Puheen tai blogitekstin syntyyn ei ole yhtä menetelmää, vaan ainakin minulla kirjoittajana jokaisen tekstin synty on oma tarinansa. Tämä teksti syntyi tilaisuuden teeman ympärille, mutta ehkä hämmästyttävintä syntyprosessissa oli se, että kokonaisuus syntyi hyvin erilaisista paloista ja lopputulos oli minulle ennalta-arvaamaton.

Valitsemani raamatunteksti nousi eteeni jo viikkoja sitten, mutta siitä jaettava ajatus kirkastui vasta muutama päivä sitten, kun olimme kokoontuneet ystävien luo rukoilemaan ja syömään. Niin, rukouksen takia kannattaa muuten nähdä vaivaa. Tuo oli perjantai, kun vietimme vaimoni kanssa yhteisen vapaapäivän ajamalla aamupäivällä ensin pari tuntia ystäviemme luo ajatuksena ’vain’ rukoilla ja syödä yhdessä päivällä. Ja voin vakuuttaa, että Herra Jeesus oli siinä keskellämme; ajelimme näet hyvin ravittuina kotiin illaksi.

Viimeisen silauksen tämän tekstin sanomaan sain sitten ’yllättäen’ lenkillä, kun rukouksessa Herra yhdisti asiat toisiinsa, antoi selityksen aiemmin nähtyyn ja vielä saatteeksi uuden näkökulman vanhaan tuttuun hymniin ”Joka janoaa”, mitä mielessäni hyräilin sitten useamman kilometrin matkan. Eipä tällaisessa tilanteessa Herran palvelija voi olla muuta kuin syvästi kiitollinen, kun saa valmistaa tekstin Jumalan mielenkiintoisessa johdatuksessa.

Joka janoaa…

Mainitsemani laulu tai hymni ”joka janoaa, hän tulla saa” – ei liity varsinaisesti valon teemaan, mutta sen ensimmäinen säepari nosti mieleeni saman ajatuksen, minkä teki myös teema ”Suo nähdä valosi”.

Kun tuo laulu siinä lenkkireissulla laskeutui mieleeni, hyräilin sitä aikani ja sen sanoja maisteluani kuulin mielessäni hiljaisen, mutta hyvin vakavan kysymyksen: ”Entäpä sitten, jos syystä tai toisesta ihmistä ei janota? Osaako hän silloin hankkiutua virvoittavan lähteen luo”? Enpä ollut aiemmin tätä näkökulmaa saanut tähän tuttuun sanoitukseen. Tulla saa, mutta tuleeko hän, jos ei janota?

Tämä ajatus selitti minulle samalla näkyä, jonka ystäväni jakoi meille yhteisesti rukoushetkessä. Nyt minäkin näin selvästi eteeni piirrettynä sen, mitä ystäväni rukouksessa näki edellisenä päivänä ja mitä hän yritti sanoittaa meille muille. Tarvitaan elävä lähde, mutta sen lisäksi tarvitaan myös jotain, mikä tuo ihmisen lähteelle juomaan. Se on jano.

Samaan teemaan osuu myös lyhyt tekstini profeetta Hesekielin kirjasta:

”Minä peitän taivaan, kun sammutan loistosi, minä puen mustiin tähdet, minä verhoan pilviin auringon, eikä kuu valaise enää. Kaikki taivaalla hohtavat valot minä pimennän sinun vuoksesi, minä levitän pimeyden maasi ylle. Näin sanoo Herra Jumala.” (Hes. 32:7-8)

Hesekielin tekstin sanoma hänen ajalleen

Katsotaan ensin, mitä tekstisitaatti puhui Hesekielin aikalaisille, jotta emme puoskaroi tekstiä sanoen, että se puhuu vain meidän ajallemme. Vaikka profeetan sanat on annettu hänen tilanteeseensa, on niissä edelleen ulottuvuus hyvin meidänkin aikaamme ja sen jälkeen. Sen tähdenhän me Raamattua luemme. Aloitetaan tulkinta siis Hesekielin ajasta.

Hesekielin tilanne

Profeetta Hesekiel sai kutsun profeetan tehtävään vuonna 593 eKr. eli joitain vuosia ennen Jerusalemin piiritystä ja sen päättänyttä hävitystä. Hesekiel siirrettiin Babyloniaan Kebarjoen varrelle pakkosiirtolaisuuteen ’ensimmäisessä’ ryhmässä 597 eKr., jolloin arviolta 10 000 juutalaista siirrettiin Babyloniaan asumaan. Se oli Babylonian ”hajota ja hallitse” -politiikkaa. Elettiin suurten mullistusten ja suurvaltapelin aikaa.

