Vietimme seurakunnassa ilonkorjuun retriittiä ja nyt sunnuntaina oli ilonkorjuun juhlan aika. Ilonkorjuu terminä syntyi aika spontaanisti – ja jos muistan oikein, niin melko iloisissa tunnelmissa.

Ilo on jotain, mitä on vaikea tuottaa. Jos sinua käsketään iloitsemaan, niin ellei ilo ole jossain jo valmiiksi varastoissasi, niin ei aito ilo käskemällä nouse. Ei tosin muutkaan tunteet ja tunnetilat.

Kun jälkeenpäin mietin ilonkorjuuta terminä, totesin, että se on hyvä, koska siitä käy ilmi, että ilo korjataan niin kuin sato. Jumala antaa sadon, me voimme toki tehdä parhaamme viljelläksemme, mutta ellei elon Herra anna viljan nousta ja kasvaa. Ei ole satoakaan. Sama pätee iloon. Se on satoa, joka syntyy monista pienistä ja suurista asioista. Ja uskon, että samalla tavalla se syntyy Jumalassa ja hän antaa sen meille. Korjaamme siis iloa, emme tee sitä itse.

Pysähdyin oikein miettimään, että milloin viimeksi olen ”iloinnut sydämeni pohjasta” ja miltä se tuntuu? Tarkoitan tällä iloitsemista sanan syvässä merkityksessä – en vain hetkellistä ilonpitoa, ilakointia, ilottelua, naurun helähdystä tai kepeää hyvän olon tunnetta.

Voin olla toki väärässäkin, mutta uskon sanan ’ilo’ kantavan hengellisesti raamatullisena terminä huomattavasti syvempää merkitystä kuin pelkkä hetken hupi tai hyvä fiilis.Onhan ilo yksi osa ”Hengen hedelmää” (Gal. 5:22); toisin sanoen ’ilo’ on Jumalan Pyhän Hengen herättämää ja tuottamaa satoa Jumalan pyhissä. Hengellisessä merkityksessä ’ilo’ on täten jotain kestävää ja perustavalla tavalla ihmisyyteen kuuluvaa elämän hyvää hedelmää.

Toisesta näkökulmasta ’ilo’ on hyvä hetki, joka saa suun hetkeksi hymyyn. Se voi olla iloa omasta tai toisen onnesta, naurahdus hyvälle vitsille tai sitten nautinnon tuomaa ilon tunnetta.

”Iloitkaa aina Herrassa”

Jos ajattelen iloa Raamatussa, niin ensimmäinen ajatus ilosta nostaa mieleeni tietenkin Paavalin kirjeen Filippin seurakunnalle – se, kun tunnetaan ilon kirjeenä. Filippiläiskirjehän on lyhyt neljän luvun mittainen kirje, jossa Paavali mainitsee peräti 16 kertaa alkukielen sanan ilo (’khara’) tai iloita (’khairo’). Samaisesta kirjeestä tulee myös monelle tuttu paljon siteerattu kehotus:

”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!” (Fil. 4:4)

Kehotuksen perusteella voisi kuvitella, että Paavali olisi kirjoittanut kirjeen hyvinä aikoina ja kepeissä fiiliksissä, siis ainakin tämän paljon siteeratun jakeen perusteella. Vähintään luulisi ainakin kirjeen vastaanottaneen seurakunnan eläneen jonkinlaisessa euforisessa kukoistuksen ja onnen tilassa…

Toisin oli. Paavali kirjoitti kirjeen Rooman vankeuden aikana, kun hän itse odotti keisarillisen oikeusistuimen päätöstä pitkään jatkuneessa oikeusprosessissa. Hänen matkansa vankeudessa oli jatkunut jo vuosia eikä vapaus ollut koittanut vieläkään. Eikä Filippin seurakunta sekään ongelmista vapaata aikaa elänyt; omat murheensa oli silläkin. Huolien ja murheiden tähden Paavali heille kirjoittikin.

Paavalin kehotus iloita ei siis ole kehotus halpaan ’kepeään’ iloon tai nautintoon, vaan olosuhteet ylittävään kestävään iloon. Ilo, joka tarttuu aineelliseen ja ajalliseen on parhaimmillaankin katoavaa ja ohimenevää. Jos ilon lähde on katoava, katoaa ilo lähteen kuihtuessa, vaikka siitä pitäisi kuinka sinnikkäästi kiinni.

Paavalin kirjeessään mainitsema ilo on sen sijaan laadultaan kestävää, koska se tarttuu ajallisen sijasta ajattomaan – Herraan Jeesukseen Kristukseen, mikä tekee myös ilosta kestävän. Ilo, jonka lähde ikuinen, on sekin luonteeltaan kestävää ja ikuista. Tämä ilo ei katoa ajallisten olosuhteiden muutoksessa, koska ilon kohde pysyy. Toki tämänkin ilon voi kadottaa, jos epäonnistuu iloon tarttumisessa. Toisin sanoen ajaton ilo Herrassa ei katoa ilon lähteen sammumisen tähden, mutta toki ihminen voi kadottaa ilon kokemuksen, jos hän unohtaa ilonsa lähteen ja käy pälyilemään toisaalle olosuhteisiin tai ajallisen ilon korvikkeisiin.

