Raamattu puhuu uskosta, erityisesti elävästä uskosta. Elävä usko on luottamusta. Se luottaa jopa silloin, kun se ei ymmärrä elämän käänteitä eikä näe tarkoitusta tapahtuneelle. Usko Jeesukseen on uskallusta kohdata nouseva päivä hänen kanssaan.

Tällainen uskallus ei ole helppoa, minkä vuoksi Raamatussa toistetaan kehotusta ”älä pelkää” kymmenet kerrat aina sen ensimmäisestä kirjasta viimeiseen saakka. Se muistuttaa lukijaa, ettei hänen tarvitse pelätä, koska hän kohtaa nousevan päivän Jumalan kanssa.

Kehotus olla pelkäämättä on yksi elämän ”helpommin sanottu kuin tehty” -asioista. Mutta vaikka se on vaikeaa, se on avain parempaan. Pelot näet estävät ihmistä elämästä vapaana ja kohtaamasta nousevaa päivää sellaisena kuin se on hänelle annettu.

Olemme kiusatut pakenemaan, painamaan pään pensaaseen tai jopa kieltämään tosiasiat, kun meitä niin pelottaa. Jeremian kirjan tekstini puhuu juuri tästä; eli miltä kuulostaa, kun ihminen – jopa profeetta – pelkää ja on pettynyt elämäänsä.

Esimerkki pelosta kohdata tosiasiat

Ennen kuin annan sanan vuoron Jeremialle, otan esimerkin, joka kertoo mukavan ivallisesti, miltä se näyttää, kun ihminen pelkää kohdata nousevan päivän sellaisena kuin se on.

Lapsuudessani pelasimme kaveriporukassa usein korttia. Tulipa sitä opeteltua sellainen korttipeli kuin ’sökö’, jota pelattiin pienillä makeispanoksilla. Pelissä jaetaan jokaiselle yksi ’pimeä’ kortti, jonka pelaaja näkee vain itse. Muut kortit jaetaan kaikille näkyviin. Pelissä sitten aprikoidaan omien korttien hyvyyttä ja pohditaan, miten hyvä ’käsi’ kaverilla on näkyvien korttien perusteella. Ensimmäiseksi jaetun ’pimeän’ kortin tietää siis vain jokainen itse, ja muille se näytetään vasta pelin lopussa.

Meillä oli tapana ’pihistää’ pimeä kortti, eli olla katsomatta sitä. Pelin strategian kannalta ’pihistäminen’ oli varsin tyhmää, koska silloin et itsekään tiennyt oman kätesi vahvuutta. Miksikö sitten niin tehtiin? Ehkä se lisäsi jännitystä, mutta enemmän siinä oli pelonsekainen toive, että pimeä kortti ’vaihtuisi’ sellaiseksi, mitä näkyvät kortit tarvitsevat, kunhan sitä ei vain mene katsomaan! Hölmöä! Vähän niin kuin katsoisit lottoarvontaa etkä tarkista riviäsi, koska voit kuvitella olevasi voittaja niin kauan, kun et tiedä numeroitasi…

Moni pelaa elämässään samanlaista peliä. He eivät uskalla katsoa todellisuutta silmiin ja kohdata sitä, vaan mieluummin sulkevat silmänsä tosiasioilta ja kieltävät ne. Sitten he odottavat Jumalan ’taikovan’ esiin juuri toivotun ’kortin’. He odottavat, että Jumala tekee ’tempun’ ja ongelmat tai pelätyt asiat vain katoavat. Sitäkö on Jumalaan luottaminen?

Siinä missä ’sökön’ pelaaja salaa toivoo, että niin kauan, kun korttia ei katso, se voi ’vaihtua’ toivotuksi kortiksi, samalla tavoin ihminen, joka ei uskalla luottaa Jumalalle elämänsä päivää, odottaa Jumalan taikovan esiin hänen mielensä mukaiset ’elämän valttikortit’. Jos niitä ei tule, hän sitten pettyy, vaikka Jumala on siinäkin hänen kanssaan.

Emmekö uskalla luottaa Jumalalle elämän vaikeita aikoja ilman, että vaadimme häntä ’taikomaan’ vaikeudet pois? Kestävä ratkaisu ei ole vaikeuksien poistaminen tai kieltäminen, vaan niitä kohti käyminen yhdessä Herran kanssa.

