Ihmiselämään mahtuu joukko erilaisia pelkoja. On pieniä ja suuria pelkoja – jos niitä mitataan sen mukaan, miten voimakkaasti ne koetaan ja miten merkittävästi ne vaikuttavat ihmisen elämään.

Pienen pelon ihminen kykenee voittamaan tahtonsa voimin, mutta kun kyse on vakavasta pelkotilasta tai kammosta, käy se esteeksi normaalille elämälle. Vakava pelko ei ole ’vain’ tuntemus tai oire, vaan se on este. Pelko vie ilon ja houkuttaa ihmisen karttamaan tilanteita, joissa hän joutuu pelkonsa kohtaamaan.

Myös erilaisten pelkojen kirjo on valtava. On näet paljon eri asioita, mitä ihmiset pelkäävät. Osa peloista on terveitä, ihmistä suojelevia pelkoja, jotka estävät ihmistä saattamasta itseään vaaraan. Mutta ikävä kyllä on vähintään yhtä suuri joukko turhia pelkoja, jotka eivät suojele ihmistä, vaan rajoittavat hänen elämäänsä epäterveellä tavalla.

Epäonnistumisen pelko

Yksi tällainen rajoittava pelko on epäonnistumisen pelko, joka on melko yleinen modernilla ihmisellä. Pelkäämme epäonnistuvamme tavalla tai toisella, vaikka on tosiasia, että jokainen meistä epäonnistuu vaihtelevin seurauksin. Jokainen epäonnistuminen nakertaa itsetuntoa, minkä seurauksena on kasvava huoli ja pelko. Ihminen ei kykene uuteen ja erilaiseen ajatteluun, joka johtaisi onnistumiseen, vaan hän jää pelkonsa hallintaan – alistuu epäonnistumisen edessä yrittämättä onnistua. Epäonnistumisen pelko on merkillinen siksikin, että jos ihminen ennakkopelostaan huolimatta onnistuu yrityksessään, hän ei pysty iloitsemaan siitä, vaan hän ajattelee, että kyseessä oli vain sattuma, jonkinlainen ’vahinko’.

Pelkäämme epäonnistumista, koska emme tahdo kohdata epäonnistumiseen liittyviä häpeän tunteita tai sen seurauksia. Epäonnistumiset aiheuttavat myös syyllisyyttä, jonka kovin herkästi hengellistetään – siirretään jumalasuhteeseen. Tulkitsemme epäonnistumiset elämässä joko asioiksi, joista Jumala syyttää meitä tai todisteiksi siitä, ettei Jumala välitä meistä. Epäonnistuminen herättää kovin helposti kysymyksen siitä, voiko ja tahtooko edes Jumala enää auttaa meitä? Kieltääkö hän hyvyytensä minulta sen tähden, kun olen tällainen epäonnistuja.

Tällainen ajattelu on seuraus kovin yksioikoisesta jumalakuvasta, jossa näemme Herran toimivan tuomarina – onnistumiset hän palkitsee tai sitten onnistumiset ovat palkinto hyvästä elämästä. Epäonnistumiset tulkitsemme Jumalan tuomitsevan tai sitten näemme ne rangaistuksena väärästä elämästä. Ehkä jopa koemme menettäneemme arvomme Jumalan edessä jopa niin, että epäonnistumiset kertovat Jumalan hylänneen meidät.

Epäonnistumisessakin on mahdollisuus

Edellä kuvatun kaltainen kuva Jumalasta ei kuitenkaan sovi siihen, miten hän on ihmisiin suhtautunut. Se ei vastaa lainkaan sitä reaalitodellisuutta, mitä inhimillinen kokemus opettaa Jumalasta.

Jos Raamatun Jumala olisi niin yksioikoinen ja ehdoton inhimilliseen epäonnistumiseen nähden kuin ehkä kuvittelemme, olisi ihmiskunnan historia jäänyt melkoisen lyhyeksi. Ihmiskunta ei olisi kauaa kestänyt epäonnistumisesta silmittömästi rankaisevan Jumalan edessä. Ajattelepa vaikka historiaamme.

