Herra on ollut taas niin hyvä, eikö totta? Emmeköhän mieluusti annakin hänelle kiitoksen tästä päivästä. Emme me toki jää koskaan kiinni ajallisiin murheisiin, koska onhan Herramme Jeesus Kristus kaikkien maallisten murheiden yläpuolella ja toki tiedämme, ettemme me täällä ajassa elä sen enempää itseämme kuin tätä aikaa varten. Uskovaa odottaa paljon suuremmat ja paremmat näkymät, joten ajalliset murheet eivät mieltä paina…

Tästähän meitä muistuttaa apostoli Paavalikin, kun hän kirjoittaa kirjeessään Korintin seurakunnalle näin:

”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.” (1. Kor. 15:19)

Kuningas Daavid

Oli tänään mitä tahansa tai odottaa huomenna vaikkapa teloituspenkki, niin tulevaisuus on varma ja loistava. Voimme siis yhtyä varmaankin kokosydämisesti Daavidin kehotukseen tekstimme psalmin viimeisessä säkeessä, kun hän kirjoittaa:

”Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina.” (Ps. 30:13)

Jotenkin minusta vain tuntuu, ettei asia kuitenkaan aina ole aivan näin yksinkertainen, vaikka se ihan hyvin voisi olla. Ehkä huomasit edellisessä pientä sarkasmin sävyä, vaikka ei siinä sitä olisi tarvinnut.

Psalmin synty ja käyttötarkoitus

Tarkastellaanpa hetki tätä psalmia 30, josta tämän päivän ajatukseni ovat nousseet. Se on Daavidin psalmi ja tarkemmin määriteltynä ylistyspsalmi. Katsotaanpa jakeita 5-9:

”Laulakaa Herralle, te Herran palvelijat, ylistäkää hänen pyhää nimeään! Hänen vihansa kestää vain hetken, hänen hyvyytensä läpi elämän. Illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo. Minä sanoin menestyksen päivinä: ’Ikinä minä en horju.’ Hyvyydessäsi sinä, Herra, olit auttanut minut vuorille turvaan. Kun sitten käänsit pois kasvosi, minä hätäännyin. Sinua, Herra, minä huusin, Jumalani, sinulta rukoilin armoa:” (Ps. 30:5-9)

Tekstiin lisätyn päällekirjoituksen mukaan kuningas Daavid olisi kirjoittanut psalmin temppelin vihkimislauluksi. Jos päällekirjoitus pitää paikkansa, hän on todennäköisesti kirjoittanut psalmin vanhoilla päivillään, kun temppelin rakennustöiden valmistelut alkoivat (1. Aik. 22:1-6). Daavid ei saanut Herralta lupaa rakentaa temppeliä, mutta hän sai silti armon lahjoittaa varat ja rakennustarvikkeet poikansa Salomon myöhemmin rakentamaa temppeliä varten.

On kuitenkin todennäköisestä, ettei Daavid kirjoittanut psalmia tätä käyttöä ajatellen, vaan temppelin vihkimisellä viitataan psalmin myöhempään käyttöön toisen temppelin vihkiseremoniassa, kun Israel palasi pakkosiirtolaisuudesta ja rakensi Jerusalemin temppelin uudelleen.

Vieläkin myöhemmin juutalaisuudessa psalmia tavattiin laulaa myös Israelin pakkosiirtolaisuuden ajan kuvauksena. Talmudin mukaan juutalaisessa temppeliliturgiassa psalmia laulettiin myöhemmin talvisin Hanukka-juhlan yhteydessä, jota vietettiin Juudas Makkabilaisen suorittaman temppelin puhdistamisen (168 – 165 eKr.) muistojuhlana jo Jeesuksen aikaan.

Mistä psalmi meille puhuu?

Psalmin rakenne ei ole kielellisesti aivan yksiselitteinen, koska siitä puuttuvat monet psalmeista tutut selkeät kielelliset vihjeet sen jakamiseen, mutta sanoma tässä ylistyspsalmissa on silti varsin selkeä.

Nostan psalmista esiin tässä vain sen jakeet 5-8, koska niistä käy riittävän hyvin ilmi itseäni puhutellut näkökulma, jonka Daavid tekstissä tuo taiten esiin.

Lähtökohta on Jumalan ylistäminen ja kiitollisuus, jonka hän ansaitsee meidän jokaisena elinpäivänämme siitä huolimatta, millaisia päivämme ovat. Psalmin kuudennessa jakeessa se tulee esiin taitavana vastakkainasetteluna:

”Hänen vihansa kestää vain hetken, hänen hyvyytensä läpi elämän. Illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo.” (Ps. 30:6)

Vastinpareina ovat ’viha’ ja ’hyvyys / suosio’, ’hetki’ ja ’elinikä’, ’itku’ ja ’ilo’ sekä ’ilta’ ja ’aamu’. Kuudenteen jakeeseen mahtuu tällä tavalla sommiteltuna koko ihmisen elämän kirjo. Yhdessä vastakohdat kuvaavat Jumalan huolenpidon syvyyttä ja sitä, miten on eduksi ihmiselle olla täysin riippuvainen Jumalasta elämässään – on tänään sitten hyvä tai huono päivä.

