Sunnuntain teema oli ”Laulu laululle”, mikä tietty olisi houkuttanut valitsemaan Laulujen laulun tekstin, mutta päädyin silti tähän tuttuun evankeliumitekstiin.

Evankeliumitekstissä Jeesus omalla tavallaan puhuu hänkin laulamisesta. Sanotaan, että laulut nousevat sydämestä ja toisaalta sanotaan, että ”sydämen kyllyydestä suu puhuu”. Totta ovat kumpikin, joten tähän voi sanoa, että myös, että ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”.

Tänään kysymme, mikä on sinun laulusi, mistä se kertoo, mistä se nousee ja kenelle sitä laulat?

Usein kuulee puhuttavan, kuin me ”elämme pahoja aikoja, Nooan päivät ovat tulleet, jne.” Tietystä kulmasta katsottuna tämä on tietty tottakin, sillä kyllähän pahuus lisääntyy maanpäällä (1. Moos. 6:5) ja Herran Jeesuksen tulemisen päivä on aina yhä lähempänä. Kiitos Herralle!

Toisaalta herää kysymys, miksi viritämme virttä yleisestä pahuudesta, jos emme ole valmiit lääkitsemään sitä. Miksi puhua sairauksista, jos emme halua parantua. Olemme kärkkäät syyttämään toisia ihmisiä pahasta, mutta emme puutu mieluummin siihen, mikä sen aiheuttaa.

Oleellisinta ei liene retostella ihmisten pahuuden suuruudella, vaan katsoa sinne mistä tuo pahuus on lähtöisin – eli katsoa ihmisen sisimpään ja etsiä apua mieluummin pahan lähteen voittamiseksi kuin takertua ulkonaiseen ja katsoa pahan hedelmää. Korjattavaa ei tarvitse etsiä maapallon toiselta puolen, vaan urakka alkaa omasta sydämestä. Tekstimme lopussa Jeesus sanoo:

”Ja hän jatkoi: ’Se mikä tulee ihmisestä ulos, se saastuttaa ihmisen. Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.’” (Mark. 7:20-23)

Tämä on lyhyt ote Jeesuksen vastauksesta ulkonaiseen kovin hanakasti tarttuneiden fariseusten syytöksiin, kun he syyttivät Jeesuksen opetuslapsia ’epäpuhtain’ käsin syömisestä (Mark. 7:1-23). Teksti on rinnakkainen Matteuksen versiolle (Matt. 15:1-20), mutta käsittelen sen Markuksen mukaan. Se on suoraa puhetta paitsi farisealaisille myös monille oman aikamme kristityille, jotka ovat omaksuneet saman farisealaisen asenteen elämäänsä.

Lähtökohdat opetukselle

Tekstin opetus on kaksiosainen. Ensin Jeesus opettaa asian fariseuksille (Mark. 7:5-16), minkä jälkeen hän joutuu selittämään asian uudelleen opetuslapsille, koska he eivät Jeesuksen hämmästykseksi ymmärtäneet opetusta ensimmäisellä kerralla (Mark. 7:16-23).

Tekstin alussa on maininta, että lainopettajat olivat tulleet Jerusalemista aina Galileaan asti seuraamaan Jeesuksen opetusta. Maininta viittaa siihen, että heidät oli uskonnollisen johdon käskystä lähetetty arvioimaan Jeesuksen opetuksia ja ottamaan selko, josko Jeesus oli väärä opettaja (5. Moos. 13:13-14). He eivät siis tulleet pitkän matkan takaa kuulemaan Jeesusta pelkästä mielenkiinnosta. He olivat tulleet etsimään virheitä – eivät itsestään, vaan Jeesuksesta ja hänen seurueestaan.