Profeetta Jeremian ’purnaus’

Profeetta Jeremia on oiva henkilökuva tästä. Jeremia kertoo itsestään ja tuntemuksistaan melko avoimesti kirjassaan. Hän oli luonteeltaan aavistuksen arka (Jer. 1:6), mutta Herra vakuutti hänen olevan riittävä tehtäväänsä (Jer. 1:18).

Jeremia kirjoitti kirjaansa kuusi hyvin henkilökohtaista ”tunnustusta” (Jer. 11:18-23; Jer. 12:1-4; Jer. 15:10-21; Jer. 17:12-18; Jer. 18:18-23; Jer. 20:7-18), joissa hän jakaa rehellisen avoimesti pelkonsa Jumalalle. Tekstini on ote Jeremian kolmannesta ”tunnustuksesta” (Jer. 15:10-21).kirjan 15. luvusta. Siinä hän sanoittaa tunteensa Jumalalle näin:

”Sinä, Jumala, Herra Sebaot, olet kutsunut minut omaksesi! En minä ole istunut ja juhlinut iloisessa seurassa, yksin olen istunut, sillä sinun kätesi painaa minua ja minä olen täynnä sinun kiivauttasi. Miksi minun kipuni ei koskaan lopu, miksi haavani ovat niin pahat, etteivät parane? Sinä olet minulle kuin kuivuva puro, joka pettää janoisen.” (Jer. 15:17-18)

Melko suoraa tilitystä eikö vain? Jeremia kirjoitti tekstin kuningas Jojakimin (2. Kun. 23:34-36) hallintokaudella (609-598 eKr.) aikana, jolloin ”maassa vallitsi suuri kuivuus” (Jer. 14:1). Lisäksi elettiin aikaa, jolloin Herralle uskolliset profeetat eivät olleet kansan eivätkä kuninkaan suosiossa.

Aina, kun Jeremia avasi suunsa, sai hän osakseen pilkkaa, häpäisyä – jopa pahoinpitelyä. Olisi ollut helpompi olla hiljaa, mutta hän ei voinut vaieta – hänelle oli annettu sanoma julistettavaksi Jumalalta.

Ei ihme, että Jeremia koki olevansa yksin, ja ettei Jumalakaan kuullut häntä, vaikka hän oli uskollinen. Ihmisten pahuus ja pilkka oli murtaa profeetan. Hän oli lyöty, lopussa, turhautunut jne. Ja nyt hän kysyy sen saman kysymyksen, minkä mekin vaikeassa elämäntilanteessa Jumalalle esitämme:

”Miksi minun kipuni ei koskaan lopu, miksi haavani ovat niin pahat, etteivät parane?” (Jer. 15:18a)

Jeremia -parka oli väsynyt ja alkoi etsiä tarkoitusta vertaamalla itseään toisiin ihmisiin, mikä sai hänet vaipumaan syvään itsesääliin ja pelkoon. Siinä hän sitten sätti Jumalaa siitä, ettei tämä muka auttanut profeettaansa, kun hän eniten apua tarvitsi (Jer. 15:17-18).

Jumalan vastaus profeetalle

Jeremia oli vihainen, loukattu ja peloissaan. Tuttuja tuntemuksia monelle meistä, eikö totta? Mutta mitä Jumala vastaa profeettansa syytöksiin?

”Silloin Herra vastasi minulle: – Jos muutat mielesi, minä otan sinut jälleen palvelukseeni. Jos et puhu joutavia, vaan puhut niin kuin puhua tulee, saat jälleen olla minun suunani. Ihmiset kääntyvät sinun puoleesi, mutta älä sinä käänny heidän mielensä mukaan. Minä teen sinusta lujan pronssimuurin. Vaikka tämä kansa nousee sinua vastaan, ei se sinua voita, sillä minä olen sinun kanssasi, minä autan ja suojelen sinua, sanoo Herra. Minä pelastan sinut pahojen käsistä, vapautan sinut väkivaltaisten kourista!” (Jer. 15:19-21)

Huomaatko, ettei Jumala suuttunut Jeremialle tai moittinut häntä, vaikka tämä syytti Herraa elämän kurjuudesta ja siitä, että muiden elämä näytti olevan paremmin mallillaan kuin hänellä?

