Paljon puhutaan armosta,mutta ikävä kyllä emme jaloista puheista huolimatta ole aina toisiamme kohtaan niin armollisia kuin voisimme olla. Sana ’armo’ on silti vakiinnuttanut paikkansa kielenkäytössämme, eikä syyttä, onhan se keskeinen termi kristinuskossa.

Se on joko ensimmäinen tai toinen sana, joka tulee mieleen, kun pitää luonnehtia uskomme ydintä muutamalla sanalla: armo ja rakkaus. Vaatii paljon enemmän uskoa saaneensa anteeksi kuin se, että Jumala on oikeudenmukainen.

Ikävä kyllä armo on joutunut inflaation hampaisiin ja menettänyt arvoaan. Jumalan armo on toki vakio eikä sen arvo putoa, joskin sitä ei voi edes mitata, koska se on ääretön. Armon inflaatio johtuu enemmänkin siitä, miten armo esiintyy meidän Jumalan omien keskinäisissä suhteissa ja seurakuntaelämässä. Siitä on lähinnä puhetta, kun teoissa armon vaikutus on jäänyt pieneksi.

Seurakunnissa tapaa varsin usein tilanteita, että armo on supistunut ihan vain puheeksi ja sanojen helinäksi. Puhutaan kauniisti armosta, rauhasta ja rakkaudesta, mutta ei olla itse ollenkaan valmiit rakentamaan omaa elämää näiden Jumalan arvojen perustalle.

Vaaditaan armollisuutta muilta, mutta ei itse olla valmiit sitä antamaan, jos armo maksaa hintaa. On helppo olla armollinen, jos et joudu armosta mitään maksamaan. Mutta mietipä hetki, minkä suuruisen hintalapun Jumala oli valmis maksamaan armosta sinua kohtaan?

Ja kun pääset tästä jonkinlaiseen käsitykseen, niin mieti vielä vertausta ”Armottomasta palvelijasta” ja siitä, kuinka paljon vertauksessa palvelijan herralle maksoi se, että hän armollisesti kuittasi palvelijansa velat? Vai luuletko, ettei hänellä olisi ollut mitään käyttöä tuolle summalle? Hän olisi voinut varsin hyvin tehdä saman kuin palvelijansa, joka ei ollut itse valmis mitätöimään velallisensa velkoja (Matt. 18:21-35).

Olet varmaan nähnyt sellaisia mittareita netissä tai suuren maailman katukuvassa, missä näytetään visuaalisesti, kuinka jotkut suuret kansantaloudet velkaantuvat hirmuisella vauhdilla joka sekunti. Mutta tiedätkö – se ei ole mitään verrattuna siihen velkaan mitä sinä ja minä kasvatamme päivästä toiseen Jumalamme edessä. Ja sitten olemme vielä itse velkomassa omilta velallisiltamme.

Pieni sivujuonne

Joskus sanonnat jäävät mieleen kertakuulemalta. Yksi tällainen mieleen painunut ajatus oli, kun taannoin kuuntelin opetusta, jossa käytiin läpi vuorisaarnan autuaaksijulistusta. Puhuja oli isä Thomas Keating. Hän opetti autuaaksijulistuksesta.

Kuin ohimennen sivulauseessa Keating viittasi, että on kaksi täysin eri asiaa olla ’rauhantekijä’ tai ’rauhanpuhuja’. Tällä hän viittasi siihen, että rauhasta puhujia kyllä riittää, mutta he eivät ole valmiit uhrautumaan itse rauhan tähden. He puhuvat rauhasta ja vaativat toisia tekemään rauhan. Heille rauha on jotain, mitä heillä on mutta mitä he eivät ole valmiit vaarantamaan jakaakseen sitä eteenpäin.

Rauhantekijä sen sijaan on valmis tekemään – jos ei nyt kaikkeaan, niin ainakin merkittävästi sen eteen, mitä rauha edellyttää. Rauhantekijä ei puhu rauhasta, vaadi sitä muilta, vaan vaalii sitä itse. Hän tekee sen näkyväksi, kun Jumala saa rakentaa rauhaa hänen kauttaan.

Tämä on myös yksi kantava periaate kontemplaatiossa ja hiljaisessa rukouksessa. Rukouksen tai hiljentymisen tarkoitus ei ole edistää pakoa todellisuudesta eikä antaa rukoilijalle kivaa seesteistä hetkeä kellua Jumalan rauhassa. Näin toki usein ihminen Jumalan läsnäolossa kokee, mutta se on Jumalan työ ja läsnäolon hedelmä – ei itse tarkoitus. Jumalan tahto on, että me voisimme jakaa eteenpäin rauhan, jonka hän on tehnyt meidän kanssamme.