Matteuksen ja Markuksen teksteistä (Mark. 7:2-5; Matt. 15:2) huomaa, että kumpikin on kirjoitettu eri kohderyhmää silmällä pitäen. Matteus, joka kirjoitti evankeliumin juutalaistaustaiselle lukijakunnalle, ei selitä juutalaisia tapoja niin kuin tekee Markus, joka kirjoitti pakanataustaisille roomalaisille (Mark. 7:3-4, 11, 19). Markuksen teksti sopiikin paremmin meille, koska hänen lisäämät selitykset tekevät siitä helpomman lukea.

Tekstin tilanne alkaa tapahtumasta, kun osa Jeesuksen opetuslapsista ruokailee pesemättä käsiään (Mark. 7:2). Tämä oli fariseusten näkökulmasta rike rituaalista puhtautta sääteleviä säädöksiä kohtaan. Kyse ei vain ollut hygieniasta, vaan käsien peseminen oli farisealaisille tärkeä osa rituaalista puhtautta, vaikka Vanhan testamentin laki ei pesua vaatinut. Markus selittää sen näin:

”Fariseukset sen paremmin kuin juutalaiset yleensäkään eivät näet käy aterialle ennen kuin ovat pesseet kätensä, vaikkapa vain tilkkasella vettä. Näin he tarkoin noudattavat isien perinnäissääntöä. He eivät myöskään syö mitään torilta tuotua ennen kuin ovat vihmoneet sen. Monia muitakin tapoja he ovat ottaneet noudattaakseen, kuten juomamaljojen, saviruukkujen ja pronssiastioiden pesuja.” (Mark. 7:3-4)

Fariseuksia siis vaivasi Jeesuksen seurueen ’moukkamaisuus’, kun he eivät ymmärtäneet noudattaa tärkeitä isiltä perittyjä säännöksiä. Olisiko kätten peseminen sitten ollut viisasta? – Toki, mutta siitä ei ollut kyse. Oli kyse siitä, että fariseuksia tilanne vaivasi vain siksi, että nämä ihmiset eivät tehneet jotain, mitä heidän olisi pitänyt tehdä ollakseen parempia ihmisiä.

Kuten Markus tekstissä asian selittää, kyse kätten pesemisessä oli fariseusten mielissä ”isien perinnäissäännöstä” eli traditiosta, joka ajan myötä oli farisealaisuudessa nostettu lain rinnalle. Fariseusten hengellinen ongelma oli takertua ulkonaiseen noudattamalla valtavia määriä ’tarkentavia’ pykäliä Mooseksen lain rinnalla. Sääntöjen alkuperäinen ajatus oli suoraviivaistaa ja helpottaa lain tulkintaa, mutta heidän tapauksessaan se oli harhauttanut heidät tekemään laista ulkoisen säännöstön siten, että tärkein eli sydämen puhtaus unohtui.

Jeesuksen puolustuspuhe

Jeesus aloittaa puolustuspuheen siteeraten tulkintojensa tueksi Jesajan kirjan tekstiä (Jes. 29:13), jossa profeetta Jesaja omana aikanaan puolustautui samalla tavoin heitä vastaan, jotka arvostivat tradition Jumalan lain ja profeettojen sanan yläpuolelle. Vaikka Jesaja oli lausunut sanansa omille aikalaisilleen satoja vuosia ennen Jeesuksen aikaa, viesti soveltui sellaisenaan myös Jeesuksen sanomaksi:

”Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä.” (Mark. 7:8)

Perinnäissääntöjen kokoelma itsessään ei ollut pahasta, elleivät säännöt nurjasti tulkittuina olisi vesittäneet alkuperäisiä Jumalan käskyjä. Tässäkin perinnäissäännöt olivat lainopettajille vain arvostelun ja syyttämisen väline.

Jeesuksen vastaus heille olisi ollut vallan toinen, jos fariseukset olisivat kysymyksellään etsineet tärkeintä, eli sydämen puhtautta. Ikävä kyllä ulkoinen pyhyyden vaatimus oli kuitenkin vain ’keppihevonen’ niille vaatimuksille, joita heidän sydämistään tulvi halveksunnan synnyttäminä Jeesuksen opetuslasten ’epäpuhtautta’ kohtaan.