Jumalan läsnäolo elämässämme meneillään olevan hetken laatuun katsomatta ansaitsee kaiken ylistyksen. Teologisesti ja järkipuheessa varmasti jokainen olemme samaa mieltä. Tähän ylistykseen myös Daavid sitaattimme ensimmäisessä säkeessä meitä kehottaa:

”Laulakaa Herralle, te Herran palvelijat, ylistäkää hänen pyhää nimeään!” (Ps. 30:5)

Herra on aina ylistyksen arvoinen, olemme me sitten ahdingossa tai onnen ja siunauksen kukkuloilla. Psalmi siis kehottaa meitä antamaan Jumalalle kaiken kunnian, on elämäntilanteemme mikä tahansa.

Kehotus on järkeenkäypä ja sinänsä helppo toteuttaa, jos sikseen tulee. Onhan toki niin, että mieluusti annamme Herran käsiin niin elämämme hyvät kuin huonot päivät – eikä päivien laatu muuta Jumalan hyvyyttä mihinkään suuntaan. Hän on siis aina meidän ylistyksemme arvoinen – ja niinhän me tietenkin aina häntä ylistämmekin, eikö totta?

Teemmekö me niin?

Toivottavasti osaamme vapauttaa itsemme ainaiseen ja jatkuvaan kiitokseen ja ylistykseen Jumalalle hänen valtavasta huolenpidostaan, joka on sama elämämme synkkinä ja valoisina päivinä. Se on sama aamulla ja illalla; se on sama tässä yhdessä hetkessä ja läpi elämän. Jumalan huolenpito on sama, olemme me sitten hänen suosionsa tai kurituksen kohteena.

Herran asenne ei muutu meitä kohtaan olosuhteiden mukaan. Hänen rakkautensa ja tarkkaavainen katseensa on yllämme jatkuvasti. Eihän hyvä isä hänkään kiellä lapseltaan rakkautta tai huolenpitoa, vaikka hän joutuu tätä välillä ojentamaan. Ei isän rakkaus väisty lapsen yltä, vaikka välillä on päiviä, ettei pöydässä ole kermakakkua, vaan maksalaatikko tai kesäkeittoa. Tokkopa lapsikaan kiroaa isäänsä sen tähden, että aina ei ole herkkupäivä eikä aina ole palkitsemisen aika.

Jostain kumman syystä me isot ihmiset kuitenkin – jos emme nyt sentään kiroa – niin epäilemme nyt ainakin Jumalan rakkautta ja huolenpitoa, kun elämä lyö korville. Emmekä ole yhtään sen parempia silloinkaan, kun on helppoa ja elämä on mallillaan.

Daavidin psalmissa on osuva kuvaus siitä, mitä me ihmiset teemme, kun elämä näyttää kasvojensa eri puolia. Daavid kuvaa sitä, kuinka ailahtelevainen ihmisen mieli on Jumalan edessä, kun elämä vähän vaihtelee.

Hyvänä päivänä

Elämään mahtuu monen monta oikein hyvää ja valoisaa päivää. Ne ovat niitä päiviä, johon sopivat psalmin viidennen jakeen sanat ’hyvyys / suosio’, ’hetki’, ’ilo’ sekä ’aamu’. Ilmaus ’hetki’ sopii siinä mielessä, että näinä hyvinä aika kadottaa merkityksensä ja elämä on yhtä ihanaa hetkeä. Samoin ’aamu’ kuvaa tätä päivää, koska näinä päivinä aurinko tuntuu nousevan jatkuvasti. Silloin me olemme kovin herkästi valmiit sanomaan Daavidin tavoin jotain tällaista:

”Minä sanoin menestyksen päivinä: ’Ikinä minä en horju.’” (Ps. 30:7)

Ne ovat niitä päiviä, kun minä menestyn eikä ole pienintäkään merkkiä minkäänlaisesta horjumisesta. Noina päivinä saa vastaan tulla ihan mitä vain – ja minä onnistumme ja elämä on yhtä salettia.

Tällaisena päivänä me olemme valmiit lyömään rintaamme ja sanomaan Herralle ylpeinä itsestämme, että ”Kuule Herra Jeesus, tämä poika tai tyttö ei muuten horju”. Minä olen päättänyt olla sinun omasi ja elää sinun tahdossasi – katso minua! Ei ole mitään, mikä saa minut horjumaan sinun armostasi ja rakkaudestasi. Katso nyt Herra, tätä menestystä ja ilon päivää.