Meidät on kutsuttu tuomaan rauha rukousmatolta arkiseen elämään. Ei pelkästään puhumaan siitä tai meditoimaan rauhaa omaksi iloksi, vaan Jumalan armossa ja tahdossa tuoda rauha sinne, minne elämä meitä kuljettaa. Tällöin olemme armosta saaneet käsittää jo ripauksen siitä, mistä Jeesus puhuu sanoessaan:

”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.” (Matt. 5:9)

Jos et tahdo vuorisaarnan ’rauhantekijöitä’ koskevassa tulkinnassa uskoa minua tai isä Thomasta, niin otapa vaari seuraavasta Jaakobin kirjeen ohjeesta. Jaakob kirjoitti tämän ohjeen seurakunnalle. Hän laajentaa edellä esittämäni ajatuksen laajemmalle kuin ’vain’ rauhan tekemiseen:

”Olkaa sanan tekijöitä eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne.” (Jaak. 1:22)

Ja tällä Jaakob viittaa pääasiassa siihen, että seurakunta oli monin tavoin käytännön ihmissuhteissa kadottanut arjen armon ja armollisuuden. He puhuivat kyllä uskosta, mutta uskon tuottama hedelmä heidän keskinäisistä suhteistaan oli kadonnut. Ja yksi noista hedelmistä on juurikin armo, mistä tänään puhumme.

Palataan takaisin armoon

Toivotamme toisillemme ”armoa ja rauhaa”, elämme ”armon vuonna” ja sanonnassakin pyydämme ”armon käymään oikeudessa”, jne. On luonnollista, että puheessa on paikka armolle, koska kuten edellä totesimme, onhan armo sentään pelastuksen perusta. Ellei Jumala olisi ollut armollisempi ihmiselle kuin me olemme toinen toisellemme, ei meillä olisi mitään asiaa hänen valtakuntaansa.

Jos mietit pelastuksen olemusta tarkemmin, huomaat kohta olevasi käsitteiden suossa. Kun kuuntelee viisaita, tuntuu pelastuksen armon määrittelyyn tarvittavan ison nipun toinen toistaan hankalampia käsitteitä, kuten valinta, kutsuminen, uudestisyntyminen, kääntymys, vanhurskauttaminen, lapseksiottaminen, pyhittäminen ja kirkastuminen – puhumattakaan sovituksesta, lunastuksesta, hyvityksestä, liitosta tai uhrista.

Jos armo on käytännössä avautunut sinulle käsitteenä, nämä muut avautuvat kyllä sen avulla. Kaikkien näiden käsitteiden takana vaikuttaa yksi ja sama nelikirjaiminen käsite: armo.

Armon merkitys

Ennen kuin paneudumme tarkemmin päivän tekstiin Bartimaioksesta, lienee syytä selittää lyhyesti termin armo merkitys. Armo on niitä sanoja, joita ei yleensä selitetä eikä merkitystä vaivauduta miettimään.

Yksi armon määritelmä on ”ansaitsematon anteeksianto, Jumalan armo ja suosio”. Armon lähde ja alkuperä on aina Jumala. Ehkä helpointa on ajatella armoa tienä. Armo kuljettaa. Armon tiellä Jumala ilmaisee rakkautensa olemuksen kaikessa runsaudessaan. Edelleen armon tie tekee Herran seuraajat osallisiksi suurimmasta salaisuudesta eli pelastuksesta.

Pelastuksen liitettynä armo tarkoittaa hyvyyttä ja mielisuosiota, jonka tähden Jumala osoittaa suosiota sitä ansaitsemattomalle ihmiselle. Synti ansaitsee tuomion, ei anteeksiantoa, mutta Jumalan armo mieluummin etsi tien sovittaa tuomion, jotta anteeksianto on mahdollinen.

Armo on perusta pelastukselle. Se on samoin perusta kristittyjen keskinäiselle anteeksiannolle. Jos Jumala ei vaadi minua korvaamaan rikkomuksiani hänelle, vaan antaa oman Poikansa kuolemaan sovitukseksi vääryyteni tähden, enkö minäkin ole tällöin moraalisesti velvollinen armahtamaan lähimmäiseni, vaikka oikeudenmukaisuuden nimissä voisin vaatia hänelle tuomiota?