Koska lainoppineet kiinnittivät syytöksellään huomion ulkopuolelleen – opetuslapsiin – eivät itseensä, Jeesus ottaa mieluummin esimerkin, joka kosketti heitä itseään

Jeesus selventää fariseusten sokeutumista omalle tekopyhyydelleen ottamalla esimerkin neljännen käskyn ja temppelilahjaan liittyvien säädösten rabbiinisen tulkinnan ristiriitaisuudesta (Mark. 7:10-13; Matt. 15:4-6). Tästä lainopettajien tulkinnasta oli näet muodostunut jo käytäntö ahneiden ja itsekkäiden ’lain osaajien’ parissa. Kyse ei ollut teoreettisesta pulmasta, vaan todennäköisesti ’porsaanreiästä’, jota kysyjät itsekin hyödynsivät.

Neljäs käsky, eli ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” oli rabbien mukaan tärkein ihmisten sosiaalisia suhteita säätelevä käsky. Fariseukset eivät täten voineet hyväksyä Jeesuksen väitettä, että he suosivat sen kiertämistä. Yhteiskunnallisesti neljännen käskyn perustava tarkoitus oli turvata vanhempien vanhuus siten, että lapset kunnioittivat vanhempiaan huolehtimalla heistä vanhuuden päivinä (sosiaaliturvan vastine). Neljännen käskyn nojalla laadullisen vanhuuden turvaaminen oli täten lapsen kunniatehtävä ja velvollisuus vanhempiaan kohtaan.

Temppelilahjoja koskevan lain (4. Moos. 30:3) tulkintaa helpottamaan puolestaan oli määritelty joukko perinnäissääntöjä, joiden mukaan Jumalalle erotettu ’korban’ (uhrilahja) oli erityisasemassa jopa lähimpiä perheenjäseniä ajatellen. Alkujaan säännöt suojelivat temppelin käyttöä varten erotun omaisuuden muilta vaateilta, mutta ikävä kyllä jotkut ’hurskaat’ lainoppineet käyttivät alkujaan hyvää temppelilahjalakia porsaanreikänä neljättä käskyä vastaan.

Julistamalla näet omaisuuden pyhitetyksi temppelilahjaksi he välttyivät käyttämästä sitä vanhemmistaan huolehtimiseen. Kuinka hurskaalta ulkoisesti vaikuttikaan omaisuuden erottaminen Herran käyttöön, mutta kuinka alhaista se todellisuudessa oli, kun sillä kiellettiin omilta vanhemmilta arvokas vanhuus!

Näin sovellettuna temppelilahjalaista oli tullut keinottelun ja vääryyden väline. Näin sana menettää voimansa ja siitä tulee pelkkä kuolettava kirjain. Heidän laulunsa soi kauniisti, mutta vain heille itselleen. Kenen lauluja laulat?

Mikä saastuttaa ihmisen?

Jos siis Jesajan teksti ja Jeesuksen ottama esimerkki paljasti ulkoisesti ’puhtaiden’ tekojensa todellisen mädännäisyyden, on aika kertoa, mikä sitten saastuttaa ihmisen tällä tavoin. Jostain se väärä teko saa alkunsa, mutta mistä?

On kyse sydämen asenteesta, kuten Jeesus asian lyhyesti tiivistää, kun hän kääntyy puhumaan kansanjoukolle. Jeesus johtaa yksinkertaisen yleisen periaatteen, joka sopii meille kaikille noudatettavaksi:

”Kuulkaa kaikki minua ja ymmärtäkää. Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos.” (Mark. 7:14-15)

Mitä sydämestä – ihmisen sisältä – tulee ulos on tärkeämpää kuin se, miltä ulkoinen vaikuttaa. Moni ulkoisesti oikealta ja suositeltavalta vaikuttava asia voi todellisuudessa olla vaikuttimiltaan läpimätä.