Hesekielin kirjaa lukiessa on hyvä nähdä, että hän katseli maailmantapahtumia ja Juudan valtakunnan kamppailua jo itse pakkosiirtolaisuudesta käsin, vaikka Jerusalemin lopullinen antautuminen ei ollut koittanut vielä hänen toimintakautensa alussa.

Kirjan alkupään luvut (Hes. 1-24) on kirjoitettu ennen Jerusalemin hävitystä, mitä seuraa tuomion julistus seitsemälle tuon ajan maailmanvallalle (Hes. 25-32). Kirjan loppuosaan (Hes. 33-48) Hesekiel kirjoittaa toivon sanoman kansalleen, johon sisältyy lupaus ennallistamisesta ja vielä tulevasta kirkkauden ajasta Jumalan valtakunnassa.

Tekstini kuuluu keskimmäiseen osaan – tuomion julistukseen – ja siinä osuuteen, joka on kohdistettu Egyptille. Se on kirjoitettu vuosien 587 – 585 eKr. välisenä aikana. Siinä on yhteensä seitsemän päivättyä ennustusta Egyptiä vastaan. Niissä annetut tuomiot koskevat Jumalan vihaa Egyptin tekemisiä ja tekemättä jättämisiä kohtaan, jotka tapahtuivat juurikin noina aikoina.

Hesekiel on saanut sitaattimme profetian meidän ajanlaskumme mukaan vuonna 585 eKr. maaliskuun 3. päivänä (Hes.32:1). Se kuuluu järjestyksessä kuudenteen tuomion julistukseen (Hes. 32:2-16), joka on erityisesti faaraolle osoitettu valitusvirsi (Hes. 32:2-3). Tarkka päiväys muistuttaa meitä siitä, että profetia on aina tarkoitettu tiettyyn aikaan ja annettu sen ajan ihmisille, jotta he voivat tehdä oikein.

Tekstin sanoma

Lainattu säepari on yksi Vanhan testamentin useista ennustuksista, joissa Herran (vihan) päivään liitetään uhkakuva pimeydestä (Jes. 13:9-10; Hes. 32:7-8; Joel 2:2,10,31; Joel 4:15; Aam. 5:18-20; Sef. 1:15).

Ajatus pimeydessä on, että Jumalan tuomio tekee vertauskuvallisesti lopun ’hämärästä’, ja hän erottaa valkeuden pimeydestä, jolloin pimeys on pimeyttä ja valkeus valkeutta. Toisin sanoen silloin ’epämääräinen’ harmaa vyöhyke lakkaa olemasta ja Jumala paljastaa asioiden todellisen luonnon.

Kuva Herran päivän pimeydestä sopii faaraon ylle julistetuksi siinäkin, että Egyptin mytologiassa faarao oli auringonjumala ”Ran poika”. Pimeys oli täten suora tuomio faaraolle, joka edusti poikana auringon Jumala Rata.

Hesekielin tuomion sanoissa Jumala vie Egyptin pimeyteen tämän itsensä vuoksi: ”Kaikki taivaalla hohtavat valot minä pimennän sinun vuoksesi, minä levitän pimeyden maasi ylle.” Pimeys on seuraus niistä väärän valkeuden teoista, jotka tosiasiassa edustivat pimeyttä Jumalan maailmassa. Pimeys tässä yhteydessä on ero Jumalan tahdosta ja hänen kirkkaudestaan.

Faaraolle annettu julistus on täydellinen vastakohta Jumalan valkeudelle, josta esimerkiksi kuningas Daavid sanailee psalmissaan näin:

”Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon. ” (Ps. 36:10)

Hesekielin sanoma faaraolle on päinvastainen – eikö totta? Oleellista Hesekielin tekstistä on ymmärtää, etteivät sanat ole irralliset ajasta. Faaraon päätökset ja teot Hesekielin nykyhetkessä eivät kestäneet Jumalan edessä, minkä tähden Jumala puuttui niihin. Jumala ei mielivaltaisesti julistanut pimeyttä faaraon valtakunnan ylle, vaan hän ”pimensi sen hänen vuoksensa”.

Luemme Jumalan tuomiot usein aivan liian mustavalkoisesti – syyn ja seurauksen -lain mukaan. Mutta onko syyn ja seurauksen -laki rakastavan Jumalan perimmäinen motiivi? Mielestäni ei, vaikka se tuomio on osa oikeudenmukaisuutta. Itse mieluusti näen Jumalan tuomion sanoissa – kun emme puhu viimeisestä tuomiosta – aina kutsun kääntyä. Rakkaus antaa aina mahdollisuuden.