Olen kuullut puhuttavan myös halvasta armosta. Määrittelisin sen kuitenkin tänään toisin, miten olen sen oppinut nuorena miehenä määrittelemään. Edelleen on kyse hinnasta, kun puhutaan kalliista tai halvasta armosta. Halpa armo on sitä, kun yritämme ansaita sen. Jos kuvittelemme ansaitsevamme armon tai ostavamme sitä edes osamaksulla, olemme hinnoitelleet sen mielessämme liian halvaksi. Kaikki vaatimus, mitä armoon lisätään, tekee siitä halvan. Vain Jumala kykenee maksamaan armon hintaa.

Jeesuksen rukous -perinne

Olemme käsitelleet nyt lyhyesti ’armo’ -sanan merkitystä ja armon osuutta ihmisen pelastuksessa. Lienee aika käydä kiinni tekstiin ja katsoa sen valossa, mitä Jumalan armo edellyttää ihmiseltä ja mitä se tarkoittaa käytännössä.

Olen alla olevaan tekstiin korostanut ne kohdat, joissa tekstin ihminen, eli sokea Bartimaios, toimii tai sanoo jotain. Katso siis, mikä on hänen osuutensa Jumalan armolahjasta.

”He tulivat Jerikoon. Kun Jeesus sitten lähti kaupungista opetuslastensa kanssa ja suuren väkijoukon seuraamana, tien vieressä istui sokea kerjäläinen Bartimaios, Timaioksen poika. Kun hän kuuli, että ohikulkija oli Jeesus Nasaretilainen, hän alkoi huutaa: ’Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!’ Monet käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ’Daavidin Poika, armahda minua!’ Silloin Jeesus pysähtyi ja sanoi: ’Kutsukaa hänet tänne.’ He menivät kutsumaan sokeaa ja sanoivat hänelle: ’Älä pelkää. Nouse, hän kutsuu sinua.’ Mies heitti vaippansa yltään, nousi kiireesti jaloilleen ja tuli Jeesuksen luo. ’Mitä haluat minun tekevän sinulle?’ Jeesus kysyi. Sokea vastasi: ’Rabbuuni, anna minulle näköni.’ Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Mene, uskosi on parantanut sinut.’ Samassa mies sai näkönsä takaisin, ja hän lähti kulkemaan Jeesuksen mukana.” (Mark. 10:46-52)

Kertomus sokeasta Bartimaioksesta on aikanaan ollut yksi teksteistä, joka oli pohjana erämaaisien parissa syntyneelle Jeesuksen rukous -perinteelle. Jeesuksen rukous -perinne on nykyään yhä elinvoimainen etenkin idän kirkon puolella ja hiljaisuuden perinteessä. Itsekin lukeudun Jeesuksen rukous perinteen vaalijoihin.

300-luvun taitteessa vastareaktiona kirkon maallistumiselle, monet hurskaat kristityt vetäytyivät erämaihin etsimään opetuslapseutta, kuuliaisuutta Jumalalle ja sydämen puhtautta. Tämän liikkeen piirissä syntyi runsaasti pyhityskirjallisuutta, kuten myös ajatus täydellisestä rukouksesta, joka sisältää kaiken ihmiselon kannalta olennaisen aineksen. Tuota rukousta alettiin kutsua Jeesuksen rukoukseksi, joka vuosisatojen saatossa vakiintui muotoon

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.”

Kun tuota Bartimaioksen rukousta hetken miettii, niin kaikessa lyhykäisyydessään se todella sisältää kaiken ja enemmän, mitä ihminen tarvitsee.

Bartimaioksen ja Jeesuksen kohtaaminen

Jeesuksen rukouksen sanat ovat pitkälti samat, joita Bartimaios toisti aina sivullisten häiriintymiseksi saakka tekstissämme:

”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!”

Lyhyt rukous sisälsi käytännössä kaiken, mitä Bartimaios tarvitsi. Ja kuten huomaat, tällä rukouksella oli varsin hyvä vaikutus hänen koko loppuelämään. Hän paitsi sai näkönsä takaisin, hän sai lahjaksi ikuisen elämän ja vieläpä loppuelämän vaeltaa Jeesuksen yhteydessä – ensin tässä ajassa hänen seurueessaan (Mark. 10:52) ja sen jälkeen ylösnousseen Kristuksen rakkaana silmäteränä aivan kuten sinäkin. Katsotaan, mitä tapahtui.