Ei päästy kovin pitkään paratiisin ajoista, kun ensimmäinen veljesmurha oli tapahtunut (1. Moos. 4:8-9), puhumattakaan pahuuden yltymisestä vedenpaisumusta edeltäneessä maailmassa (1. Moos. 6:5-6). Ei kulunut kovinkaan kauaa vedenpaisumuksen jälkeenkään, kun ihmiskunta epäonnistui pahoin Jumalan silmissä Baabelin tornin rakennushankkeessa (1. Moos. 11:1-9).

Entä mitä tulee Raamatun suurmiehiin? Eivät hekään epäonnistumisilta välttyneet. Nooa juopui viinistä, minkä seurauksena Haam epäonnistui häpäistessään isänsä (1. Moos. 9:20-25). Ja jos nyt Abraham oli uskossaan vahva, pelkäsi hänkin tunnustaa kauniin Saaran vaimokseen (1. Moos. 12:11-20) – tai odottaa vaimonsa kanssa Jumalan lupausta perillisestä. Toki Abraham odotti, mutta yrittipä hän auttaa Jumalaa lupauksessa antamalla jälkeläisen orjattarelle vaimonsa pyynnöstä (1. Moos. 16:1-16). Eikä Abrahamin jälkipolvetkaan kaikessa onnistuneet, Jaakob petti veljensä ja monet muut (1. Moos. 27:11-41), Joosef kerskui näyillään (1. Moos. 37:3-11), jne.

Eikä Mooseskaan – Israelin suurin profeetta – ollut vapaa epäonnistumisista. Ensin hän murhasi egyptiläisen miehen (2. Moos. 2:11-12), myöhemmin epäuskon ja väsymyksen puuskassa hän provosoi Jumalaa (4. Moos. 20:1-13). Niin teki omat virheensä niin Joosua kuin Samuel, puhumattakaan Daavidista. Aina Kristukseen saakka saamme Raamatussa tulla ennen kuin kohtaamme henkilön, joka ei epäonnistunut. Epäonnistumiset eivät tähän kuitenkaan loppuneet, vaan niin näemme veljiemme Pietarin ja Paavalinkin epäonnistuneen elämässään. Puhumattakaan sukupolvista heidän jälkeensä tai sinusta ja minusta. Me kaikki olemme vuorollaan epäonnistuneet niin isossa kuin pienessä.

Voimme nähdä, että Jumalan valittujen historia on täynnä epäonnistumisia ja pettymyksiä. Ne eivät kuitenkaan ole olleet este Jumalalle siunata omiaan ja johdattaa heitä eteenpäin hänen hyvissä suunnitelmissaan. Herramme tapana ei siis ole hylätä ihmistä hänen epäonnistumisensa vuoksi.

Ei – hänen pitkämielisyytensä on niin mittavaa, että se on ihmismielelle jopa vierasta. Ehkäpä juuri siksi löydämme itsemme pyytämästä rangaistusta vääryydentekijöille ja ihmettelemme, miksi Jumala pitkämielisyydessään viivyttää vastaustaan. Jumala ei näet hylkää ihmistä epäonnistumisen tähden, vaan hän etsii keinoa kääntää epäonnistumisen voitoksi. Pahinkaan epäonnistuminen ei pilaa Jumalan suunnitelmaa, vaan hän löytää keinon korjata rikotun ja luoda uutta.

Mikään edellä mainittujen Jumalan miesten kohtaama epäonnistuminen ei ole estänyt Jumalaa toteuttamasta pelastussuunnitelmaansa Jeesuksessa Kristuksessa. Voit olla täten varma, ettei sinunkaan epäonnistumisesi ole este sille, etteikö Jumala voisi käyttää sinua.

