Tekstini otsikon kysymykseen ei ole korkealentoinen teologinen tutkielma. Se ei ole edes aikamatka Raamatun historiaan, vaikka sielläkin tällä matkalla toki piipahdamme.

Tietenkin voin vastata kysymykseeni ”miten tulla seurakuntaan, kun on vaikeaa?” hyvin lyhyesti ja yksioikoisesti, että ”tietenkin sinne tullaan samalla tavalla kuin silloin, kun ei ole vaikeaa”. Totta näin, mutta jostain syystä asiat eivät aina ole rationaalisen helppoja, kun osuvat omalle kohdalle.

Ihminen on kuitenkin kumma paketti, koska hän ei toimi aina loogisesti, vaan elämässä tulee hetkiä, kun järki ja logiikka eivät kohtaa elämää sen tähden, kun olemme tavalla tai toisella joutuneet pois tolaltamme.

Tahdon havainnollistaa asiaa kulkemalla hetkeksi ulos ilmeisimmästä ja vaihtaa kontekstia. Katsotaan asiaa toisenlaisen maiseman ja vertauskuvan kautta. Pyydän sinua nyt piirtämään eteesi mielikuvan auringonlaskusta – siitä kauneimmasta, mitä olet ikinä nähnyt.

Aikasi katseltua tuota auringonlaskua, pyydän sinut kulkemaan vähän matkaa kanssani eteenpäin. Emme jää paistattelemaan tuohon hetkeen, vaikka taivaanrannassa siintää kaunis iltarusko, jota toki saamme hetken ihailla. Mutta kauneudella on hintansa. Jos tahdomme kokea kauniin auringonlaskun, on meidän hyväksyttävä myös se, että kohta koittaa hetki, kun aurinko painuu horisontin taakse ja vie päivänvalon mennessään ulottumattomiimme.

Auringonlaskusta pimeään yöhön

Monesti auringonlaskun kaunis kuva piirtyy mieleen niin, että se kantaa minua vielä hetken jos toisenkin sen jälkeen, kun aurinko on heittänyt hyvästit ja päivä vaihtuu yöksi.

Matka pimeyteen alkaa juurikin siitä hetkestä, kun viimeinen auringonsäde on kaikonnut, yön pimeys ja illan viileys ovat ottaneet vallan. Vielä hetken muistoihin piirtynyt mielikuva auringonlaskusta lämmittää mieltä ja kantaa eteenpäin synkkenevässä pimeydessä. Joskus yön pimeys on pimeääkin pimeämpää, joskus kuu tai tähdet tuovat oman valjun valonsa yöhön, mutta silti yön kylmyys saavuttaa ihon ja saa minut kohta epäilemään, josko en jaksa yön yli.

Pimeys laskeutuu. Kauneus, joka oli läsnä vielä auringon laskiessa, on kadonnut. Tilalle on tullut pimeää, viileää ja kylmää. Tiedän toki, että mikään horisontissa tai maisemassa ei ole muuttunut, vaikka nyt pimeässä näyttää kovin erilaiselta. Silti kohta ei järjen valokaan kykene vakuuttamaan minua, että sama kaunis maisema on edelleen edessäni. Äsken vielä kaunis pelottaa minua. Nyt se tekee minusta avuttoman ja yksinäisen – koen olevani heikko, vaikka yritän olla vahva.

Yön äänet tulevat mukaan. Mitä lähempää risahdus tai pöllön huuto kuuluu, sitä suurempi on pelko, sitä todellisempi on kauhu. Ja entäpä, jos tunnen jonkin koskevan minua, pakokauhu valtaa mieleni! En tahdo, että minuun kosketaan. Ei älkää koskeko minuun! En tahdo ketään lähelleni – yksin olen turvassa.

Korkeintaan sallin Jumalan tulla lähelleni ja häntäkin mieluummin huudan turvallisesti etäältä, jotta en säikähdä. Tosin yön kauhut saavat minut unohtamaan hänetkin.