Tällaisena päivänä en oikein saata edes ymmärtää, miten nuo muut ihmiset noin horjuvat ja käyvät jopa valittamaan elämänsä ongelmia. Herra, minä olen vahva. Olethan Herra nyt oikein ylpeä minusta.

Huonona päivänä

Joskus kuitenkin elämä tuo tullessaan aavistuksen huonompiakin päiviä. Joskus koen olevani jopa niin ahdistunut, että tunnen tuon ahdistuksen ihan tässä rintakehässäni sellaisena taakkana ja painona. En tiedä, onko sinulla koskaan sellaisia päiviä, mutta minulle niitä sattuu aina silloin tällöin, vaikka elämä ei varsinaisesti suuremmin löisi korville, jos sitä käy vertaamaan yhtään laajemmalti.

Ne ovat niitä päiviä, joihin puolestaan sopivat psalmin viidennen jakeen sanat ’viha’, ’elinikä’, ’itku’ sekä ’ilta’. Ilta sopii tämän päivän laatuun siinä, että aurinko tuntuu menneen jo mailleen, mutta silti yö vain pimenee. Ja elinikä on oikein oiva ilmaus, koska eihän tämä surkea päivä tunnu loppuvan ikinä.

Tällaisina päivinä minä sitten kuulostan enemmän tältä, mistä Daavid kirjoittaa sitaattimme lopussa:

”Kun sitten käänsit pois kasvosi, minä hätäännyin. Sinua, Herra, minä huusin, Jumalani, sinulta rukoilin armoa” (Ps. 30:8-9)

Jos jotain hyvää tästä asenteesta haluaa löytää, niin siinä ihminen on ainakin löytänyt taas oman paikkansa Jumalan edessä. Siinä missä hän hyvänä päivänä unohti Jumalan huolenpidon ja piti elämänsä hyvää laatua itse ansaittuna, nyt hän ainakin tuntuu ottavan elämän kovin nöyrästi Jumalan kädestä.

Tuli pimeys ja tuli ahdistus, alkoi kelvata Herran läsnäolon todellisuus. Nyt tosin luottamus Jumalan huolenpitoon tuntuu jokseenkin horjuneen. Kiitos ja ylistys eivät löydä tietään huulillemme kuin korkeintaan ’suostuttelun’ välineenä, kun näet tyhmyyttämme kuvittelemme väkisen kiitoksen olevan ansio, jolla Jumala kuulee hätähuutomme paremmin.

Voisinko jotain muuta?

Ehkä tavoitit äskeisestä ajatuksen, mitä Daavidin tekstin pohjalta yritin tavoitella. Yritin kirjoittaa kuvauksen hieman sarkastisen hilpeään sävyyn, mutta tiedän omasta elämästäni varsin hyvin, että tuota kaavaa meidän ’ylistyksemme’ ja ’kiitoksemme’ Jumalalle hänen rakkaudestaan ja huolenpidostaan yleensä seuraa.

Hyvänä päivänä toki ylistämme ja kiitämme, mutta harvemmin kiitos kaikuu Jumalan valtaistuin saliin asti. Useimmiten siihen ainakin tarttuu hieman oman hyvyyden ja ylpeyden makua.

Huonona päivänä olemme toki läsnä olevia Herran edessä, mutta silloin kovin harvat ovat ne sydämestä nousevat kiitoksen ja ylistyksen sanat. Taitaa enemmän valituksen ja pyytämisen puolelle rukouksemme tuolloin taipua.

Nyt haastan itseni ja sinut. Kysymys kuuluu, voisiko Herra olla aina ylistyksemme ja kiitoksemme arvoinen? Voisinko antaa ylistyksen hänelle silloin, kun on se päivä johon sopivat sanat ’hyvyys / suosio’, ’hetki’, ’ilo’ sekä ’aamu’. Voisinko tällöin antaa Herralle täyden kiitoksen hänen huolenpidostaan ilman, että yritän itse tulla samalla kiitetyksi.

Ja entä miten on ne päivät, kun niiden antia kuvaavat sanat ’viha’, ’elinikä’, ’itku’ sekä ’ilta’? Voisinko tuolloinkin uskoa lujasti Herran huolenpitoon ja nojautua hänen sanaansa sen sijaan, että epäsuorasti käyn syyttämään häntä elämäni kurjuudesta?

Mitä siitä hyötyisin?