Samoin moni ulkoinen seikka toisessa ihmisessä ei kerro mitään hänen sydämensä tilasta (opetuslasten käsien pesemättömyyden kömmähdys).

Sen sijaan moni vähäisempikin asia, joka saa alkunsa puhtaasta sydämestä, on jalo vähäisyydestään huolimatta. On paljon määräävämpää se, mistä teot kumpuavat kuin se, kuinka suurilta teot näyttävät ihmissilmään.

Jeesuksen esimerkin mukaan jopa Jumalan sanaa voi väärinkäyttää itsekkäiden päämäärien tavoitteluun. Mehän emme toki koskaan lankea mihinkään sellaiseen, emmehän? Eihän tällainen nyt kai meitä koske, vai miten lienee?

Kertaus on opintojen äiti

Jeesuksen sanoma oli liian vahva jopa hänen omille opetuslapsilleen, jotka eivät olleet hekään vielä täysin sisäistäneet Jeesuksen julistusta väkijoukolle (Mark. 7:17-18). Opetuslapset eivät olleet hölmöjä, vaan kyse on siitä, että he olivat tottuneet koko elämänsä ajan kiinnittämään huomiota ulkoisiin asioihin.

Sama ongelma on muuten monien meidän kohdalla. Emme välttämättä aina mekään erota ulkoisia vaateita sydämen periaatteista, kun arvioimme toisten ihmisten edesottamuksia. Tässä mielessä on meidänkin hyvä ajan kanssa pysähtyä arvioimaan itseämme sydämen äänen tulkkeina.

Kertaus on opintojen äiti, kuten sanotaan, joten Jeesus selittää opetuslapsille edellä antamansa periaatteen vielä uudelleen hieman perusteellisemmin:

”Ja hän jatkoi: ’Se mikä tulee ihmisestä ulos, se saastuttaa ihmisen. Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.” (Mark. 7:20-23)

Jeesus osoittaa tällä ulkonaisten sääntöjen tarkoituksettomuuden, jos ne eivät tähtää muutokseen ihmisen sisäisessä maailmassa. Oleellisinta on se, mitä ihmisen sydämessä on, koska siitä syntyvät ulkoisetkin asiat.

Ovat ulkoiset oireet sitten avoimesti tai peitellysti sitä, mitä Jeesus opetuslapsille luettelee, niin loppuviimeksi ne kertovat sydämen tilasta.

Jeesus luettelee tekstissä yhteensä 13 ulkoista oiretta. Matteuksen evankeliumissa näistä on lueteltu 6 sekä uutena on lisätty ”väärät todistukset”. Seitsemän ensimmäistä on alkukielessä monikkomuotoisia, mikä viittaa oireiden jatkuvaan toistumiseen. Loput kuusi ovat yksikkömuodossa viitaten synnilliseen mielenlaatuun. Oireista kuusi on yleisesti tuomittuja rikkomuksia, kolmea voidaan pitää helmasynteinä ja loput viittaavat sisimpään.

Jeesus asettaa kaikki nämä oireet samalle lähtöviivalle. Hän ei järjestä luetteloa vakavasta synnistä pienempään, kuten me ihmiset olemme taipuvaisia tekemään, vaan Jeesus näkee kaiken vääryyden ’samanarvoisena’.

On teko mikä tahansa, se on aina merkki vakavammasta asiasta: sydämeen pesiytyneestä väärästä asenteesta. Oleellista ei ole luokitella ulkonaista, vaan käydä sisälle katsomaan, mistä se syntyy.

Ulkonaisten tapojen tuijottaminen peitti tekstin fariseuksilta näkymän sinne, mistä kaikki pahuus on lähtöisin eli sydämeen. Fariseukset eivät nähneet oman sydämensä nurjaa asennetta, koska heidän katseensa oli suunnattu toisten ihmisten elämän ulkonaisiin epäkohtiin. Näin he peittivät itseltään näkymän sinne, minne heidän olisi pitänyt huomio ensimmäisenä kiinnittää.