Samuelin kirjan tekstimme on esimerkki siitä, miten ylipappi Eelin ja hänen poikiensa epäonnistuminen pappeina ei saanut Jumalaa katumaan liittoaan Aaronin jälkeläisten kanssa. Päinvastoin hän käänsi epäonnistumisen siunaukseksi koko seurakunnalle. Lupaus Kristuksesta – täydellisestä ikuisesta ylipapista – on näet alkujaan annettu pappi Eelille ennen kuningas Daavidin – tai Saulin syntymää – vuoden 1100 eKr. kieppeillä. Lupaus kuului näin:

”Mutta minä asetan itselleni papin, joka on minulle uskollinen ja toimii tahtoni ja mieleni mukaisesti. Hänestä luon pysyvän pappissuvun, joka saa aina toimittaa virkaa minun voideltuni edessä.” (1. Sam. 2:35)

Tarkastellaanpa lähtökohtia tilanteelle, jossa Jumala antoi tämän lupauksen ”uskollisesta papista”, jonka me Heprealaiskirjeen ilmoituksen perusteella tunnemme Kristukseksi:

”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen. Sinne Jeesus meidän edelläkävijänämme meni, kun hän oli tullut ylipapiksi, jonka pappeus on ikuista, Melkisedekin pappeutta.” (Hepr. 6:19-20)

On mielenkiintoista, että tämä valtava Jumalan lupaus ei nouse tilanteesta, jossa ihminen olisi erityisen ansioitunut. Päinvastoin Jumala antoi lupauksen epäonnistuneelle ihmiselle vakuudeksi siitä, että hän on itse korjaava kaiken sen, minkä ihminen on rikkonut.

Eelin suvun epäonnistuminen

Pappi Eelin suku palveli Herran huoneessa pappeina Aaronille annetun lupauksen perusteella. Meille tuntematon Jumalan profeetta (1. Sam. 2:27), joka Eelille tämän Jumalan viestin välitti, muistuttaa Eeliä siitä, että hänen asemansa perustuu Jumalan lupaukseen:

”Sen tähden Herran, Israelin Jumalan, sana kuuluu näin: Olen kyllä luvannut suvullesi ja isäsi suvulle, että saatte aina palvella minua.” (1. Sam. 2:30)

Lupaus perustuu liittoon, jonka Jumala yksipuolisesti teki erämaassa Aaronin kanssa (2. Moos. 29:9; 3. Moos. 8-9; 4. Moos. 16-17: 4. Moos. 25:13). Tämän liiton Jumala vahvisti Aaronin pojanpojan Pinehaan kohdalla (4. Moos. 25:10-13; Ps. 106:30-31), joka osoitti erityistä sydämen uskollisuutta ja kiivautta Jumalan tahtoa kohtaan.

Samaan liittoon perustuu tekstimme pappi Eelin ja hänen poikiensa kelvollisuus pappeina (1. Sam. 2:28). Heidän pappeutensa perustui sukulaisuuteen Aaronille ja Jumalan Pinehaalle antamaan liiton lupaukseen sukulinjan jatkuvuudesta.

Vaikka pappeuden valinta perustui sukulaisuuteen, pappeuden lähtökohta oli sydämen uskollisuus Jumalan edessä. Sukulinja oli valinnan peruste, mutta sydämen uskollisuus oli kelvollisuuden edellytys. Liitto edellytti pappissuvulta sitoutumista Jumalaan.

Ikävä kyllä sitoutuminen Jumalan tahtoon ei toteutunut Eelin, eikä erityisesti hänen poikiensa kohdalla. Jos Eelin voidaan todeta palvelleen puolisydämisesti ja epäonnistuneen poikiensa kasvattamisessa pappistehtävään, pojista puolestaan voidaan lyhyesti sanoa, että

”Eelin pojat olivat kelvottomia miehiä eivätkä välittäneet Herrasta.” (1. Sam. 2:12)

Samuelin kirjan kirjoittaja ei säästele sanoja, kun hän kuvaa asioita, joissa Eelin poikien kelvottomuus ja sydämen uskottomuus käy ilmi (2. Sam. 2:12-17,22-25). He esimerkiksi häpäisivät Jumalalle tuodun uhrin syömällä siitä kelvottomalla tavalla ja makasivat pyhäkköteltassa palvelusta tehneiden naisten kanssa. Toisin sanoen he tekivät välittämättä siitä, mikä oli Jumalan tahto ja määräys. He olivat Jumalan silmissä kelvottomia miehiä, jotka olivat paaduttaneet sydämensä Herralta.