En usko, että Herramme suhtautuminen meihin muuttuu millään tapaa, vaikka oppisimme ylistämään ja kiittämään häntä elämämme jokaisena päivänä päivän laadusta riippumatta. Tuskinpa se johtaisi siihen, että olisimme ’parempia lapsia’ hänelle – kyllä Jeesus rakastaa meitä ihan samalla rakkaudella, on meillä sitten itse-uhon päivä, känkkäränkkä-päivä tai sitten vilpittömän Herran ylistyksen päivä.

Luulisin kuitenkin, että elämämme olisi aavistuksen onnellisempaa ja tasapainoisempaa, jos vain rohkeasti antaisimme hänelle niin hyvät kuin huonot päivät kiitoksen ja ylistyksen kanssa. Nimittäin, jos valitsemme ylistää Jumalaa onnistumisen ja iloin päivänä, olemme vieläkin autuaammat ja onnelliset, koska osaamme ottaa Herramme mukaan iloomme. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo – niin sanotaan.

Samoin synkkä ja sateinen päivä on sekin jokseenkin mukavampi ottaa vastaan luottavaisesti ylistyksen ja kiitoksen sanoin, koska silloin ehkä ymmärrämme itsekin, ettei hätä ole sen suurempi kuin ennenkään. Ehkä myös näemme murheen keskellä palan taivasta siinä, kun Herra Jeesus vakuuttaa olevansa sama hyvä Jumala jopa hädässämme.

Jotta sinulle ei jää sellainen väärä kuva, että kirjoittelen tässä vain lämpimikseni, kun en muuta psalmista keksinyt, niin otan esimerkin omasta elämästäni. Esimerkki ei ole mistään elämäni suuresta kriisistä, vaan tuiki tavallisesta päivästä matkalla erossa perheestäni.

Esimerkki elämästä

Olin kokenut jo muutaman päivän taas kerran pientä riittämättömyyttä elämän haasteisiin vastaamisessa. Sen enempää aika kuin voimavaratkaan eivät oikein tuntuneet riittävän. Nukuin huonosti ja heräsin varhain uurastamaan. Uurastin aina yli puolen päivän, jolloin päätin lähteä lenkille hetkeksi lepuuttamaan väsynyttä mieltä.

Hetkittäin tavoitin matkalla talvisen luonnon kauneuden, mutta kovin äkkiä se katosi näkyvistä, kun mieleen palasivat tekemättömät työt ja muutamat ikävät asiat, jotka olivat mielessäni kasvaneet jo ahdistaviksi.

Juoksin ja juoksin osaamatta juuri nauttia. Palasin kirkolle lenkiltäni ja ajattelin nopeasti siirtyä takaisin koneen ääreen. Tunsin kuitenkin selkeän kehotuksen tehdä toisin. Koin vahvasti, että nyt heti pitää mennä kirkkosalin puolelle ja polvistua alttarille rukoilemaan. Kerrankin olin kerralla kuuliainen ja tein niin. Alttarilla huusin armoa niin kuin Daavid tuossa psalmissa, mutta eipä kulunut hetkeä pidempään, kun koin armon virtaavan ja ahdistus muuttui kiitokseksi ja ylistykseksi. Ja sitähän riitti.

Käänsin vielä alttarilla olevasta Raamatusta esiin tämän psalmin 30 tekstin ja tavasin sen fraktuuratekstistä ääneen. Siinä se sitten oli – tähän siteeratut jakeet nousivat eteeni. Siitä sitten syntyi tämä teksti – toivottavasti se tavoittaa sinutkin niin kuin se tavoitti minut.

Ja tiedätkö, että mikään niistä asioista, jotka mieltäni vainosivat jopa minulle rakkaan juoksulenkin ajan, eivät ole muuttuneet tai lakanneet olemasta, mutta minulla on ainakin tänään niistä rauha, koska ylistyksen ja kiitoksen kanssa yksinäisyydessä minä luovutin ne Jumalalle.

Kehotan sinuakin kokeilemaan. Päästä irti omasta ansiosta hyvänä päivänä ja tuo se ylistyksen kanssa Herrasi eteen ja kiitä häntä siitä, että näitä hetkiä elämässäsi on. Samoin huonona päivänä – luovuta painolastisi Jumalan käsiin ja luota hänen huolenpitoonsa siinä missä hyvänäkin päivänä.

Herra pitää sinusta huolen, vaikka et sitä jaksa uskoa ja elämässä on synkkääkin synkempiä hetkiä. Silti hän on lähelläsi. Hän on silloinkin sinun ylistyksesi arvoinen.

”Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina.” (Ps. 30:13)

Pohdittavaa

Miksi en antaisi ylistystäni Herralle jokaisena päivänä?
Miksi ottaisin kunnian hyvästä itselleni?
Tai miksi epäilisin Jumalan rakkautta heikkona hetkenä?