Tässä tilanteessa en oikein jaksa uskoa Daavidinkaan kirjoittaneen psalmin 63 sanoja ahdistettuna ja yksin Juudan autiomaassa poikaansa Absalomia paossa, kun pojalle tuli valta arvokkaammaksi kuin isänsä henki. Ehkä hän on sepittänyt sen turvallisesti joskus myöhemmin, ei tässä pimeydessä voi ajatella Jumalasta tällä tavoin…

”Sinä ravitset minut kuin parhaissa pidoissa, ja minä ylistän sinua riemuitsevin huulin. Minä ajattelen sinua levätessäni, sinä olet mielessäni yön hetkinä: sinä olet tullut avukseni, ja minä saan riemuita siipiesi suojassa. Koko voimallani minä tarraudun sinuun, ja sinun oikea kätesi tukee minua.” (Ps. 63:7-9)

Onkohan se noin – taisi sepittää säkeet lämpimikseen? – On se tietenkin niin – tiedän sen, mutta nyt tuo on liian ylevää minulle. On pimeää ja olen niin yksin, ettei järjen valo eikä edes Jumalan sanan vakuutus tunnu riittävän. En uskalla päästää ketään lähelleni. Enhän voi tietää, koskettaako hän minua kohdatakseen vai lyödäkseen minut lopullisesti.

Pimeässä – elämän pimeässä

Jäämme vertauskuvassa tuonne pimeään. En tiedä, herättikö edellisen vertauskuva sinussa samanlaisia tuntemuksia, mitä itse koen sen edessä, mutta toivottavasti pääsit mukaan kokemusmaailmaan, jota yritin tuolla avata. Kantava ajatus on, että vaikeissa olosuhteissa pienistäkin ongelmista voi tulla ylitsepääsemättömiä.

Vertauskuvan kautta yritän puhua tietenkin ”elämän pimeästä”, ”elämän päivästä”, kuten myös erityisistä auringon nousun ja -laskun hetkistä, kun elämässä koemme suuria muutoksia ja Jumalakin on niin taivaallisen lähellä.

Elämässä on aikoja, jotka ovat kuin ikuista päivää siinä mielessä, että emme silloin koe olevamme uhatut tai elämä ei tunnu erityisen raskaaltakaan. Se ei ole auringonnousun tai -laskun hetkessä elämistä, vaan sitä tuiki tavallista päivää, jolloin näemme matkata ja taivaltaa päivänvalossa omin voimin ja mieli reippaana.

Tuo ”elämän päivä” on aikaa, mistä saan olla kiitollinen, mutta kovin usein en silti osaa olla. Saatan päinvastoin alkaa jopa valittamaan ainaista ’samaa’ tai sitä, kun ”ei koskaan tapahdu mitään”. Janoan elämääni aina lisää auringonlaskun ja -nousun erityisiä hetkiä, mutta miten on – tahdonko kohdata yön pimeyden, jotta kokemus on mahdollinen?

Uskovana matkaan ”elämän päivän paisteessa” oikein reippain askelin seurakuntaan etsimään Jumalan ”auringon valoa”. Silloin se on ’business as usual’. Puhumattakaan elämäni ”auringonnousujen – ja laskujen” taivaallisista hetkistä, kun ihan juoksujalkaa riennän seurakuntaan puhkuen rakkautta, onnea ja sydämen paloa. Tällöin ihmettelen heitä, ketkä eivät näe elämän kauneutta niin kuin minä sen juuri silloin selkeästi näen ja koen.

Mutta kuinka käykään silloin, kun elämässäni koittaa vertauskuvan yö? Tällöin askeleet eivät käy lainkaan niin keveästi kohti seurakuntaa, vaikka tarve kokea Herran omien yhteys ja kohdata Kristuksen armo ja rakkaus yhdessä toisten kanssa olisi suurempi kuin koskaan.

