Paavalin aikaan eri puolella Roomaa uskovat joutuivat paikallisten vainojen, pilkan ja syrjinnän kohteeksi, eikä tilanne ole juuri muuttunut nykyään. Nykypäivänä kristittyjen kohtaama vaino on sekin todellista eri puolella maailmaa. Vainon, syrjinnän tai pilkan ei tarvitse olla valtiollista tai henkeä uhkaavaa, vaan pienemmässä mittakaavassa jopa Suomessa kärsitään uskontoon kohdistuvasta kiusaamisesta, pilkasta ja syrjinnästä.

Samaan aikaan toki on rehellistä tunnustaa, että vainoa kohdistuu myös monien uskontojen edustajiin. Se, että uskoo johonkin riittää monesti siihen, että saat ’sivistyneessä’ Suomessa kokea olevasi uhka tai naurunalainen. Usko on kokenut inflaatiota meidän ajassamme, kun viisaat ihmispolot kuvittelevat tietävänsä jo niin paljon, ettei heidän tarvitse uskoa mitään.

Hengellistä sodankäyntiä

Kun seuraat uutisia sodista, huomaat, että taistelutietojen ohessa puhutaan aina myös siviiliuhreista ja infrastruktuurin tuhoamisesta. Sodassahan vihollinen on se vastapuolen sotilas, joka hänkin kantaa laillasi asetta tappaakseen sinut aivan niin kuin sinä olet valmistautunut tekemään hänelle.

Siviilit ja muu luomakunta puolestaan eivät ole sodankäynnin kohteita, mutta varsin usein ihminen käyttää heitä sodankäynnin edistämiseksi. Onkin naivia ajatella, ettei sodassa siviilit joutuisi kärsimään, vaikka tämä tietenkin on ainakin teoriassa tavoite.

Sama koskee hengellistä sodankäyntiä. Meidän ’uskovien’ on osattava pitää pää kylmänä, että muistamme, mistä meidän taistelussamme on kyse. Tunnistamme vihollisen ja käytämme vain sitä aseistusta, jonka Herra on meille sallinut. Tästä puhuu päivän Efesolaiskirjeen teksti. Vihollisestamme se muistuttaa meitä näin:

”Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele verta ja lihaa vastaan vaan hallituksia ja henkivaltoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita ja taivaan avaruuden pahoja henkiolentoja vastaan” (Ef. 6:11-12)

Ongelma tässä sodankäynnissä onkin monesti siinä, että vihollinen on linnoittautunut ’siviilien’ keskelle ja käyttää heitä ihmiskilpinä. Tästä syystä mekin monesti erehdymme ’ampumaan’ syyttömiä, koska vihollinen käyttää heitä.

Vastustajamme päämäärä on sama kaikkialla ja kaikkina aikoina: saada seurakunta lamaantumaan tai mieluummin lankeamaan pois tunnustuksesta. Tätä ei tule ajatella liian kapeasti vain ’puhdasoppisuutena’. Nimittäin vähintään yhtä vaarallista on se, että seurakuntalaisten luottamus Jumalan voimaan ja apuun saadaan horjutettua. Jumala, johon ei enää luoteta arkielämässä, on muuttunut ajatukseksi ja satuolennoksi. Hän ei enää ole Jumala.

Sota-asu

Tähän hengelliseen taisteluun, joka siis heijastuu ihmisyyden kaikille alueille, Paavali kehottaa seurakuntaa varustautumaan pukeutumalla Jumalan täyteen sota-asuun. Luetaan teksti nyt kokonaan.

”Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana. Tehkää tämä kaikki rukoillen ja anoen. Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin. Pysykää valveilla ja rukoilkaa hellittämättä kaikkien pyhien puolesta.” (Ef. 6:13-18)

Sota-asua olen käsitellyt kokonaisuutena aiemmin, minkä lisäksi olen puhunut useista asustukseen kuuluvista aseista ja suojista niistäkin. Tässä käsittelen vain yhtä Jumalan sota-asun varustetta. Se on uskon kilpi.

”Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet.” (Ef. 6:16)

Valitsin sen kohteeksi, koska se osoittaa mitä parhaimmalla tavalla sen, että sota-asu on paitsi kokonaisuus, niin se on koko joukon turvaksi. Nimittäin sota-asusta meille syntyy monesti väärä ajatus siitä, että sota-asu olisi jotain, mikä tekee yksittäisestä taistelijasta vahvan. Tämä ei pidä paikkaansa. Sota-asu tekee joukko-osastosta vahvan, jos koko osasto on puettu asianmukaiseen varustukseen. Ja tästä kilpi on mitä parhain esimerkki.

Katsomme ensin, mikä merkitys kilvellä oli sodankäynnissä Rooman armeijan sotilaalle, jonka varustusta Paavalin metafora Jumalan sota-asusta myötäilee. Kun kilven käyttötapa on selvillä, pohdimme vielä, mikä on ”uskon kilven” vastaava hengellinen merkitys. Lisäksi katsomme myös, mitä tarkoitusta varten sodankäynnissä käytettiin ”palavia nuolia”, jotta ymmärrämme vihollisen nuolihyökkäyksen merkityksen.

Kilpi on sotilaan puolustusase

Paavali tähdentää, että Jumalan sotajoukoissa taisteleva on Rooman armeijan sotilaan tavoin velvoitettu pukemaan ylleen ”Jumalan koko sota-asun”. Asu on puettava kokonaisuudessaan, jotta puutteellinen varustus ei vaaranna taistelijan omaa ja aseveljien henkeä. Sota-asu oli puettava kokonaisuudessaan, olit sitten kuinka taitava taistelija hyvänsä, koska jokaisella varusteella oli oma paikkansa eri vaiheessa taistelua. Sota-asussa ei ollut turhaa kannettavaa.

Herran sota-asun varusteet jakautuvat roomalaisen sotilaan varustuksen tavoin kolmeen osaan: suojavaatetus, puolustusaseistus ja hyökkäysaseistus. Sotilaan suojaus ei ole pelkän vartaloa suojaavan vaatetuksen varassa, vaan sotilas tarvitsee sen lisäksi kilven ja kypärän, joista kilpi on sotilaan puolustusase.

Kuten sana ’puolustusase’ ilmaisee, kilpi on tarkoitettu puolustautumiseen, mutta se on edelleen myös ase. Kyseessä ei ole pelkkä ase tai pelkkä suojavaruste, vaan kumpaakin. Toisessa tilanteessa kilpi on suojavaruste, kun taas tilanteen tullen sitä käytettiin aseena vihollista vastaan.

Roomalaisen sotilaan kilpeä Paavali nimittää kreikan kielen sanalla ’thureos’ (latinaksi scutum), joka tarkoittaa suurta kilpeä, jolla sotilas voi suojata koko vartalon. Tyypillisesti roomalaisen sotilaan suojana oli metallilla vahvistettu ja nahalla päällystetty suorakulmion muotoinen suuri puusta tehty kilpi. Jos olet lukenut Asterix-sarjakuvaa, niin tiedät, millaista kilpeä tarkoitan.

Kokometallista tehtyjä kilpiä ei juuri käytetty, koska ne olivat kalliita, mutta ennen kaikkea painon tähden kömpelöitä taistelutilanteessa. Kokometallinen kilpi täytyi tehdä pienemmäksi, jolloin se ei suojannut koko vartaloa, kuten iso roomalainen scutum teki. Metallilla ja nahalla vahvistettu puukilpi oli käytännössä riittävän luja lähitaistelussa, ja isona kilpenä se antoi paremman suojan vartalolle kuin pieni kilpi.

Kilven käyttö taistelussa

Kilvellä oli taistelussa puolustusaseena kaksijakoinen merkitys. Taistelun ensimmäisessä vaiheessa se suojasi vihollisen epäsuoralta tulelta, eli tässä tapauksessa palavilta nuolilta. Jälkimmäisessä lähitaisteluvaiheessa kilpi suojasi miekan ja keihään iskuilta, mutta myös palveli aseena vihollista vastaan.

