Viidenneksi kaikki se erämaassa vietetty aika, joka ylittää Jumalan tarkoituksen on turhuutta. Ei ole mitään jaloa kiduttaa itseään erämaassa yli Jumalan määräämään ajan. Voit hukata elämäsi Egyptin maallisten ilojen parissa. Voit hukata sen Babyloniassa ihmistekoisen uskonnollisuuden alttareilla. Mutta voit yhtä hyvin hukata elämäsi jäämällä erämaahan asumaan. Se on yhtä tyhmää kuin jäädä lentokentällä itsepäisesti transit-alueelle ja kieltäytyä astumasta koneeseen, joka veisi sinut päämäärään. Et löydä lepoa ja rauhaa erämaasta – se ei ole sinun kotisi Jumalan lapsena.

Kutsu erämaasta eteenpäin

Niin houkuttavaa kuin olisikaan jäädä erämaahan ruikuttamaan ja arvostelemaan Jumalaa, johtajia ja kelvottomia lähimmäisiä – ota silti rohkea askel eteenpäin! Elävän uskon suuruus ei ole siinä tyhjässä tilassa, minkä erämaa elämässämme vapauttaa, vaan siinä elämässä, mitä Herra Jeesus sinne istuttaa.

Pystyyn kuivanut usko ja paahteessa riutunut olemus ei ole sitä, mitä Herra Jeesus tahtoo meistä välittyvän niille, jotka katsovat vaellustamme Egyptistä tai Babylonista käsin. Kuka täysipäinen vastaa myönteisesti kutsuun lähteä asumaan erämaahan, jossa syntyy vain arvostelevia ja uppiniskaisia Kristuksen seuraajia, joille ei kelpaa mikään!

Tule ja astu mieluummin erämaasta se viimeinen vaikein askel uskossa eteenpäin ja anna Jumalan tuntemuksen ja kirkkauden täyttää elämäsi. Se on korkein kutsumuksesi, minkä Herra Jumala on tarkoittanut sinulle ja minulle. Se on antautumista rajatta Jumalan iäiseen tarkoitukseen.

Antakaamme hänen johtaa ja viedä. Antautukaamme Herran iäiseen tarkoitukseen. Se on juuri sitä, mitä me haluamme ja erämaastakin etsimme. Erämaasta me emme kuitenkaan sitä löydä; se vaatii heittäytymistä Jumalan tahtoon ja kokemuksen siitä, miten Herran lupaus kantaa meitä jopa ’turvallisesta’ erämaasta parempaan.

Erämaan turvallisuus on valheellinen. Se on näennäisesti turvallinen, koska Egyptin tai Babylonin kaltaiset epäjumalat eivät enää hallitse meitä. Mutta samaan aikaan se on vain näennäisesti turvallinen, koska erämaassa meitä uhkaa elämätön elämä. Elämätön elämä syö elämän halun. Älkäämme siis jääkö erämaahan, vaan jatkakaamme psalmistin nimeämään päämäärään:

”Hän ohjasi heidät kulkemaan suoraa tietä kaupunkiin, jossa asua.” (Ps. 107:7)

Pohdittavaa

Miksi jäisin erämaata asuttamaan?