Pimeys saa minut käpertymään itseeni. Lamaannun paikalleni ja jään odottamaan, että yö vie minut mennessään tai jonain hetkenä koittaa taas aamu. Jään yksin, koska pelkään kosketusta ja sitä, että lähimmäinen ei kuitenkaan ymmärrä minua, joka elän keskellä pimeää.

Pimeässä olen niin avuton. Yksin ja hiljaa kerälle käpertyneenä kuvittelen olevani paremmassa turvassa – ehkä siksi, että hiljaa paikallaan luulen olevani näkymätön ja suojassa. Mutta silti elämä ympärillä jatkuu ja kulkee omaa rataansa, vaikka pimeys kätkee sen sisäänsä. Mikään ei ole lakannut tai loppunut, minä en vain sitä itseltäni enää näe.

Miksi tulla seurakuntaan, kun on vaikeaa?

Näitä yön hetkiä kohtaamme elämässämme, vaikka reagoimmekin niihin eri tavoin. Tuo mitä kuvasin, on sitä, miten minä ”elämän yön” ja ”pimeän” hetkinä koen. Ehkä koet eri tavoin, mutta varmasti tunnistat omat ”elämäsi yön” kauhut sinäkin?

Tartuin tähän aiheeseen heti, kun se tuli puheeksi. Tartuin siihen sen tähden, että kysymys oli minullekin konkreettinen. Ja kysymys siis kuului alunperin näin: miten tulla seurakuntaan, kun on vaikeampaa kuin vaikeaa?

Vastaukseksi ajattelin ensin tietty luetella suuren joukon niitä hyviä syitä, joita tiedän nimetyn esteeksi seurakuntaan tulemiselle.

• On pettymyksiä, on ulkokultaisuutta, on peittelemistä jne.

• Joku kokee saavansa ihmisiltä pinnallisia tai yleistäviä vastauksia ongelmiinsa.

• Toinen on saanut sellaisia vastauksia, jotka johtavat vain lakihenkisyyteen ja lisäävät ahdistusta entisestään.

• Sanotaan, että uskovat ovat tekopyhiä ja näyttelemme onnelaa.

Ja kyllä sen myönnän, että meissä ihmisissä asuu paljon sellaista, mitä Kristus ei tahdo meissä olevan. Seurakunnista löytyy tietty kaikkea sitä huonoakin, mitä ihmisessä on, jos ottaa tikun esiin alkaa tonkia. Ei ole vaikeaa löytää syytä, miksei voi tulla seurakuntaan silloin, jos ei vain halua, kun itsellä on voimat lopussa. On helppo nähdä puutteet ja unohtaa se hyvä, mitä on edelleen.

Mutta kaikesta edellä mainitsemastani huolimatta silti tiedän, että juuri silloin, kun tuleminen seurakuntaan on ylitsepääsemättömän vaikeaa, se olisi myös erityisen tärkeää. Kirjoittihan tästä Paavalikin – ensin galatalaisia kehottaen ja sen jälkeen hyvin henkilökohtaisena hartaana toiveena ”ahdistuksen yön” keskeltä:

”Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2)

”Alati rukoilen, että vihdoin saisin tulla teidän luoksenne, jos se on Jumalan tahto. Kaipaan päästä tapaamaan teitä, jotta voisin antaa teille jonkin hengellisen lahjan ja näin vahvistaa teitä, tai paremminkin, jotta puolin ja toisin saisimme rohkaisua yhteisestä uskostamme.” (Room. 1:10-12)

Tarve kohdata toinen toisemme seurakunnassa on ilmeinen – jopa ahdistuksen ja yön pimeyden keskellä. Yksinkertaisesti me tarvitsemme toinen toisiamme. On hetkiä, kun pimeys valtaa mielen ettei enää jaksa itse rukoilla eikä edes toivoa. Olemme sitten kuinka riittoisia tai kaikkivoipia itsessämme valon ja päivän hetkellä, niin ”elämän yössä” tarvitsemme toisiamme.