Paavalin metaforassa pääasiallinen painotus liittyy kilven käyttöön taistelun ensimmäisessä vaiheessa suojana hyökkääjien nuolisadetta vastaan. Mainitsen seuraavassa lyhyesti myös kilven toisen käyttötavan.

Palavat nuolet

Katsotaan ensimmäiseksi, miten kilpeä käytettiin suojautumiseen epäsuoraa tulta vastaan. Paavali mainitsee vihollisen aseena ”pahan palavat nuolet”. Nuolia (kreik. belos) ei ammuttu suoraan sotilaita kohti, kuten jousiammunnassa tehdään ammuttaessa lähellä olevaa maalia kohden. Sodankäynnissä nuolia ja katapultteja käytettiin kaukotaisteluaseina samaan tapaan kuin nykyään käytetään tykistöä, pommituksia ja drooneja.

Nuolisade ammuttiin vihollisen joukkoihin ennen lähitaistelutilannetta silloin, kun ei oltu vielä lähitaisteluetäisyydellä. Tyypillisesti nuolisade edelsi ratsuväen hyökkäystä, minkä jälkeen vasta varsinaiset suuret sotajoukot kohtasivat.

Nuolet ammuttiin samaan tapaan kuin nykyään ammutaan tykillä. Ne ammuttiin satojen jousimiesten yhteislaukauksina siten, että ne ammuttiin ylös taivaalle siten, että nuolet kantoivat pidemmälle ja laskeutuivat tappavana nuolisateena vihollisjoukon ylle.

Nuolisateessa kaatui sotilaita sieltä täältä, mikä sekoitti taisteluryhmitystä ja ennen kaikkea heikensi taistelutahtoa. Tarkoitus oli siis horjuttaa vihollisen järjestystä ja taistelumoraalia mahdollisimman paljon ennen kuin jalkamiehet kohtaisivat toisensa mies miestä vastaan.

Apostoli tarkoittaa nuolella tekstissään todennäköisesti nuolta, joka tunnettiin latinan nimellä ’falarica’. Siinä oli lyijykärki ja se kastettiin palavaan aineeseen, jonka nuoli sitten kantoi mukanaan. Entä miksi käytettiin palavia nuolia?

Palavan nuolen tarkoitus ei niinkään ollut vaurioittaa vastapuolen taistelijaa, koska ammuksen lävistäessä lihan ei ollut merkitystä sillä, palaako se vai ei. Palavien nuolten vaarallisuus oli niiden kyvyssä takertua puiseen kilpeen ja sytyttää se palamaan, jolloin sotilaan oli pakko luopua suojavarusteestaan. Lisäksi niillä yritettiin sytyttää palamaan vihollisen puiset taistelukoneet, kuten katapultit ja valtaustornit.

Pelkkiä nuolia vastaan osattiin suojautua hyvin, joten asetta oli kehitetty pidemmälle – palavaksi nuoleksi. Palavan nuolen ei ensisijaisesti odotettu osuvan sotilaaseen, vaan juuri kilpeen, jolla hän suojautui nuolia vastaan. Kun palavat nuolet tunkeutuivat syvälle puukilpeen, ne sytyttivät kilven palamaan. Palava kilpi puolestaan heikkeni palon myötä, mutta lisäksi se oli vaaraksi kanssataistelijoille tiiviissä ryhmityksessä.

Ei tule myöskään unohtaa palavien nuolten psykologista merkitystä. Jos jo pelkkä nuoli oli tappava ase, minkälainen pelote palava nuoli olikaan! Sen tarkoitus oli siis paitsi heikentää vihollisen puolustusta, se oli omiaan heikentämään vihollisen taistelumoraalia.