Eikö puuttumatta jättäminen olisi suurempi rangaistus, koska tällöin ei synny tarvetta muutokseen ja kääntymykseen? Jumalan tuomio ajassa on täten aina kutsu kääntyä. Ja tässä pimeyteen jättäminen oli konkreettinen heräte, joka herättäisi faaraon etsimään kadotettua kirkkautta ja Jumalan tahtoa.

Sama tulkittuna meidän aikaamme

Luetaanpa teksti vielä uudemman kerran muistin virkistämiseksi:

”Minä peitän taivaan, kun sammutan loistosi, minä puen mustiin tähdet, minä verhoan pilviin auringon, eikä kuu valaise enää. Kaikki taivaalla hohtavat valot minä pimennän sinun vuoksesi, minä levitän pimeyden maasi ylle. Näin sanoo Herra Jumala.” (Hes. 32:7-8)

Me elämme tänään samassa tilanteessa kuin Hesekiel, joka todisti oman kansansa kadottaneen yhteyden Jumalaan puhumattakaan muista kansoista, kuten Egyptistä ja faaraosta sen hallitsijana.

Meidän ajassamme on hämärää ja harva erottaa enää valkeaa ja pimeää toisistaan. Tähän mieluusti sanomme aamenen ja ajattelemme yhteiskuntaamme ja kaikkia heitä, jotka eivät etsi elämäänsä Jumalan valkeutta. He eivät etsi, koska he eivät koe tarvetta sille, kun nykyinen valo riittää heille varsin hyvin.

Väitän kuitenkin, että elämme tänä päivänä jonkinlaisessa hämärässä myös seurakunnissa. Etsimmekö me Jumalan kirkkautta niin kuin janoinen etsii vettä tai pimeään eksynyt tavoittelee kaukaa näkemäänsä valon pilkahdusta? Etsimmekö todella? Vai tarvitsemmeko mekin oman osamme faaraon tuomion pimeydestä, jotta mekin heräisimme etsimään kirkkautta valjun hämärän sijaan?

Kysymys kuuluu – tarvitseeko Herran Jeesuksen tulla seurakuntaan ja ” pimentää taivas sen vuoksi” – sen tähden, että siellä herätään etsimään Jumalan kirkkautta? Ja tällä en tarkoita tilaisuuksien määrää: rukouskokouksia, rukousvartioita, tilaisuuksia, pienryhmiä jne. Hyviä asioita ovat nuo kaikki, niin kuin ovat myös ne mitä kekseliäimmät ja loistavasti omaan aikamme jälkikristillistä sukupolvea tavoittavat työmuodot. Ihan totta! Ne ovat hyviä kaikki ja niitä me tarvitsemme. Ne eivät kuitenkaan ole vastaus oman aikamme pimeyteen, vaikka ne oireita lievittävätkin.

Suo nähdä valosi

Otsikkomme ”suo nähdä valosi” on kaunis kaino pyyntö päästä paistattelemaan Jumalan armon kirkkaudessa. Mutta olemmeko valmiit siihen, mitä pyydämme? Olemmeko edes miettineet, mitä se tarkoittaa? Tahtoisimmeko vain nähdä jotain – sivusta?

Pahoin pelkään, ettei Herra Jeesus tahdo näyttää valoaan ja tuoda sitä pelkästään sivusta ihailtavaksi. Maanpäällä toimiessaan hänen ympärillään tungeksi sivusta katsojia, mutta silti hänen sanomansa oli tarkoitettu suoraan kohti tulevaksi. Kun Herra Jeesus langettaa kirkkauden seurakuntansa ylle, se on jotain vallan muuta kuin sivusta katselemista.

Sinä päivänä, kun Jumalan valkeus lankeaa taivaasta yllemme, silloin ihminen muuttuu. Se ei ole haaleaa sähkövaloa, vaan elävää valoa. Se on kuin päivän polte, joka ruskettaa ihmisen ja vapauttaa hänet elämään. Jumalan valo jättää pysyvän jäljen heihin, ketkä uskaltavat etsiä hänen kirkkauttaan ja kulkea valossa.

Tänään Herra Jeesus etsii seurakunnasta niitä, jotka kurkottavat halulla ja uskalluksella hänen valkeuttaan kohden eivätkä luota omaan valoonsa tai itse tekemiinsä valoihin.

