Uskonpuhdistuksen jälkeisessä Saksassa tuli ongelmaksi piispantarkastuksen suorittaminen, koska katoliset piispat olivat paenneet uskonpuhdistuksen tieltä. Täten Luther otti tehtävän itselleen ja järkyttyi huomattuaan ihmisten tietämättömyyden kristinopista.

Vuosisadat oli messuttu vain latinaksi ja täten monen kohdalla oli laiminlyöty kristillinen kasvatus, joten enää harva tiesi kristinuskosta mitään. Tilanteen korjaamiseksi Luther laati kaksi katekismusta: Ison- ja Vähän katekismuksen, joista jälkimmäistä alettiin opiskella niin seurakunnissa kuin kodeissakin.

Seurakuntien synkkää tilannetta ei auttanut lainkaan se, että tietämättömyys ja maallistuminen vaivasi myös silloista papistoa. Tästä Luther kirjoittaa Ison katekismuksen esipuheessa:

”Vähäisiä eivät ole ne syyt, joiden vuoksi voimaperäisesti opetamme katekismusta ja pyydämme hartaasti muita tekemään samoin. On nimittäin valittaen todettava, että monet saarnaajat ja papit ovat virkaansa ja tätä oppia halveksien siinä asiassa varsin velttoja. Jotkut ovat sitä suuren oppineisuutensa, jotkut taasen pelkän laiskuuden ja leipähuolien vuoksi. He suhtautuvat tehtäviinsä kuin olisivat leipäpappeja ja -saarnaajia eikä heidän kuuluisi mitään muuta tehdäkään kuin nauttia etuja läpi elämänsä. Siihen he ovat paavin vallan alaisina tottuneet.” (Martin Luther, Iso katekismus, esipuhe)

Lutherin esimerkki raamattukeskeisestä elämästä

Samaisessa esipuheessa teologian tohtori Luther antaa esimerkin omasta elämästään. Hän jos kuka oli yksi aikansa oppineista, mutta siitä huolimatta hän tunsi tarpeelliseksi palata uudelleen kristinuskon opin perusteiden ääreen. Luther kirjoittaa:

”Mutta puhuakseni itsestäni: myös minä olen tohtori ja saarnaaja, ainakin yhtä oppinut ja kokenut kuin nuo ylimieliset ja suruttomat arvelevat olevansa. Silti teen kuin lapsi, joka opettelee katekismusta. Aamuisin ja muulloinkin, kun minulla on aikaa, luen ja lausun sana sanalta ääneen Isä meidän -rukouksen, kymmenen käskyä, uskontunnustuksen, psalmeja jne. Sen lisäksi minun on joka päivä jatkuvasti luettava ja opiskeltava, enkä sittenkään kykene käsittämään lukemaani niin kuin kernaasti haluaisin. Lapseksi ja katekismusoppilaaksi minun on jäätävä ja mielelläni jäänkin.” (Martin Luther, Iso katekismus, esipuhe)

Lutherin suhtautuminen Raamattuun oli esimerkillistä. Hänellä riitti viitseliäisyyttä, mielenkiintoa ja aikaa palata kerta toisensa jälkeen tutkimaan kirjoituksia laiminlyömättä edes niitä opinkappaleita, jotka olivat hänelle tulleet tutuiksi vuosien varrella. Hänen sydämensä paloi Jumalan sanan tutkimiselle.

Heprealaiskirjeestä katekismukseen

Tämän kertaisessa Raamatun tekstissämme Heprealaiskirjeen kirjoittaja mainitsee ”Kristuksen opin alkeet” (Hepr. 5:12, ”Jumalan sanan alkeet”), jonka jälkeen hän luettelee yhteensä kuusi opinkohtaa, joita hän kutsui opin alkeiksi. Joidenkin tutkijoiden mukaan mainitut opinkohdat muodostivat myöhemmin ensimmäisten vuosisatojen alkuseurakunnan katekismuksen. Luetaanpa teksti.

”Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon. Emme voi uudestaan laskea perustusta ja opettaa sellaisia asioita kuin parannus kuolemaan johtavista teoista, usko Jumalaan, oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päällepanemisesta, kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio. Menkäämme eteenpäin, jos Jumala suo.” (Hepr. 6:1-3)

Sana ’katekismus’ tulee kreikan sanasta ”katheegeos”, joka tarkoittaa (kaste)opetusta. Teonsana ’katekheeoo’ merkitsee ’opettaa, kertoa’. Katekismus on opetusta, mitä opetetaan ’ylhäältä alas’ eli saarnastuolista penkissä istuville. Luther määritteli katekismuksen näin:

”Katekismushan merkitsee opetusta, jolla kristityksi tahtoville pakanoille opetetaan ja neuvotaan, mitä heidän pitää uskoa, tehdä, jättää tekemättä ja tietää kristillisyydestä”.

Toisin sanoen katekismuksessa on kyse ”Kristuksen opin alkeista” tai ”Jumalan sanan alkeista”, jos lainataan Heprealaiskirjeen kirjoittajan termejä.

Kuten edeltäneistä teksteistä huomasit, Luther kehotti uskovia kerta toisensa jälkeen palaamaan uudelleen Jumalan sanan perustotuuksien äärelle, tutkimaan niitä ja ammentamaan niistä elinvoimaa arkeen. Sen sijaan Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehotti uskovia sanoin:

”Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon. Emme voi uudestaan laskea perustusta ja opettaa sellaisia asioita kuin…” (Hepr. 6:1)

Ovatko siis Heprealaiskirjeen teksti ja Lutherin opetus ristiriidassa keskenään? Eikö uskovan tulekaan palata kristinuskon perustotuuksien ääreen tarkistamaan oman elämänsä suuntaa? Etsikäämme vastausta näihin kysymyksiin perehtymällä tarkemmin Heprealaiskirjeen tekstin sisältöön.

Kuusi alkeisoppia

Kirjeessä mainitaan kuusi erityistä oppia, jotka kirjeen kirjoittaja on valikoinut huolellisesti esimerkeiksi alkeisopeista. Kaikki kuusi opinkohtaa kuuluvat perustotuuksiin, joita juutalaisuudessa opetettiin käännynnäisille. Koska Heprealaiskirjeen vastaanottajat olivat juuriltaan mitä todennäköisemmin juutalaiskristittyjä, täten mainitut opinkohdat olivat tuttuja heille jo ajalta ennen heidän kääntymistään kristityiksi. Vaikka alkeisopit olivat alun perin juutalaista alkuperää ja tarkoitettu opiksi juutalaisille käännynnäisille, se ei tarkoittanut sitä, etteikö samoja alkeisoppeja olisi käyty läpi kristillisen seurakunnan kastekoulussa. Ne olivat edelleen hyödyllisiä myös Jeesuksen seuraajille. Lisäksi niiden opettaminen oli tärkeää, koska ne olivat saaneet uuden sisällön Kristuksen ylösnousemuksessa ja kristillisessä asiayhteydessä. Seuraavassa käydään lyhyesti läpi kirjeen kuusi alkeisopetusta:

”parannus kuolemaan johtavista teoista, usko Jumalaan, oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päällepanemisesta, kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio.”

• ”Parannus kuolemaan johtavista teoista” tunnettiin juutalaisuudessa ’lääkkeenä’ yksittäiseen syntiin. Jos taas pakana kääntyi juutalaisuuteen, tällöin oli kyseessä kertakaikkinen katumus, joka ratkaisi ihmisen syntiongelman. ”Kuolemaan johtavat teot” voivat viitata juutalaisuuden tapaan epäjumalanpalvontaan, mutta kirjeen kristillisessä kontekstissa se tarkoittanee todennäköisemmin juuri juutalaisuuden ’tyhjiä tekoja’, joilla ei saavuteta pelastusta.

• Juutalaisuus korosti kristinuskon tavoin ”uskoa Jumalaan”. Vaikka uskon vaade on sama, on uskon sisältö kuitenkin eri: juutalaisuus hylkäsi Kristuksen. Oikean parannuksen tuloksena on aina kääntymys. Kääntymyksessä vanha kuolemaan vienyt tie vaihtuu eläväksi uskoksi Jumalaan (Ap. t. 20:21).

• ”Oppi kasteista ja puhdistusmenoista” liittyy leeviläisen lain seremoniallisiin pesuihin, proselyyttikasteeseen ja ohjeisiin kuinka eri tilanteissa tulee puhdistautua (Hepr. 9:10). Kristillinen sisältö tälle kohdalle löytynee Paavalin kirjeestä Titukselle: ”pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta” (Tiit. 3:5). Väite, että tässä puhuttaisiin eri kasteista (Johanneksen kaste, vesikaste, Hengen kaste) ei tee oikeutta tekstin asiayhteydelle, vaikka oppi kasteesta kuuluukin kristillisen opin perusteisiin (katekismukseen).