Kun sokea Bartimaios kuuli, että Jeesus lähestyi kaupunkia, hän alkoi huutaa ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Häntä ei estänyt se, että hänen ympäröineet ihmiset yrittävät vaientaa hänet. Harvoin ihminen, joka on hädässä, lakkaa huutamasta ennen kuin apu on tullut. Turha sitä on avannon äärellä miehelle huutaa, että ole nyt siellä hiljaa. Kyllä hän hiljenee, kun vedät hänet avannosta ylös.

Sama koski Bartimaiosta. Hän oli tosissaan; hän tarvitsi apua ja tiesi, että Jeesus voisi häntä auttaa. Kukaan muu ei ollut siihen kyennyt. Hän ei vaatinut Jeesusta tekemään ihmettä tai edes parantamaan näköään, vaan hän yksinkertaisesti vetosi Jeesuksen armoon. Uskallatko sinä tehdä niin? Olla hetken neuvomatta Jumalaa ja pyytää häneltä vain osuutta armosta, johon sinulla ei ole mitään osuutta.

Bartimaioksella ei ollut hänelläkään mitään annettavaa Herralle, hän vain huusi apua siinä toivossa, että Herra armonsa tähden katsoisi häneen.

Bartimaios ei ollut mitään, millä olisi voinut käydä kauppaa näöstään Jeesuksen kanssa. Hän ei voinut vaatia Jeesusta parantamaan itseään tai edes perustella näön palauttamisen olevan oikeudenmukaista. Asiat vain olivat niin. Täten hän saattoi vain pyytää armoa Jeesukselta.

Jeesus kuuli Bartimaioksen huudon ja pyysi häntä tulemaan luokseen. Kun tämä tapahtui, Bartimaios ei epäröinyt, vaan kiirehti Herran luo. Kaikki eivät ole valmiita Jeesuksen kutsuessa, mutta Bartimaios oli. Tätä hän pyysi ja vaikka hän varmasti pelkäsi pettyvänsä taas kerran, hän tarttui rohkeasti elämänsä suureen tilaisuuteen:

”Mies heitti vaippansa yltään, nousi kiireesti jaloilleen ja tuli Jeesuksen luo”

Huomaatko Markuksen sanoissa, mitään erityistä. Luepa se vielä toiseen ja kolmanteen kertaan. Mieti tuota tilannetta. Muistathan, että tämä mies on sokea. Miltä se näyttää, kun sokea mies kiiruhtaa ääntä kohden kansanjoukon läpi. Mieti miltä se on tuntunut, juosta kohti valoa täydellisessä pimeydessä näkemättä valoa, mutta tuntemalla sen äänen. Bartimaios kiirehti pimeän läpi. Milloin sinä olet tehnyt jotain vastaavaa? Melkoinen seikkailu!

Kun Bartimaios oli päässyt Jeesuksen luo. Tuo sokea mies, joka oli vaeltanut pimeydessä koko ikänsä puhutteli Jeesusta Bartimaios korkeimmalla arvonimellä mitä hän tiesi. Kun juutalainen puhutteli opettajaa,hän valitsi arvonimen neljästä. Ne olivat järjestyksessä alimmasta ylimpään: ’rab’, ’rabbi’, ’rabbaan’, ’rabbuuni’. Sana ’rabbuuni’ merkitsee myös ”minun opettajani”, mikä korostaa puhujan henkilökohtaista sitoutumista opettajaan. Jeesus ei ollut Bartimaiokselle kuka tahansa jumalanmies tai opettaja, vaan Jeesus oli hänelle se persoona, jonka hän tiesi voivan armahtaa häntä.

Jeesus puolestaan ei vaatinut Bartimaiokselta mitään, vaan vastasi välittömästi miehen pyyntöön ja hän sai näkönsä takaisin. Tämän jälkeen Bartimaios ei pyyhkäissyt omille teilleen, vaan hänestä tuli Jeesuksen uskollinen seuraaja, sillä ”hän lähti kulkemaan Jeesuksen mukana.”

Bartimaios ei lähtenyt seuraamaan Jeesusta sen tähden, että oli saanut näkönsä takaisin, vaan siksi että hän sai kohdata Jumalan armon. Hän oli nähnyt Jumalan kirkkauden.

Armon uudeksi tekevä voima

Kertomuksessa Jumalan armo toimii käytännössä sokean miehen elämässä. Jeesuksen menettely kuvaa Jumalan tapaa menetellä, kun ihminen lähestyy häntä saadakseen osakseen armon – siis pelastuksen.

