”Niin Hän (Jeesus) puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen:

Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: Jumala, minä kiitän Sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään ole niinkuin tuo publikaani.

Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.

Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.”

Luuk.18:9-14

Tuo sana armo, on niin tuttu sana hengellisissä keskusteluista, mutta moniko meistä on tullut ajatelleeksi, mitä se merkitsee meille henkilökohtaisella tasolla? Mitä sana armo merkitsee juuri minun elämässäni? Elänkö minä armon varassa vai kenties jonkun muun?

On helppoa puhua armosta jonkun toisen ihmisen kohdalla, jonka tietää rikkoneen pahasti lähimmäistä ja Jumalaa kohtaan. On helppoa nähdä, kuinka pahasti juuri he ovat kymmentä käskyä rikkoneet, esimerkiksi tappajat ja murhaajat, valehtelijat ja varkaat, he tarvitsevat Jumalan armoa tullaksensa Hänen luoksensa. Heidän elämästään on mennyt jo kaikki, he eivät voi omilla suorituksillaan ja teoillaan millään tapaa ansaita Jumalan rakkautta ja anteeksiantoa.

Ja he tietävät sen itsekin. He tietävät, että heillä ei ole omia ansioita, ei ihmisten eikä Jumalan edessä. Ja meidän muiden on niin helppo nähdä heidän syyllisyytensä ja vikansa. Usein tuo synti on jotain niin konkreettista ja näkyvää, että sormemme nousee heti osoittamaan rikkomuksen heidän elämässään. Ajattelemme olevamme heidän yläpuolellaan, emmehän me ole tehneet tuollaista syntiä, emme me ole tappaneet, emme me ole varastaneet jne.

Ja olemme heti valmiita tuomitsemaan, jos he lankeavat jälleen maailman houkutuksille. Ajattelemme usein samoin kuten vanha sananlasku sanoo, että ”ei vanha koira opi uusia temppuja”. Näin me ikäänkuin jo valmistamme omia ajatuksiamme siihen, että eihän ihminen voi muuttua. Annamme yleisen sanonnan muokata meidän ajatusmaailmaamme ja asenteitamme, ikäänkuin tuo uskomus olisi totta ja Jumalan sanaa. Sitä, mitä pahaa ihminen onkaan sitten tehnyt, hän joutuu kantamaan aina mukanaan ja hän ei vaan voi muuttua, näinhän tuo uskomus antaa ymmärtää.

Tälläiset, näin pahasti Jumalaa ja ihmistä vastaan rikkoneet, eivät edes lähde armon ansaitsemisen tielle omin avuin. He eivät lähde esittelemään Jumalalle tekojaan kuin tuo fariseus. Heillä ei ole mitään, ei niin mitään tuoda Jumalan eteen kuin oma syyllisyytensä ja syntisyytensä. He eivät voi hurskaasti todeta, että ovat eläneet kaikin puolin jumalallista elämää ja noudattaneet Hänen tahtonsa tietä kaikessa, maksaneet jopa kymmenyksensä ja paastonneet. Heillä ei ole mitään, mihin voisivat vedota, ei mitään näytettävää, ei mitään todistusta ihmisten edessä siitä, että he olisivat moitteettomat Jumalankin edessä.

He eivät voi mitään muuta, kuin pyytää että jospa Jumala vielä armahtaisi heitä? Jospa Hän katsoisi heidän puoleensa, vaikka he ovat rikkoneet Jumalaa vastaan ajatuksin, sanoin ja teoin. Jospa Hän antaisi heille anteeksi ja osoittaisi armonsa. Jäljelle jää vain armo, yksin armo. Kaikki muu on haihtunut taivaan tuuliin. Millään muulla ei ole enää merkitystä kuin sillä, armahtaako Jumala minut? Antaako Hän anteeksi minulle rikkomukseni? Saanko minäkin tulla Hänen luokseen?

Jumalan armo konkretisoitui Kristuksessa Jeesuksessa. Jumala tuli kohtaamaan meitä syntisiä antamalla meille Jeesuksen syntiemme anteeksisaamiseksi, että meille avautuisi tie Isän luo. Jeesus tuli täyttämään Jumalan tahdon. Hän tuli, jotta meillä olisi elämä. Elämä ilman Häntä, tarkoittaa sitä, että kannamme syntivelkaamme ja taakkojamme mukanamme ilman täydellistä vapautusta niistä kahleista.