• ”Kätten päällepanemisella” oli juutalaisuudessa kaksinainen merkitys. Ensinnäkin se liittyy lain määräykseen, että leeviläisen järjestelmän mukaan uhrin antajan (syntinen) tulee laskea kätensä teurasuhrin päälle, jotta sijaiskuolema lasketaan hänen pelastukseksi (3. Moos. 1:4). Toiseksi juutalaiset opettajat laskivat kätensä opetuslasten päälle vihkiessään heidät tehtäväänsä. Näistä jälkimmäinen on todennäköisempi merkitys kristillisessä asiayhteydessä.

• ”Kuolleiden ylösnousemus” oli sisällöltään samankaltainen opetus jo juutalaisuudessa kuin kristillisyydessä. Hekin opettivat, että ylösnousemus oli ruumiillinen (häpeällinen ajatus kreikkalaisille), ja että se tapahtui kahdessa osassa; ensimmäinen koski pyhiä ja jälkimmäinen kadotettuja (Jes. 26:19; Dan 12:2). Ylösnousemus oli erityisen tärkeä aihe etenkin farisealaiselle lahkolle (Ap. t. 23:6-8). Kristillinen opetus sisälsi edellisten lisäksi keskeisenä opetuksena Kristuksen ylösnousemuksen kuolleistanousemisen ensihedelmänä.

• Vastaavasti kuin kaikki edellisetkin opit, oli ”iankaikkinen tuomio” opetettu selkeästi Vanhassa testamentissa (Jes. 33:22; 1. Moos. 18:25). Ja Uuden liiton puolella oppi kuului selkeästi: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)

Luetellut kuusi alkeisoppia kuuluivat siis yhtä lailla juutalaisuuteen kuin kristinuskoonkin. Vaikka samat opit kuuluivatkin kumpaankin uskontoon, oli niiden perimmäinen sisältö eri. Juutalaisuudessa opinkappaleet johtivat takaisin lakiliittoon, kun kristinuskossa ne osoittivat Kristukseen. Eli vaikka juutalaisuudesta kääntynyt kristitty tunsi ne entuudestaan, hänen oli kuitenkin tärkeää omaksua niiden uusi kristillinen sisältö.

Jos nyt palataan aiemmin esitettyyn kysymykseen tämän raamatunkohdan sanomasta, voidaan nähdä mainittujen alkeisoppien viittaavan asiayhteydessään ensisijaisesti ensimmäisen liiton (lakiliiton) opetuksiin, jotka seurakuntalaisten tuli jättää taakseen, etteivät he eksyisi takaisin lakiliiton alaisuuteen. Kirjeen vastaanottajien perustava ongelma oli houkutus palata juutalaisuuteen, joten välttyäkseen kadotukselta heidän oli kasvettava irti juutalaisuudesta ja juurruttava kiinni pelastukseen Kristuksessa. Eli heprealaisseurakunnan suurin ’mörkö’ oli langeta pois Kristuksen armosta takaisin juutalaiseen lakiliittoon.

Opetuksen tarkoitus on säilyttää usko

Jos siis ajattelet nyt tarkemmin Heprealaiskirjeen ja Lutherin ohjeita, huomaat ettei niiden välillä ole ristiriitaa, vaan Lutherin aikalaisten ja heprealaisseurakunnan tilanne oli samankaltainen. Heprealaisseurakunta oli kasvamattomuuttaan jäänyt puuhastelemaan sellaisten kysymysten pariin, jotka kuuluivat suurelta osin heidän menneisyyteensä juutalaisina. Täten heidän oli jätettävä taakseen ’alkeisopetukset’ ja kasvettava hengelliseen aikuisuuteen Kristuksen laskeman perustan varaan (Hepr. 5:11-14), etteivät lankeaisi pois uskosta (Hepr. 6:4-8). Kehotus ”Älkäämme siis enää viipykö…” ohjasi heprealaiskristityt unohtamaan turhan pohdinnan alkeisoppien parissa ja etenemään uskossaan luottaen Kristuksen laskemaan perustukseen.