Syyn toki ymmärrän, mutta miten?

Kysymys ei alkanut sanalla ”miksi” vaan ”miten”. Järjellä ymmärrän toki syyn, mutta miten ihmeessä saan itseni liikkeelle, kun olen kauhusta jähmettynyt paikalleni? Miten tulla seurakuntaan, kun on vaikeampaa kuin vaikeaa?

En tarttunut tähän kysymykseen sen tähden, että minulla olisi siihen helppo vastaus. Tai, no onhan minulla – kaksikin.

• Ensiksi voin vierittää vastuun niiden toisten harteille, vaikkapa tuohon galatalaisille annettuun kehotukseen perustuen. Voin aina syyttää muita siitä, että he eivät aktiivisesti pidä minusta huolta. Yhteydenpito ei kuitenkaan ole aina niin helppoa, miltä se kuulostaa, koska ”yön kauhuilta” piileskelevä ihminen on usein piilottanut itsensä taidolla niin hyvin muilta, etteivät he häntä ’löydä’. Tiedän tämän kokemuksesta, olen hyvä itsekin piileskelemään. Ja tiedän ihmisiä, jotka ovat salanneet sairautensa tai perheongelman jopa vuosia vain sen tähden, että pimeys on saanut heidät jäämään syrjään.

• Toinen helppo vastaus kysymykseen on se, minkä alussa leikilläni heitin ilmoille – eli tulla seurakuntaan ihan samalla tavalla kuin muulloinkin. Ja niinhän se on; on vain lähdettävä liikkeelle ja kohdattava ihmiset.

Tosiasiassa olisin pettynyt itseeni, jos kävisin tuollaisten esimerkkivastausten kanssa lähestymään ihmistä, joka on eksynyt ”pimeyden yöhön”. Kumpikaan vastaus ei lohduta yhtään silloin, kun tuntuu siltä, ettei yksinkertaisesti halua, jaksa tai pysty lähestymään tai puhumaan.

Itselläni on ollut aikoja, kun en millään jaksanut kohdata ihmisiä. En jaksanut tai pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin, koska olin väsynyt, häpesin jotain tai koin muuten vain syyllisyyttä jostain, mitä olin tai en ollut tehnyt. Tällöin oli kovin vaikea tulla seurakuntaan, kun olisi mieluummin jäänyt paikalleen suremaan itseään.

Olen miettinyt, että miten minulle olisi käynyt, jos minun ei olisi seurakunnan työntekijänä ja pappina ollut ’pakko’ tulla. Olen tullut siihen tulokseen, että ’pakko’ oli vain katalyytti – prosessin nopeuttaja. Ennemmin tai myöhemmin olisin kuitenkin noussut ja lähtenyt liikkeelle, koska minulla on menneisyydessä useampi vahva hyvä kokemus siitä, miten sisaret ja veljet ovat tukeneet ja vahvistaneet minua silloin, kun minä olen voimaton.

Minut saa liikkeelle vain tietoisuus siitä, että olen ollut yössä aiemminkin ja olen saanut silloin avun seurakunnassa. Kristus on itse ollut koko ajan läsnä minun ”elämäni yössäkin” ja tukenut minua siellä, vaikka olen käpertynyt tiukasti suojaan kaikelta. Ja useammin kuin usein, hän on tullut tukemaan minua jonkun toisen ihmisen sanojen tai sanomattomuuden kautta. Voin siis sanoa samaa, mitä Paavali kirjeessään Rooman seurakunnalle:

”Alati rukoilen, että vihdoin saisin tulla teidän luoksenne, jos se on Jumalan tahto. Kaipaan päästä tapaamaan teitä, jotta voisin antaa teille jonkin hengellisen lahjan ja näin vahvistaa teitä, tai paremminkin, jotta puolin ja toisin saisimme rohkaisua yhteisestä uskostamme.” (Room. 1:10-12)