Suojautuminen epäsuoraa tulta vastaan

Kilven merkitys palavilta nuolilta suojautumisessa oli tärkeä. Hidasliikkeinen, tiiviissä muodostelmassa etenevä jalkaväki oli ilman riittävää suojavarustusta erittäin haavoittuvainen vihollisen nuolille. Ja tässä tilanteessa roomalaisen sotilaan kilpi oli pääasiallinen torjunta-ase.

Kuten edeltä muistat, scutum oli suuri puusta valmistettu nahkapäällysteinen kilpi. Nahka toi puiseen kilpeen jäntevyyttä, mutta nahkan käytön suurin viisaus liittyi juuri palavilta nuolilta suojautumiseen. Nimittäin ennen taistelua kilven nahka kasteltiin läpimäräksi, jotta siihen osuneet vihollisen ampumat palavat nuolet sammuvat siihen.

Kun legioonat asettuvat taisteluasemiin, sotilaat sulkevat tiivisti rivit, jolloin etulinjassa olevat sotilaat kääntävät kilpensä vihollista kohti ja sotilaat heidän takanaan nostavat omat kilpensä pään päälle suojaksi. Kilvistä muodostuu tällöin koko joukkoa suojaava panssari, jota palavat nuolet eivät läpäise. Hesekiel mainitsee tällaista menetelmää käytetyn jo ennen Rooman armeijaa:

”Sinun tytärkaupunkisi, jotka ovat mantereella, hän surmaa miekalla ja asettaa sinua vastaan saartovarusteet, luo sinua vastaan vallin, nostaa sinua vastaan kilpikatoksen” (Hes. 26:8)

Yhteisen torjuntasuunnitelman mukaan käytetyt kilvet antoivat paremman suojan kuin yksinään. Tällöin sotilaita oli erittäin vaikeaa vahingoittaa palavin nuolin. Tämä asetelma tietenkin yritettiin hajottaa katapultilla ampumalla isoja kiviä kilpisuojan päälle, mutta se on toinen juttu se.

Eli jotta kilpisuoja palavia nuolia vastaan kestäisi, vaaditaan vain yksi asia: jokainen sotilas pysyy asemissaan – ”seisoo suorana”. Puolustustaistelu epäsuoraa tultavastaan oli siis ennen kaikkea henkien ja tahtojen taistelua. Vihollisen valtavat nuolisateet eivät saaneet horjuttaa sotilaiden tahtoa, ettei kilpisuoja pakenevien sotilaiden myötä murtunut ja vihollinen näin saanut yliotetta armeijasta jo ennen päähyökkäystä.

Kilpi lähitaisteluaseena

Ensimmäisen epäsuoran tulen torjumisen jälkeen kilpeä käytettiin edelleen suojana. Se oli sotilaalle tärkeä suoja esimerkiksi ratsuväen peitsiä ja keihäitä vastaan. Kilvellä luonnollisesti otettiin vastaan iskuja myös lähitaistelutilanteessa.

Kilpi ei ollut kuitenkaan ollut pelkkä suojavaruste, vaan myös ase itsessään. Roomalaisen sotilaan kilven keskiosaan oli kiinnitetty metallipallo, latinaksi nimeltään ’umbo’. Se antoi kilven asekäytössä lisää iskuvoimaa.

Näin siksi, että miekan lisäksi myös kilpeä käytettiin lyömäaseena. Sillä yritettiin työntää ja lyödä vihollista niin, että tämä menettäisi tasapainonsa. Kilpeen kiinnitetyn metallipallon tarkoitus oli kasvoja tai rintaa vasten lyötäessä vahingoittaa vastustajaa ja suistaa hänet tasapainosta. Tämän jälkeen pisto miekalla viimeisteli kilvellä aloitetun hyökkäyksen tappavasti.

Hengellisen sodankäynnin vastaavat aseet

Nyt olemme käsitelleet kilven käyttöä sodankäynnin näkökulmasta ja ymmärrämme, miten kilpi on valmistettu, mihin tarkoitukseen se on tehty ja kuinka sitä käytettiin. Ymmärtääksemme Paavalin metaforan koko hienouden meidän pitää ensin tuntea asia, johon hän vertaa ”pahan palavia nuolia” ja ”uskon kilpeä”. Vasta, kun ymmärrämme vertailukohdan, voimme ymmärtää metaforan nerokkuuden.