Vastaavasti Lutherin aikalaiset olivat oppimattomia Kristuksessa, koska he eivät olleet saaneet juurikaan opetusta omalla kielellään. Heidänkin tuli saada kasvaa uskossa; alkaen aina kristillisen uskon perusteista. Katekismus tuli lukea, mutta ei vain lukea, vaan myös sisäistää.

Sanoilla ”vaan edetkäämme täyteen tietoon” kirjeen kirjoittaja tarkoitti sellaista Kristuksen tuntemusta, joka on ”tullut lihaksi” kuulijassa. Eli opetusta ei ainoastaan tiedostettu, vaan kuulija oli myös soveltanut sen omaan elämäänsä. Tätä samaa Luther teroitti virkaveljilleen ja koko seurakunnalle. Uskovan tuli edetä kohti hengellistä täysikäisyyttä jäämättä paikalleen; Jumalan sanan totuudet oli tarkoitettu elettäviksi, ei vain tiedettäviksi.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja jatkaa kehotustaan täyteen tietoon etenemisestä huomautuksella, ettemme ”voi uudestaan laskea perustusta”. Toisin sanoen oli tarpeetonta muotoilla uudelleen uskon perustusta, vaan seurakunnan tuli luottaa siihen perustukseen, jonka Kristus oli laskenut. Heidän ei ollut enää tarpeen kyseenalaistaa perustaa, vaan oli aika rakentaa elämä sen varaan. Tämä oli juuri heprealaisseurakunnan ongelma, koska he yrittivät sovittaa Kristusta ja juutalaista lakiuskoa samaan perustaan. Sen sijaan, että olisivat rakentaneet kestävän Kristus-kallion varaan, he rikkoivat perustan kerta toisensa jälkeen eivätkä edistyneet uskossaan.

Heprealaisseurakunnan olisi pitänyt laskea uskonelämä lujalle pohjalle Kristuksessa ja tämän varassa ”edetä täyteen tietoon”. Näin teki Lutherkin, joka herkeämättä uurasti seurakuntien parissa. Joka aamu hän otti suunnan kerran lasketusta perustasta, jotta ei vahingossakaan erehtyisi rakentamaan kestämättömälle pohjalle: ”Silti teen kuin lapsi, joka opettelee katekismusta. Aamuisin ja muulloinkin, kun minulla on aikaa, luen ja lausun…” Luther ei siis ollut aikeissa jäädä Kristuksen tuntemuksessa perusteisiin, vaan hän tiesi tärkeäksi palata perusteisiin yhä uudelleen ja tarkistaa suunnan hengelliselle kasvulle.

Kestävälle perustalle

Kenenkään ei siis tule ensinnäkään erehtyä laskemaan uskon perustusta millekään muulle pohjalle kuin sille, joka meille on kerran Kristuksessa annettu.

Perustus on kerran tehty – sitä ei ole enää syytä muuttaa. Sen sijaan on aina paikallaan palata kristinuskon perusteisiin tarkastamaan elämän suuntaa ennen kuin jatkaa eteenpäin.

Kristityn ei tule myöskään jäädä uskonelämän rakennuksessa ’alkeisopetuksen tasolle’, vaan edetä kohti täyttä Kristuksen tuntemusta. Ja tuntemus on aina enemmän kuin tieto. Tietokirjoissa voi olla paljon hyödyllistä tekstiä, mutta ne, jotka tuntevat ’isännän’ ovat kirjoittaneet nimensä hänen vieraskirjaansa. Tässä on suuri ero. Mitä on tuntea ja mitä on tietää.

Jos heprealaisseurakunta olisi näin tehnyt, olisi se näkynyt kristillisenä luonteenlaatuna ja halukkuutena palvella. Ikävä kyllä kirjoittaja joutui toteamaan heistä jotain muuta:

”Jo aikoja sitten teistä olisi pitänyt tulla toisten opettajia” (Hepr. 5:12a)

Meitä kaikkia kehotetaan astumaan uskossa eteenpäin, rakentamaan uskonelämä kerran lasketun perustan varaan ja palvelemaan toinen toisiamme (1. Piet. 4:10,11). Herran tuntemisessa kasvanut seurakunta on Kristuksen rakkauden ja palvelun tyyssija; sinne tullaan sekä palvelemaan että palvelluksi.

”Menkäämme eteenpäin, jos Jumala suo.”

Pohdittavaa

Mikä oli heprealaisseurakunnan ja Lutherin aikaisen kirkon ongelma?
Miten ongelma oli voitettavissa?
Koskettaako sama ongelma minua?