Sama vaara on meilläkin. Saatamme erehtyä etsimään pikkuvikoja sieltä täältä elinympäristöstämme emmekä huomaa itse kylvävämme katkeruutta, eripuraa ja eriarvoisuutta.

Parannus sairauteen – ei vain oireisiin

Synti saa alkunsa ihmisen sydämessä. Jos tarkastelemme pahuuden hedelmää omassa elämässämme, voimme todeta sen olevan aina lähtöisin ihmissydämestä. Se, mitä näemme ympärillämme, on ihmissydämen tuottamaa hedelmää – sitä mikä tulee ulos. Tuo hedelmä on viime kädessä aina jonkun sydämen tuotos.

Voimme sanoa, että pahuus on oire sairaudesta, joka vaivaa ihmisen sisintä. Lääke, joka poistaa vain oireet, mutta ei oireiden aiheuttajaa, on tehoton. Samasta syystä ihmisen yritykset lakien ja säädösten avulla pahuuden poistamiseen eivät aina toimi. Ne helpottavat toki oireita, mutta eivät koskaan onnistu poistamaan sairautta. Sairaus on syvemmällä; se on sydämessä. Pelkkä oireiden hoito ei paranna sairautta, mutta kun sairaus paranee, häviävät oireetkin.

Tekstissämme Jeesus siis viittaa kaikkiin lueteltuihin synteihin oireina vakavammasta sairaudesta, joka vaivaa ihmisen sisintä. Moni näistä oireista tuntuu meistä koko sairaudelta, mutta niin ei ole. On oire mielestämme vakava tai vähäinen, se on merkki samasta sairaudesta.

Tekstin fariseusten elämässä oireet olivat ehkä inhimillisesti arvioituna ’pieniä’, mutta silti ne olivat merkki sydämen sairaudesta, joka tarvitsi asianmukaista hoitoa. Kertomus ikävä kyllä osoittaa, että monesti ’hoitoon’ hakeutuvat vasta he, joiden oireet ovat käyneet pahoiksi. Näinhän se on, joskus voisi olla viisasta käydä lääkärillä jo ensimmäisten oireiden kohdalla kuin odottaa pahempia.

Hyvä lääkäri määrää potilaalle lääkkeen heti, kun hän kykenee oireiden perusteella tekemään diagnoosin. Hän ei jää odottamaan, että oireet pahenevat ja vahvistavat diagnoosin. Näin teki Jeesus fariseusten kohdalla – hän tunnisti sairauden ja otti sen välittömästi käsittelyyn.

Miksi odottaa oireiden pahenemista, jos sairauden syy kerran on selvillä jo vähäisemminkin oirein? Eivätkö pahenevat oireet vie potilaan (tässä syntisen) kuntoa vain yhä huonommaksi? Eikö tauti ole hyvä hoitaa, kun se ei ole saanut potilasta tiedottomaksi omasta tilastaan.

Tekstissämme esiintyvän oireiltaan äärettömän monimuotoisen sairauden hoitoon on vain yksi tehokas menetelmä: tunnusta sydämesi pahuus Herralle, tule hänen eteensä puolustelematta tilaasi. Jeesus tuntee kyllä sairautesi. Hänen verensä on parantanut miljoonia ihmisiä ja kykenee parantamaan myös sinut.

Mitäpä jos suuntaisimme katseemme rohkeasti omaan sydämeen? Etsimme sieltä niitä epäpuhtauksia ja tuomme ne Jeesuksen hoidettavaksi. Ja kun tuo pinttynyt lika saadaan irti sydämestä, se alkaa soida uutta laulua. Se ei enää soi vanhaa säveltä maailman pahuudesta, vaan ylistää Jumalaa kilpaa luomakunnan kanssa hänen tekojensa suuruudesta.

Siitä syntyy ”laulu laululle”, kun viritämme ilon soinnut Jumalan suuruutta ylistämään.