Vaikka vankilatuomion saanut vanki olisi suorittanut vankilassa rangaistuksen rikoksestaan ja olisi yhteiskunnallisesti vapaa elämään ja aloittamaan uudelta, puhtaalta pöydältä, hän ei voi koskaan olla täysin vapaa rikoksestaan ja synneistään ilman Jeesuksen veren puhdistusta. Mutta jopa vankilassa voi kokea täydellisen vapauden ja ilon Jeesuksen sovitustyön ansiosta, vaikka olisikin ulkoisesti kahlehdittu.

Armo ei ole siis jotain abstraktia, ulkoista ja olosuhteisiimme sidottua, vaan se on jotain hyvin konkreettista ja näkyvää elämässämme. Se saa meidät toimimaan erilailla myös lähimmäistämme kohtaan. Armoa ei voi irroittaa meidän elämämme ihmissuhteista eikä myös elämästämme yleensäkään. Raamatussa sanotaankin: Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy (Luuk.3:8 92 käännös) sekä hedelmistään puu tunnetaan (Matt.7:16, 20).

Jumalan armo ei ole jotain sellaista, mitä voisimme vain ottaa ja käyttää tuntematta Jumalan pyhyyttä. Se ei ole rikkautta, ei maallista kunniaa, valtaa tai suuruutta. Se ei ole halpaa armoa, että se ei maksaisi meille mitään. Ei, vaan se maksaa meille koko elämämme. Se maksoi kaiken Jumalalle, Hänen ainoan Poikansa kalliin uhrin, Hänen verensä. Hänen sovintoveri on vuodatettu meidän edestämme, että meillä rauha olisi. Kuinka me voimme luulla, että Jumalan tunteminen ei maksa meille mitään?

Se maksaa kaiken, aivan kaiken. Koko olemisemme, kaiken mitä omistamme, kaiken mitä meillä on, kunniamme, maineemme. Se vie meidät nöyrtymisen paikalle, se vie meidät paikalle, jossa ei ole jäljellä mitään muuta kuin yksin Kristus; Hänen pyhyytensä ja armahtavaisuutensa. Kaikki muu saa jäädä. Kaiken muun pitää jäädä.

Jos otamme armosta vain osan, se on itsemme huijaamista. Silloin se vain ottaa, mutta ei anna yhtään mitään. Silloin käytämme armoa ja Jumalan hyvyyttä vain hyväksemme. Silloin unohdamme Jumalan uhrin. Silloin emme muista, emmekä näe, mitä tekoa me olemme. Eikä taivasten valtakunta voi tulla osaksemme. Jäämme hedelmättömiksi. Puumme kuivettuu, ihmettelemme, tätäkö tämä usko on? Syytämme Jumalaa kuivuudesta, vaikka itse olemme siihen syypäitä.

Se vaan on jotenkin niin, että meidän, jotka olemme eläneet ns.kunnollista elämää, noudattaneet kymmentä käskyä, ehkä palvelleet seurakunnassakin, käyneet kirkossa jne., on vaikeampi ymmärtää armon syvyyttä. Ilman parannusta ei tapahdu syntienkään anteeksiantamusta. Jollemme näe ja tiedosta omaa syntisyyttämme, miten me voisimme saada täyden armon osaksemme? Miten me voisimme elää armosta käsin, jos emme tiedä tehneemmekään mitään väärää? Tiedämme kyllä, mitä olemme tehneet hyvin ja täydellisesti, niistä voimmekin aina muistuttaa Jumalaa, että näetkö nyt kuinka hyvä minä olen? Minähän käyn seurakunnassa, palvelenkin sinua, uhraan sinulle, en valehtele, en tapa jne.

Mutta tämä on valehtelemista. Se on valehtelua sekä itselle että Jumalalle. Se, jos mikä on tekopyhyyttä ja omavanhurskautta. Tällä tapaa me omiin ansioihimme tukeutuen pystytämme omaa vanhurskauttaamme emmekä turvaudu Jumalan armoon. Enhän minä tarvitse Jumalan armoa niin paljon kuin tuo esimerkiksi vieressäni istuva henkilö, jolla ei elämässä ehkä kaikki ole ihan hyvin.