Paavalin tarve tulla yhteen Rooman seurakunnan veljien ja sisarten kanssa ei ollut inhimillisen avun etsiminen. Hän ei janonnut päästä seurakuntaan sen tähden, että hän olisi odottanut ihmisten ratkaisevan hänen ongelmansa. Paavalin syy tulla seurakuntaan oli kokoontuminen yhteen ”rohkaistuakseen yhdessä yhteisestä uskosta”. Paavali ja kumppanit tulivat yhdessä kohtaamaan Kristusta ja etsimään hänen kasvojaan. Se on kuin kuva rintamalta, jossa aseveljeä ei jätetä. Se on kuva siitä, kuinka haavoitettu kannetaan yhdessä Kristuksen eteen, kun tämä ei jaksa tai pysty enää edes pientä askelta ottamaan.

Paavalilla oli hyvä kokemus siitä, että hän tulee ravituksi ja rohkaistuksi seurakunnan keskellä, kun he yhdessä jakavat elämää ja etsivät suuntaa Kristuksen edestä. Tämä kokemus sai hänet tekemään kaikkensa, jotta jopa ”elämän yössä” hän saattoi hankkiutua sisarten ja veljien yhteyteen. Me kaikki tarvitsemme tämän kokemuksen, mikäli mielimme nousta ”elämän yöstä”.

Pimeydestä auringonnousun huumaan

Palataan lopuksikuvaan auringonlaskusta ja sen jälkeisestä yöstä, jonne jäimme matkaamaan tai odottamaan.Olisiko niin, että muisto ja kokemus auringonlaskusta kantaa minut pimeydessä pahimmanyli tai saa minut jopa liikkeelle?Riittäkö tietoisuus auringonnoususta vakuuttamaan minut elämän voittamisesta.

Pimeyden keskellä odotettuna, mutta aina silti hätkähdyttävän odottamattomana hetkenä, aamunkoiton ensimmäinen valonsäde kulkee horjumatta pitkän matkansa horisontista luokseni. Näen, miten valo voittaa – elämä on sittenkin muutakin kuin pimeyttä. Tuosta hetkestä alkaen värit taas palaavat maisemaan ja elämä näyttää erilaiselta.

Mikä vielä hetki sitten oli ahdistavaa ja sai minut pelkäämään, se puhkeaa väriloistoon. Värit, jotka luulin lopullisesti kadottaneeni, ovat tulleet takaisin. En aio jäädä elämään uudelleen pimeyden hetkiä, tahdon elää tämän hetken – värien loiston.

Silti mikään ei ole muuttunut – elämä ei jatku siitä, mihin se jäi ilta-auringon laskettua. Yö ei katoa olemattomaksi. Se on ollut ja mennyt niin kuin se auringonlaskukin. Tänään elämä jatkuu täsmälleen ensimmäistä valonsädettä edeltävästä hetkestä. Siitä hetkestä, kun oli vielä pimeää. Pimeys ja pelko väistyvät, elämä on ja jatkuu.

Kuinka tämä päivä on kaunis. Tahdon elää sen jokaisen hetken, hukkaamatta yhtäkään valonsädettä. Mutta kohta joudun sen vain huomaamaan, että mihin silmä tottuu, se lakkaa kohta lämmittämästä. Valon hetket kiitävät eteenpäin ja yön kauhujen kaikottua en osaa arvostaa ’aina jatkuvaa’ valoa.

En jaksa kovin kauan nauttia lämmöstä ja valosta – on kova kiire eteenpäin. Enpä huomaa edes olla kiitollinen päivästä, jonka lapsena saan taas vaeltaa, kunnes koittaa ilta ja viimeinen valonsäde katoaa horisontin taa. Mutta mitä jos tällä kertaa pimeyden laskeutuessa tekisin jotain toisin?