Eelin pojat eivät arvostaneet etuoikeutettua asemaansa Jumalan pappeina, vaan he laiminlöivät tehtävänsä halveksien siihen liittyviä määräyksiä (1. Sam. 2:28). Heidän sydämensä oli kääntynyt pois Herrasta. Samaa voidaan sanoa profeetan mukaan vanhasta ylipappi Eelistä. Hänen pappistoimituksensa oli toki ulkoisesti kelvollista, mutta hänen sydämensä oli kiintynyt muualle. Hän ajatteli enemmän poikiensa maallista hyvää kuin Herraa:

”Miksi te nyt poljette jalkoihinne ne uhrit ja lahjat, jotka olen määrännyt pyhäkköni omiksi? Miksi ajattelet poikiasi enemmän kuin minua? Miksi te lihotatte itseänne kansani Israelin uhrien parhailla paloilla?” (1. Sam. 2:29).

Profeetan sanojen mukaan Eeli ei ollut pappi sydämen palosta Jumalaa kohtaan, kuten oli hänen esi-isänsä Pinehaan oli ollut (ethän sekoita tätä Pinehasta Eelin saman nimiseen poikaan). Ehkäpä Eeli oli kadottanut tarkoituksen, jolloin jäljelle oli jäänyt pelkkä muoto. Ja kyse tässä oli ylipapista – koko Israelin kansan edustajasta ja välimiehestä Jumalan edessä.

Papin tehtävä

Papin, ja erityisesti ylipapin, tehtävä Vanhan testamentin aikana oli erittäin keskeinen. Jos profeetan tehtävä, kuten tekstissämmekin, oli puhua Jumalan sanoja ihmisille, papin tehtävä oli päinvastainen. Profeetta toi viestin Jumalalta ihmisille, pappi puolestaan lähestyi Jumalaa ihmisten vuoksi.

Papit olivat välittäjiä Jumalan ja kansan välillä, ja nimenomaan heidän vastuullaan oli jumalanpalvelusten toimittaminen. He uhrasivat sekä jokapäiväiset uhrit että erikoisuhrit. Toisin sanoen heidän tehtävänään oli kantaa Jumalan eteen ihmisten synnit kuin uhrata niiden anteeksi saamiseksi. Papin tehtävä oli tässä suhteessa toimittaa asiaa ihmiseltä Jumalaan päin.

Lisäksi ylipappi heitti uurim- ja tummim-arpaa saadakseen Jumalalta vastaukset kansan kysymyksiin sekä johdatusta tärkeissä uskonnollisissa kysymyksissä. Tässäkin tarkoituksessa ylipappi toimi kansan edustajan Jumalaan päin.

Papit olivat lisäksi kansan opettajia. Heidän tuli pitää huolta Jumalan sanasta, säilyttää ilmoitus puhtaana, tutkia sitä, opettaa kansalle Jumalan lakia ja tuomita sen mukaan vaikeissa kysymyksissä. Pappien kuului myös välittää laki uusille sukupolville ja selittää sitä. Tämä mitä ilmeisemmin oli kohta, jossa pappi Eeli oli epäonnistunut.

Pappien tehtävänään oli täten välittää Jumalan siunaus kansalle ja olla toteuttamassa Jumalan Israelille antamaa tehtävää. Heidän itsensä tuli totella Jumalan sanaa sekä tehdä hänen tahtonsa vaeltamalla hänen käskyjensä ja säädöstensä mukaan. Ja tämä taas on yksi niistä monista asioista, joissa Eelin pojat olivat ehdon tahdoin pettäneet Jumalan.

Jumalan toimet

Papin tehtävä oli keskeinen ja ensisijaisen tärkeä koko Israelin hyvinvoinnin kannalta. Lienet kanssani samaa mieltä, että tällaisessa virassa toimivalta henkilöltä, saattoi edellyttää Jumalan puoleen kääntynyttä ja sitoutunutta sydäntä. Eelin pojat olivat epäonnistuneet siinä, että he olivat sulkeneet sydämensä Jumalalta ja olivat täten kelvottomia toimittamaan pappispalvelusta. Eeli puolestaan oli epäonnistunut siinä, että hänen sydämensä ei rakastanut Herraa yli kaiken.