Pahan palavat nuolet

Hengellisessä sodankäynnissä paha käy meitä vastaan taisteluun samoin periaattein kuin armeijat Paavalin aikaan. Paha käyttää samaan tapaan epäsuoraa tulta ennen varsinaiseen iskuun käymistä. Pahan palavien nuolien tarkoitus ei ole antaa kohteelleen kuolettavaa iskua, vaan niiden tarkoitus on

• Horjuttaa uskovan ja koko seurakunnan luottamusta Herraan ja saada aikaan pelkoa ja sekasortoa riveissä.

• Saada uskova jättämään seurakunnan puolustusasetelma ja pakenemaan. Yksinäinen pakeneva taistelija on helppo nujertaa – jopa yksi nuoli riittää.

• Heikentää seurakunnan puolusta. Jos kilpi saadaan syttymään tuleen, siitä tulee kelvoton puolustusase. Tästä syystä kilven tarvitsee olla materiaaliltaan sellaista, että se kykenee sammuttamaan nuolten palon.

Ei liene vaikea keksiä, mitkä reaalimaailman asiat ovat sielunvihollisen käytössä ”pahan palavina nuolina”. Ne voivat olla vainoa tai pilkkaa, mutta yhtä hyvin nykypäivän Suomessa käypiä palavia nuolia on yleinen epävarmuus, tiedotusvälineiden välittämät kauhut ja uhkat, joilla uskoamme tulevaisuuteen ja Herran lupauksiin yritetään romuttaa. Samoin pahat ajatukset ja vihanpito ovat palavia nuolia nekin.

Pahan palavia nuolia ovat siis kaikki ne asiat, jotka yrittävät saada seurakunnan hajoamaan tai uskovat riitelemään keskenään. Niitä ovat myös kaikki sellaiset asiat, jotka saavat meidät pelkäämään tai epäilemään käymämme hengellisen uskon taistelun merkitystä tai lopputulosta.

Toisin sanoen kaikki asiat, jotka vievät meitä kauemmaksi Kristuksesta, on pahan palavia nuolia. Ne eivät pyri tuhoamaan meitä (uskoa), vaan niiden tarkoitus on viedä meidät loitolle, jotta kuolettavan iskun antaminen olisi helppoa.

Uskon kilpi

Sielunvihollinen ampuu seurakuntaa ”palavilla nuolilla” halusimme niin tai emme. Emme voi pysäyttää jo ilmaan ammuttua nuolisadetta, vaan se sataa niskaamme joka tapauksessa. Ratkaisu ei siis ole yrittää tehdä pahan nuolia olemattomaksi, vaan päinvastoin opetella näkemään ne ja suojautua niitä vastaan oikein.

On väärin kuvitella, että uskon soturin elämään ei kuulu vihollisen hyökkäykset ja ahdistus. Päinvastoin! Nuolet ovat todiste siitä, että olemme edelleen sotatantereella. On oikein myöntää nuolisateen olemassaolo ja varustautua uskon kilvin sitä vastaan.

Jos tiedämme, että vihollisen nuolten tarkoitus on saada seurakunnan puolustus murtumaan ja pakokauhu leviämään, ymmärrämme, että paras lääke sitä vastaan on pysyä linjassa.

Kuten sotilasosastossakin, kristillisen seurakunnan taistelussa uskon kilpi ei ole vain yksittäisen ihmisen vaan koko yhteisön yhteinen varuste. Yhteen asetettuina uskon kilvet antavat parhaan suojan. Meidän tulee täten yhdessä nostaa uskon kilvet palavia nuolia vastaan ja pysytellä tiiviisti linjassa. Toisin sanoen, me kestämme yhdessä.