Älä jää yksin pimeään

Kohtaan elämän yön mitä todennäköisemmin vielä uudelleen. Onko sama tie käytävä läpi? Vai mitä tekisin toisin? Voisinko tavalla tai toisella helpottaa seuraavaa yötä?

Annan sinulle lopuksi vaihtoehtoisen kuvan auringonlaskussa istumisesta. Tässä kuvassa en tarjoasamaa näkymää auringonlaskusta fantastisena kokemuksena. Tahdon tuoda eteesi kuvan, jossa sinä ja minä olemme yhdessä vastaanottamassa auringonlaskua ja kohta ylle koittavaa pimeyttä.

Samaan kuvaan mahtuu Herramme Jeesus Kristus, joka on hänkin läsnä auringonlaskun kauniina hetkenä, mutta myös pimeän ja kylmän keskellä, kun luonnon äänet ja rapinat täyttävät kokemuspiirin. Voisinko tosiaan ottaa jonkun kanssani sinne pimeyteen? Ehkä täten tartun Paavalin ajatukseen:

”Alati rukoilen, että vihdoin saisin tulla teidän luoksenne, jos se on Jumalan tahto. Kaipaan päästä tapaamaan teitä, jotta voisin antaa teille jonkin hengellisen lahjan ja näin vahvistaa teitä, tai paremminkin, jotta puolin ja toisin saisimme rohkaisua yhteisestä uskostamme.” (Room. 1:10-12)

Tätä varten meille on annettu toinen toisemme seurakunnassa.Olemme toisiamme varten, että voimme kohdata ”elämän yön” yhdessäja vaikka istua hetken hiljaa vierekkäin ihmettelemässä pimeyden ääniä. Pimeässä tehtäväni sinun lähimmäisenäsi ei ole poistaa pimeää eikä tehdä sitä olemattomaksi, vaan olla rinnalla kulkija ja olla rinnallasi siellä yön keskellä. Ja kun olemme siellä yhdessä, ehkä voin minäkin tukeutua sinuun.

Ehkä voimme pitää toisemme lämpiminä, kun muistelemme yhdessä, miten Herramme on pitänyt huolta niin meistä kuin muistakin ihmisistä. Ehkä voisimme yhdessä voimaantua Daavidin jo kertaalleen luetuista sanoista:

”Sinä ravitset minut kuin parhaissa pidoissa, ja minä ylistän sinua riemuitsevin huulin. Minä ajattelen sinua levätessäni, sinä olet mielessäni yön hetkinä: sinä olet tullut avukseni, ja minä saan riemuita siipiesi suojassa. Koko voimallani minä tarraudun sinuun, ja sinun oikea kätesi tukee minua.” (Ps. 63:7-9)

Kuinka paljon turvallisempaa onkaan matkata yön mittainen pimeyden hetki yhdessä, kun joku pitää kädestä kiinni. Daavidin sanatkin maistuvat yhdessä nautittuna paremmilta. Ei tarvitse pelätä jokaista risahdusta tai kosketusta, vaan voin aina puristaa entistä kovemmin kättä tai nojata olkapäähäsi. Kun olenkanssasi keskellä pimeyttä ja tunnensinut, on helpompi ottaa vastaan pelko ja ympäröivä kylmä, koskatiedän ja tunnen, että en ole yksin.

Ja siinä missä me ihmiset kohtaamme yhdessä pimeyden ja pelot, tiedämme silti, että Kaikkivaltias Jumala on läsnä pimeässäkin. Siitähän me siinä puhumme ja sen varassa odotamme, että aamu koittaa jälleen.

Emme ole yksin – emme ole edes yhdessä yksin.

Pohdittavaa

Miksi sitä erehtyy yksinäisyyteen juuri silloin, kun tarve kohtaamiselle on suurin?