Aivan liian usein me ihmiset teemme vain itse tai annamme itsestämme, kun olisi korkea aika hakeutua Jumalan kirkkauden lähteille etsimään elämän sisältöä hänestä. Se on kokosydämistä elämää Kristuksessa. Kun se valtaa sinut, tulee Kristuksesta elämäsi keskipiste; toiminta ja puuha lakkaa, kun ne ovatkin elämää Kristuksessa. Emme enää tee palveluksia Jumalalle tai ihmisille, vaan elämämme muuttuu iloksi Jumalan kirkkauden tähden.

Mutta kysymys kuuluu: tarvitsemmeko mekin ensin pimeyden, jotta heräämme puuhiltamme etsimään Jumalan kirkkautta? Tarvitseeko Herran ”pimentää taivas meidän vuoksemme”, että ymmärrämme antautua elämään hänen kirkkaudessaan?

Näky puusta, valkeudesta ja oksista

Ymmärtänet jo tekstini ytimen, mutta jotta muistat sen hetken pidempään, jaan sinulle vielä sen näkymän, joka piirtyi mieleeni, kun ystäväni jakoi ensin minulle rukouksessa saamansa näyn, joka koski tätä samaa asiaa osin toisesta näkökulmasta.

Piirrä mieleesi maisema, jossa on paksu ja vehreä puun runko. Se on sellainen paksu, vahva ja elinvoimainen puu niin kuin tammi tai tuomi. Tämä puu nousee elinvoimaisena korkealle taivaisiin aina tummien pilvien läpi. Kun katson tuota puuta maasta käsin, siinä ei näy ollenkaan oksia.

Puun juurella on suuri joukko ihmisiä, jotka keräävät maasta risuja, keppejä ja katkovat toisten puiden oksia. Osa heistä kerää niitä, osa veistää ja koristelee niitä. Joku taitaa liimata niihin lehtiäkin.

Katselen vierestä tätä tarmokasta puuhastelua, kun he yrittävät kiinnittää tuohon suureen puuhun näitä löytöjään ja tekeleitään. Jonkin aikaa kiinnitetyt oksat pysyvät puussa kiinni, joskus niihin syntyy jopa muutamia lehtiä, mutta runkoon nähden parhaatkin niistä ovat kitukasvuisia ja putoavat kohta pois.

Nousen näyssä rungon mukana pilvien yläpuolelle, missä on ainainen kirkkaus. Ja siellä näen puussa paksuja vehreitä ja hyvin voivia oksia, jotka kantavat hyvää hedelmää. Kukaan ihminen ei ole niitä puuhun oksastanut, vaan ne ovat kasvaneet siihen puun omasta elinvoimasta ja siitä jokapäiväisestä kirkkaudesta, missä ne pilvien päällä asuvat.

Yritän kertoa ihmisille siitä, mitä ylhäällä kirkkaudessa näin ja saada heidät lopettamaan kummallisen puuhastelunsa ja kiipeämään kirkkauteen valmiille oksille.Mutta he eivät tahdo lähteä liikkeelle, koska heille riittää se, mitä he alhaalla puussa näkevät. He tekevät tätä kummallista oksastusta, koska ovat niin aina tehneet ja se on heistä jopa mukavaa. Vaikka kuinka vakuutan heille, että tuolla ylhäällä kirkkaudessa he näkisivät jotain aivan muuta ja paljon suurempaa, he vain jatkavat puuhaansa eivätkä suostu nousemaan sijoiltaan ylös kirkkauteen.

Entä selitys ja sanoma? No, sen olen jo sanonut Hesekielin tekstin yhteydessä. Puu on Kristuksen elävä seurakunta, joka elää Jumalan kirkkaudesta. Sen elinvoima on Jumalan kirkkaus – se valo, jonka poltteen Herra soisi meidän kaikkien tuntevan.

Mitä sitten ovat nämä ihmiset? He ovat vilpittömiä uskovia, jotka tahtovat mieluummin ”tehdä seurakuntaa” kuin ”elää sitä”. He tekevät paljon, mutta näkevät vähän, koska eivät etsi elämässään ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen kirkkauttaan (Matt. 6:33).

Tarvitaanko siis ensin pimeys, joka peittää taivaan kokonaan, jotta me lopetamme omat puuhamme ja heräämme etsimään Jumalan kirkkautta? Kas siinäpä kysymys.

Pohdittavaa

Tarvitaanko pimeys erottamaan meidät ’valjusta’ valkeudesta, että etsimme Kristuksen kirkkautta?