Jumala puuttui asioiden kulkuun, mikä korostaa sitä, että liitto ihmisen kanssa ei ollut Jumalalle vähäinen asia. Jos näet liitto olisi Jumalan kannalta ollut yhdentekevä, ei hän olisi tehnyt mitään sen korjaamiseksi. Mutta Jumala arvosti liittoa, joten hänen piti tehdä jotain, etteivät ihmisten toimet mitätöineet liittoa. Jos näet Jumalan säädösten polkeminen ja häpäisy olisi jatkunut, eivät ihmiset olisi kohta hekään uskoneet Jumalan välittävän liitosta. Jos siis Jumala tahtoi pelastaa liiton, sen merkityksellisyyden kannalta oli ehdottoman tärkeää puuttua tapahtumien kulkuun.

Jumala olisi toki voinut myös purkaa liiton, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan hän tarkensi, miten liitto tulisi jatkumaan. Jumala ei koskaan kadu liittoaan, joten hän ei sitä myöskään pura. Perusperiaate Jumalan suunnitelmassa liiton pelastamiseksi oli selvä:

”Minä nostan kunniaan ne, jotka minua kunnioittavat, mutta ne, jotka minua halveksivat, joutuvat häpeään.” (1. Sam. 2:30b)

Tämän jälkeen Herran sana jatkuu ennustuksella siitä, mihin Eelin poikien valitsema tie heidät johtaa:

”Saat nähdä onnettomuuden kohtaavan tätä pyhäkköä, ja vaikka minä osoitan hyvyyttäni Israelille, ei kukaan sinun suvustasi elä vanhaksi. Kaikkia perheesi jäseniä minä en alttarini äärestä tuhoa, jotten sokaisisi silmiäsi ja riuduttaisi voimiasi, mutta enimmät heistä kaatuvat miekkaan. Poikiesi Hofnin ja Pinehasin kohtalo on sinulle merkkinä: he kuolevat molemmat samana päivänä.” (1. Sam. 2:32-34)

Eelin jälkeläisten kohtalo ei ollut Jumalan langettama rangaistus, vaan seuraus heidän omista elämänvalinnoistaan. Profeetan sanoissa Eelille tieto tulevasta on annettu vahvistukseksi Jumalan sanojen painoarvolle.

Eelin poikien kohdalla ennustus toteutui kirjaimellisesti sodassa filistealaisia vastaan (1. Sam. 4:10-11). Myöhemmin, kun vainoharhainen kuningas Saul toimeenpani Daavidin liittolaisia vastaan kohdennetun joukkomurhan (1. Sam. 22:16-19), hävitettiin suuri osa Eelin suvusta.

Lopullisesti pappeudesta luopuminen tapahtui vasta 100 vuoden perästä kuningas Salomon aikaan, kun Eelin sukulinjaan kuulunut Abjatar joutui luopumaan papillisesta tehtävästään (1. Kun. 2:26-27) pappi Sadokille.

Huomaa, miten Jumalan armo ohjasi hänen toimiaan. Hän ei reväissyt pappi Eeliä pois tehtävästä hänen epäonnistumisensa tähden. Hän ei myöskään ottanut pappeutta pois hänen suvultaan ennen kuin 100 vuoden päästä.

Vaikka Eelin pojat olivat häpäisseet Jumalan alttarin, Jumala pysyi uskollisena liitossa. Nimittäin profeetan sanat Eelille eivät loppuneet tähän, vaan ne loppuvat lupaukseen paremmasta täydellisestä pappeudesta. Minkä ihminen oli rikkonut, sen Jumala lupasi tehdä itse uudeksi.