Nuhteiden sijaan Herra uudisti lupauksen huolenpidosta, joka kantoi silloinkin, kun profeetan elämä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Herra oli läsnä jopa siinä, kun ihmisten pilkka ja iva lannistivat Jeremiaa. Hänen ei tarvitse huolehtia ihmisten sanomisista; hän vain puhuu Jumalan sanoman ja jättää loput Jumalan huoleksi.

Herran vastaus Jeremian valitukseen antaa kolme pientä oppituntia meille pelkojen ja pettymysten sokaisemille.

• Ensinnäkin rukouksessa meillä on lupa ja etuoikeus ilmaista syvimmät ajatukset ja tunteet peittelemättä. Jumala ei mene rikki peloistamme, tunteistamme eikä edes syytöksistämme. Saamme jakaa ne hänelle.

• Toiseksi Jumala kehottaa omiaan yksinkertaisesti luottamaan häneen olosuhteisiin katsomatta. Satoi tai paistoi, Herra on läsnä. Hän ei kiellä huolenpitoaan, vaikka mustat pilvet peittäisivät taivaan.

• Kolmas oppitunti on vaikein. Jumala näet kutsuu meidät paitsi luottamaan häneen, myös rohkaisemaan toisia. Älkäämme antako toisten ihmisten pelkojen tarttua ja nakertaa luottamustamme Herraan, vaan päinvastoin tuokaamme luottamuksemme näkyviin, jotta se kantaa lähimmäisiämmekin.

Omaan elämään

Aika ajoin me ihmiset – rohkeimmatkin meistä – pelkäämme kohdata elämän tosiasiat silmästä silmään vain sen tähden, että unohdamme Jumalan olevan läsnä jopa vaikeina päivinä.

Jos emme uskalla kohdata elämän ylä- ja alamäkiä, miten voisimme ymmärtää Jumalan huolenpidon suuruuttakaan? Jos elämän ongelmat vain poistuvat kuin taikaiskusta, oppimmeko lainkaan luottamaan Jumalan apuun?

– Raamatun kehotus ”älä pelkää” kutsuu meidät jokapäiväiseen luottamukseen. Se on kutsu luottaa Herraan Jeesukseen olosuhteista huolimatta.

Kukaan ei tahdo kulkea pimeässä eikä kokea vaikeita päiviä, mutta minnepä me niitä pakenisimme? Mitä menettäisin, jos pakoyrityksen sijaan kohtaisinkin nousevan päivän silmästä silmään yhdessä Jumalan kanssa?

Jumala ei hylännyt pelokasta Jeremiaa. Hän oli hänen kanssaan myös elämän kivussa. Hän ei hylkää sinuakaan. Hän jakaa kanssasi elämän ylä- ja alamäet. Jumalan rakkauden ja huolenpidon suuruus on juurikin siinä, ettei hän valikoi olla lähellä vain onnen hetkinä, vaan hän on lähelläsi myös silloin, kun tekee kipeää.

Kumpi on suurempaa – vapaus ongelmista vai Jumalan läsnäolon kokemusniissä?MilloinJeesuksen lempeä ”älä pelkää” – kantaa vahvimmin? Silloin, kun elämä on helppoa ja mallillaan, vai silloin, kun jalat vapisevat voimattomuuttaan?

Uskallanko luottaa Jumalalle heikkouteni hetket ja nojata häneen jopa silloin, kun ”elämän sököpelissä” on saatu heikompi käsi pelattavaksi? Jäänkö ’pihistelemään’, pakenenko vai käynkö kohti nousevaa päivää kaikesta huolimatta Herraan luottaen?

Kun tulee lunta tupaan oikein kunnolla eikä kukaan ymmärrä sinua, muista, että Herra Jeesus kulkee vierelläsi. Hän nostaa kaatuneen ja sanoo ”Ei haittaa. Älä pelkää. Kuljetaan yhdessä.”

Pohdittavaa

Luotanko Herraan silloinkin, kun elämä ei mene niin kuin olen itse ajatellut?