Ihmisen osuus on vastaanottaa pelastus, jonka hän saa lahjana vain Jumalan armon tähden. Jos kerran sokealla Bartimaioksella ei ollut mitään tuotavaa Herran eteen, ei ole liioin meilläkään. Voimme vain tukeutua Jumalan armoon, että hän pelastaa meidät, kun itse emme voi auttaa itseämme.

Sinä päivänä, kun sinusta tuntuu siltä, että tänään olet jo melko hyvä ihminen ja ansaitset Jumalan kiitoksen, mene peilin eteen uudelleen. Katso tarkemmin. Ja jos vieläkin näyttää siltä, että ansaitset pelastua, niin avaa silmäsi ja herää unesta. Tule pimeydestä Jumalan valoon ja näe tarpeesi pukeutua Jumalan armon valkoisiin.

Jos vielä mietit Bartimaiosta, muistat, että Bartimaios parantui sokeudesta eli Jumalan ihme tapahtui hänen edukseen. Se, että Jeesus paransi hänet, oli ihme, jonka tuloksista ennen sokea Bartimaios sai nauttia vielä pitkään. Kenellekään ei tulisi mieleen antaa kunniaa ja ylistystä tästä ihmeestä Bartimaiokselle, eihän?

Bartimaios ei parantunut siksi, että hänen uskonsa oli niin vahva tai että hän osasi pyytää parantumista Jumalalta. Hänen parantumisensa oli silkkaa Jumalan armoa, josta kaikki kiitos ja kunnia kuuluu yksin Herralle.

Sama koskee meitä jokaista. Jokainen meistä vastaanottaa Jumalan hyvyyden ja pelastuksen armosta – oli hän sitten mielestään suurempi tai pienempi syntinen. Pelastus on kokonaan Jumalan armotyö, josta kaikki kunnia kuuluu yksin hänelle, vaikka pelastuksen ihmeen tulokset näkyvät meidän elämässämme.

Jos siis koet, että olet Jumalan pyhitystyö on edennyt kohdallasi ja elämästäsi on jäänyt pois jotain sellaista, mikä ei ollut Herran tahdon mukaista, muista kenelle siitä kunnia kuuluu. Ja sama silloin, kun huomaat kantavasi Herran hyvää hedelmää. Älä tällöin anna vihollisen viedä sitä pois kylvämällä ylpeyden ja itseriittoisuuden siemenen sinun peltoosi.

Kunnia elämästämme kuuluu yksin Jumalalle – olemme hänen uusia luomuksiaan, armotöitä todisteeksi maailmalle Herran hyvyydestä. Se, että olet kasvanut askeleen lähemmäksi Kristuksen kaltaisuutta, ei ole sinun ansiotasi, vaan Jumalan armotyötä sinussa.

Bartimaioksen kattava rukous

Ei siis liene lainkaan liioiteltua väittää, että kaikki, mitä tarvitsemme sisältyy tähän Bartimaioksen tuntemaan rukoukseen:

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.”

Vain Jumalan täydellisen armon varassa sinä pelastut ja saman armon varaan voit laskea jokaisen elämäsi päivän kaikkine iloineen ja suruineen. Lopetan tämän pohdinnan rakastamaani pyhän Jeesus-lapsen Teresan sitaattiin pienestä kukasta. Voiko Jumalan armosta ja rakkaudesta tämän kauniimmin puhua.

”Jos pieni kukka voisi puhua, minusta tuntuu, että se kertoisi meille yksinkertaisesti kaiken sen, mitä Jumala on tehnyt sen hyväksi, salaamatta mitään lahjojaan.

Se ei nöyryyden varjolla sanoisi, että se ei ole kaunis tai että se ei tuoksu ihanalta, tai että aurinko on kuivattanut sen terälehdet tai että myrsky on kolhinut sen varren.

Pieni Kukka, joka nyt kertoo tarinansa, iloitsee siitä, että joutui julkistamaan ne täysin ansaitsemattomat suosionosoitukset, joita Herramme on hänelle suonut. Hän tietää, ettei hänellä ollut itsessään mitään sellaista, joka olisi ansainnut Jumalan mielisuosion.

Vain Jumalan armo on suonut hänelle siunaukset. Herra antoi hänen kasvaa pyhässä maaperässä, jonka hän oli rikastunut puhtauden tuoksulla ja jota edelsi kahdeksan hohtavan valkoista liljaa.” (Jeesus-lapsen Teresa, Pieni tie)