Jumalan lupaus ikuisesta pappeudesta

Inhimillisesti katsoen profetia Eelin suvulle olisi voinut loppua jo tähän mennessä käsiteltyyn osaan ilman, että jaetta 35 olisi edes tarvittu. Oikeuden vaade olisi näet tullut täytetyksi. Jumalan näkökulmasta toimet eivät vielä olleet tässä, vaan paras odotti yhä tulemistaan. Nimittäin Jumala lupasi uudistaa pappeuden:

”Mutta minä asetan itselleni papin, joka on minulle uskollinen ja toimii tahtoni ja mieleni mukaisesti. Hänestä luon pysyvän pappissuvun, joka saa aina toimittaa virkaa minun voideltuni edessä.” (1. Sam. 2:35)

Huomaa, miten Jumala menetteli, kun ihmiset epäonnistuivat. Hän ei vaatinut ihmisiä hyvittämään ja korjaamaan itse tekojaan, vaan hän antoi lupauksen siitä, että hän korjaa sen, minkä ihminen on rikkonut: ”minä asetan” ja ”hänestä luon”. Entä kuka olikaan hän – Jumalan valittu, josta Herra antoi lupauksen epäonnistuneelle Eelin suvulle?

Oliko se kenties Samuel? Vaikka Samuelin kirjan kertomus kirjan alussa vuorottelee kuin vertaillen Samuelin oikeamielisyyttä ja Eelin suvun vääryyttä, ei Samuel ollut se henkilö, jota Jumalan lupaus koski. Itseasiassa Samuel ei ollut pappi lainkaan, vaan profeetta. Hän ei myöskään ollut suvultaan sopiva Eelin jatkajaksi.

Lupaus ikuisesta pappeudesta alkoi toteutumaan Salomon aikaan, kun ylipappi Abjatar luopui virasta pappi Sadokin eduksi, joka Daavidin aikaan palveli pappina (1. Kun. 2:35; 1. Aik. 29:22). Tällöin ylipappeus otettiin pois Eelin suvulta ja annettiin Sadokin suvulle, jonka Jumala valitsi liiton perilliseksi. Sadokissa täyttyi suvullinen vaatimus, mutta myös sydämen kuuliaisuuden vaade (1. Kun. 2:27, 35). Tästä eteenpäin pappi Sadokin suku palveli ylipappien sarjana aina Uuden testamentin aikaan ja temppelin hävitykseen (70 jKr.) saakka.

On tietty ironista, että Kristusta vastaan pidettyyn oikeudenkäyntiin osallistui siihenkin pappi Sadokin jälkeläiset. Pappi Sadokin suku ei kuitenkaan ollut tämän profetian lopullinen täyttymys. Pappeus pysyi Sadokin suvussa aina niin kauan, kunnes tuli hän, jonka varaan Jumala voisi ikuisen pappeuden perustaa.

Profetialla oli täten kaksoistäyttymys. Tätä alleviivaa erityisesti Vanhan testamentin varhainen arameankielinen käännös, Targumit. Sen käyttämä käännös tulkitsee lupauksen koskevan messiasta, joka tulee perustamaan ikuisen pappeuden linjan. Targum kääntää lupauksen loppuosan viittauksen pappi Sadokiin näin: ”Hän on kävelevä minun messiaani edellä”. Edelleen kreikankielinen Septuaginta kääntää saman kohdan sanoin ”minun Kristukseni edellä”.

Toisin sanoen pappi Sadokin sukulinjan oli määrä palvella pappistehtävässä aina siihen saakka, kunnes messias tulisi ja ottaisi paikan kansansa ylipappina. Ja näinhän tapahtuikin, vaikka juutalaiskansa ei Jeesuksen messiaanisuutta tunnustanutkaan. Täten pappi Sadokin suku täytti lupauksen kantaessaan pappeutta aina Kristuksen lihaksi tulemiseen saakka, kunnes lupaus täyttyi lopullisesti messiaassa, Kristuksessa Jeesuksessa:

”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen. Sinne Jeesus meidän edelläkävijänämme meni, kun hän oli tullut ylipapiksi, jonka pappeus on ikuista, Melkisedekin pappeutta.” (Hepr. 6:19-20)

Ajattelepa tätä: Jumala ei rikkonut liittoa, vaan inhimillisen häpeän ja epäonnistumisen hetkellä hän antoi suuremman lupauksen, kun hän sanoi tekevänsä liiton täydelliseksi omassa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa!