Mutta silloin, me emme ole päässeet armoon sisälle. Emme ole astuneet siihen armon syvyyteen, mihin Jumala meidät tahtoisi viedä. Hän haluaisi viedä meidät siihen armon syvyyteen, jossa juuremme kasvavat yhä syvemmälle, jossa opimme tuntemaan Kristusta yhä syvemmin, luottamaan Häneen, vaikka maailma järkkyisi, vaikka meret pauhaisi, vaikka tulisi sota ja nälänhätä tai vaikka jäisimme yksin. Se ei ole mahdollista, niin kauan kuin armo on vain osa meidän elämäämme. Niin kauan kun otamme sen vain pintapuolisesti ja vain silloin kun meistä tuntuu siltä, että sitä tarvitsemme.

Meidän tulee elää armosta käsin. Meidän tulee elää Kristuksen sovitustyöstä. Meidän elämämme perusta tulee olla Hänessä. Emme voi vain ottaa osaa armosta elämäämme. Sen tulee täyttää elämämme. Kristuksessa elämisen tulee täyttää elämämme. Jollemme tee parannusta, todellista sydämemme tasolla olevaa parannusta, kuinka voimme ajatella saavamme kaiken irti myös uskosta? Kuinka syntien anteeksiantaminen on mahdollista, jollei edes tiedä tehneensä väärin? Jollei edes tiedä rikkoneensa Jumalaa kohtaan?

Miten voimme pyytää anteeksi syntejämme, jollemme edes tiedä rikkoneemme Jumalaa vastaan? Miten me voisimme olla Jumalan armon piirissä, jos emme edes halua Hänen armahdustaan? Ajattelemmeko me, että olemme Jeesuksen seuraajia, jos me vain olemmekin sivustaseuraajia? Jos vain olemmekin niitä fariseuksia, jotka luulevat olevansa armon piirissä?

Jokainen, joka joutuu kohtaamaan oman ihmisyytensä, joutuu toteamaan, että ei kertakaikkiaan ole yhtään mitään, että ainoa mitä voi tuoda Jumalan kasvojen eteen on oma syntisyytensä ja rikkinäisyytensä. Publikaanin tavoin voimme huutaa Jumalan puoleen: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!

Armon, jota saamme itse kokea, tulisi näkyä elämässämme. Sen tulisi tuoda elämäämme armahtavaisuutta muita kohtaan. Mutta onko meillä kyky nähdä omat virheemme ja epätäydellisyytemme vai keskitymmekö me johonkin aivan toisarvoiseen kuin Jeesukseen ja siihen mitä Hän teki puolestamme? Annammeko me armon vaikuttaa meidän omassa elämässämme?

Meidän tulisi miettiä kukin kohdallamme, että millaista meidän elämämme on, mitä elämämme viestittää muille ihmisille? Näkyykö elämästämme Kristus?

Vuorisaarnassaan Jeesus sanoo: (Luuk.6:20)

”Autuaita olette te, köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta.”

Niin, jos koemme publikaanin tavoin heikkoutta ja sitä, että tarvitsemme Jumalan anteeksiantamusta elämäämme, me pääsemme osallisiksi Jumalan valtakunnasta. Mutta jos olemme jo itsessämme kokeneet olevamme täydellisiä, ja teoillamme ja töillämme ansainneet Jumalan armon osaksemme, taivasten valtakunnalla ei ole sijaa meissä eikä armo ole saanut meissä sijaa.

Armo annettiin köyhille; niille, joilla ei muuta toivoa ole, jotta armo voisi muuttaa meidän elämämme. Niin että emme turvautuisi mihinkään muuhun kuin Hänen sovitustyöhönsä, että elämämme perusta voisi olla yksin Hänessä. Että voisimme olla köyhiä, mutta silti kaiken omistavia. Että voisimme antaa kaikkemme ja kulkea tämän tien loppuun asti, maksoi se meille sitten mitä vaan.

Kun Jumalan armo tulee meitä kohti konkreettisesti, se ei voi olla muuttamatta meidän elämäämme, se on jotain paljon suurempaa kuin mitä voimme kuvitellakaan. Mutta siihen pitää astua sisälle, siitä ei voi ottaa vain osaa. Ei voi ottaa vain osaa ja elää sitten miten sattuu, ei vaan armo saa meidät arvostamaan armon antajaa niin että meissä nousee halu elää pyhää elämää. Emme enää halua rikkoa välejämme Jumalaan ja tuottaa Hänelle mielipahaa. Päinvastoin, haluamme miellyttää Häntä, elää Hänessä ja Hänestä, Pyhää Henkeä kuunnellen ja Jeesustamme rakastaen.