Niin kauan, kun kilpemme raaka-aine on usko – ei oma tahtomme tai neuvokkuutemme, vaan Jumalan lahjaksi antama pelastava usko – yksikään nuoli ei voi vahingoittaa meitä. Pelastavasta uskosta tehty kilpi ei murru tai syty palamaan pahan palavan nuolen siihen iskeytyessä.

Voimme luottaa siihen, että uskomme Herrassa Jeesuksessa kestää, vaikka meitä ammutaan millä nuolella tahansa. Usko, josta kilpi on valmistettu ei ole meidän omaamme, vaan se pelastavaa uskoa Herrassa Jeesuksessa. Se on seurakunnan yhteinen uskontunnustus – sitoutumista siihen uskoon, jonka sydämessämme tiedämme oikeaksi.

Vanhassa testamentissa kilpi esiintyy hengellisessä käsitteistössä monesti esimerkiksi psalmeissa:

• ”Minun kilpeni on Jumala” (Ps. 7:11)

• ”Herra on minun voimani ja kilpeni; häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun. Siitä minun sydämeni riemuitsee, ja veisuullani minä häntä ylistän.” (Ps. 28:7)

• ”Sinä olet minun suojani ja kilpeni, sinun sanaasi minä panen toivoni.” (Ps. 119:114)

Ei ole kyse uskosta ihmisen haluna tai tahtona, vaan uskosta, jonka kohde on Herra Jeesus Kristus. Pelastus ei ole ’uskon ponnistuksessa’, vaan kohteessa.

Voimme Vanhan testamentin ilmauksen tavoin ajatella, että kilpemme on Herra itse. Kilpi ei rakennu minun uskon ponnistuksesta, vaan uskoni antajasta ja kohteesta.

Jos kilpeni usko on vain omaa päättäväisyyttäni ja mielen lujuutta, olen hukassa. Suojelenko minä Jumalaa, vai suojeleeko hän minua?

Uskon kilpi ei ole tehty ihmisen omasta uskosta niin, että ihminen uskon vakaumuksellaan taistelisi vihollista vastaan. Päinvastoin seurakunnan kilpi on Jumala ja hänen lupauksensa – ei henkilökohtainen uskonponnistus. Kristus on kristityn uskon täyttäjä; hän on uskon kohde ja uskon synnyttäjä.

Ilman uskoa kristitty on voimaton, mutta uskon kautta hän on turvassa kaikilta vihollisen juonilta. Sen tähden pahan palavat nuolet ja miekan iskutkin hyökkäävät uskoa vastaan.

Pysykäämme yhdessä kilpilinjan takana

Kilpi on ase, jolla uskovat torjuvat sielunvihollisen syytökset ja estävät epäilyn, pelon tai epäuskon pääsyn keskuuteensa tekemään tuhoaan. Kilpemme on usko, joka torjuu kaiken epäilyn. Jos minun uskoni alkaa horjua eikä se kykene sammuttamaan pahan palavia nuolia kilvestä, on tukenamme edelleen sisarten ja veljien uskon kilvet. On tärkeää pysyä yhdessä.

Kun seurakunta pysyy tunnustuksessa ja keskinäisessä rakkaudessa, se on tukena silloin, kun omat jalat eivät kanna. Käsky kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Seiskää lujina!”

Älkää kaatuko. Älkää luovuttako maata vihollisen käyttöön, älkääkä päästäkö vihollista murtautumaan kilpilinjan läpi. Kun uskovat seisovat vihollista vastaan yhtenä kilpilinjana täydessä sota-asussa, vihollisen on mahdoton kukistaa heitä.

Hajanaiset rivit on helppo murtaa ja pakenevat sotilaat ovat helppoa saalista viholliselle. On siis ensisijaisen tärkeä tukea toisiamme. Velvollisuutemme on auttaa kaatunut pystyyn, jotta vihollinen ei saa mahdollisuutta vahingoittaa häntä tai muita hänen kauttaan. Olemme näin Jumalan seurakuntana ja Herran armeijan vastuussa toinen toisistamme.