Tämä on Jumalan matematiikkaa. Kun me ihmiset epäonnistumme, hän korjaa rikkomamme ja tekee kaiken paremmaksi, mitä se oli ennen kuin ’kössimme’ pelin. Jos tekstimme profetian alku (1. Sam. 2:30-33) pitää sisällä kovia sanoja sydämensä kadottaneille papeille, seuraa sitä edelleen lupaus (1. Sam. 2:35), että Jumala itse vahvistaa sen, minkä ihminen on kerran rikkonut.

Ihminen rikkoo – Jumala korjaa

Ajattelepa vielä kerran kuvattujen tapahtumien ja liittolupauksen välistä kontrastia. Lähtökohta on Pappi Eelin suvun täydellinen epäonnistuminen ja aaronillisen pappeuden häpäiseminen. He eivät edes epäonnistuneet ’vahingossa’ tai vailla ymmärrystä, mikä olisi ollut anteeksiannettavaa inhimillisen oikeustajun mukaan, vaan he valitsivat väärän tien tieten tahtoen. Mitä hyvää sellaisesta voisi seurata? – Inhimillisesti ajatellen ei mitään, mutta mitä Jumala tekee?

Hän lupaa korjata kaiken, minkä ihmiset ovat rikkoneet ja häpäisseet. Jumala yksipuolisesti sitoutuu uusimaan liiton ja perustamaan pappeuden uudelle pohjalle: oman poikansa Jeesuksen Kristuksen ikuiseen pappeuteen. Siinä missä ihminen epäonnistui, Jumala korjasi kaiken. Ajattele, millaisen täyttymyksen inhimillinen epäonnistuminen Jeesuksessa Kristuksessa sai. Hän on meidän ikuinen ylipappimme:

• Ylipappina hän rukoilee meidän puolestamme ja lähestyy Jumalaa, kun me emme sitä epäonnistumisten tähden voi itse tehdä.

• Hän kantaa Jumalan eteen meidän syntimme ja uhraa kertakaikkisen uhrin, johon perustuu syntiemme anteeksianto.

• Samoin kuin Vanhan testamentin ylipappi, hän on kiinnostunut kuulemaan kysymyksemme ja vastaamaan niihin. Kun lähestymme häntä kysymyksinemme, hänellä on valta vastata niihin.

• Hän on ylipappina myös meidän opettajamme. Hänen opetuksensa ei ole vain tiedollista, vaan hän puhuu suoraan sydämellemme.

Jeesuksessa Kristuksessa on ylipappeuden täyttymys. Emme voi kuin ihailla, miten Jumala on kaiken järjestänyt. Kristuksessa alkujaan erämaassa Aaronille annettu lupaus ylipappeudesta on täyttynyt. Ja mikä ihmeellisintä, Jumalan lupaus täydellisestä ylipapista ei kariutunut ihmisten täydellisen epäonnistumisen tähden, vaan päinvastoin silloin, kun ihminen epäonnistui, Jumala nosti esiin liiton lupauksen uudelleen ja vahvisti sen itsessään.

Jos siis koet epäonnistuneesi elämässä, älä pelkää tulla Jumalan eteen. Hän on voimallinen uudistamaan liittonsa, tekemään uutta sinussa. Herra Jeesus – sinun ylipappisi ja syntiesi sovittaja – ei katso sinun epäonnistumistasi, vaan hän on kykenevä luomaan siitä uutta. Siinä missä me ihmiset epäonnistumme, Herra Jeesus rakentaa uutta oman työnsä perustalle.

Ethän siis jää tulematta rakkaan ylipappisi luo silloinkaan, kun olet pahoin epäonnistunut? Mikä sinulta ei onnistunut, sen hän on sovittava ja eheyttävä puolestasi. Jumalan vallitseva periaate on aina ollut: minkä ihminen rikkoo, sen Jumala korjaa.

Pohdittavaa

Oliko lupaus täydellisestä ylipapista palkinto hyvästä kilvoituksesta?
Purkaako Jumala liittonsa ihmisen kanssa, kun ihminen epäonnistuu?
Miksi pelkäisin myöntää epäonnistuneeni?