Paavalin kirjeellä filippiläisille on muuten taito ohjata katse pois elämän epäkohdista kestävään iloon. Sellaisena kirje kannattaa ehdottomasti lisätä omaan lukemistoon aina aika ajoin. Se on poikkeavalla tavalla erityisen elämänmakuinen ja valoisa kirje. Se on kirje kestävästä ilosta, joka kieltäytyy sammumasta elämän epäkohtien tähden.

Kaksi ilon valtakuntaa

Olen nyt esitellyt sinulle pääpiirteittäin ajatuksen katoavasta ja katoamattomasta ilosta. Tahdon seuraavaksi avata pienessä pohdinnassani katoavan ja katoamattoman ilon eroavaisuuksia, jotta voit sitten tehdä itse valintoja sen suhteen, millaisella ilolla aiot elämäsi täyttää, tai millaista iloa tahdot elämääsi koota ja tavoitella.

Käytän katoavasta ilosta nimitystä ’nautinto’ ja käytän pohjana pohdintaa, jota kuuntelin aikanaan Jari Sarasvuon YLE Puheelle tekemässä monologissa.

Ajatuksen katoamattomasta ilosta perustan puolestaan Daavidin psalmin sanoihin (Ps. 4) sanoihin. Sen lisäksi olen jotain ajatuksia omaksunut isä Igor Fominin opetuksesta ”Mitä tarkoittaa ’olkaa aina iloiset’” Ja aivan tekstin lopuksi lainaan vapaasti C.S. Lewisin tekstiä, joka sopivasti sivuaa kestävän ilon periaatteita.

Vastakkainasettelussa ja vertailussa on vaara, että ajattelemme asiat mustavalkoisesti. Jos olen ostamassa esimerkiksi kännykkää ja päädyn vertailemaan kahden tai kolmen valmistajan malleja keskenään, niin ei voi välttyä ajatukselta, että testivoittajalle kalpenevat kännykät olisivat huonoja. Siitä ei vertailussa kuitenkaan ole kyse, vaan vertailtavat kännykät ovat vain eri tasoisia keskenään testin tarkoituksessa mitattuna.

Kun siis puhun nyt kahdesta erilaisesta ilosta, ei tarkoitukseni ole sanoa, että ihmisen pitäisi pitäytyä pelkästään ’kestävän’ ilon puolella. Mieluummin tahdon saada liikkeelle ajatuksen siitä, että voisinko etsiä syvempää iloa avukseni silloin, kun koen, ettei ajallinen ilo pysty vastaamaan tarpeeseeni tai elämän olosuhteet eivät syystä tai toisesta tuota minulle iloa.

Edelleen uskon myös, että katoamattoman ilon tie, on koko elämän mittainen tie, jota pitkin käymme syvemmälle ikuisen ilon lähteille koskaan sitä täydellisesti tässä ajassa saavuttamatta.

Nautinto – katoavan ilon ilmentymä

Aloitetaan katoavasta ilosta. Katoavalla ilolla tarkoitan ajallista iloa, joka sekin on osa ihmisen elämää. Se on luonnostaan sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin, mikä tekee siitä katoavaa. Parhaimmillaan ajallinen ilo on sekin Jumalan lahjaa, kuten Saarnaajan kirjakin asian tulkitsee:

”Jumalan lahja on sekin, että hän antaa rikkautta ja omaisuutta ja sallii ihmisen käyttää sitä ja saada siitä osansa ja iloita kaiken vaivannäön keskellä. Kun Jumala täyttää mielen iloa tuottavilla askareilla, ei ihminen ehdi ajatella elinpäiviensä kulumista.” (Saarn. 5:18)

Selvyyden vuoksi kutsun ajallista iloa tässä Sarasvuon monologin tapaan termillä ’nautinto’, koska se poikkeaa olemukseltaan ratkaisevasti kestävästä ilosta.

Nautinto on korvike ikuiselle ilolle, jos arvioidaan sen laatua ilon kestävyyden ja ’suunnan’ suhteen. Ajallinen nautinto on katoavaa, koska kaikki ajallinen katoaa. Usein nautinto siis jää lyhytkestoiseksi. Nautinnon vasta alettua sen kohta huomaa olevan jo ohi. Nautinnosta riippuen se jättää jälkeensä vaihtelevan kokoisen tyhjiön. Nautinnosta jää lopulta jäljelle nälkä ja tyhjyys.

Nälkä ajaa ihmisen edelleen täyttämään tyhjiötä uudelleen. Tällä tavoin ajallinen nautinto vaatii ihmisen etsimään nautintoa uudemman kerran ja määrällisesti enemmän. Usein käy jopa niin, että edellisellä kerralla riittänyt ’annos nautinnon lähdettä’ ei enää riitäkään, vaan nautinnon saaminen vaatii enemmän. Tarvitaan isompi annos ja näin nautinto koukuttaa ja orjuuttaa iloa tavoittelevan ihmisen.

Jos nautintoa ajattelee mustavalkoisesti tästä näkökulmasta, se on vain halpa korvike kestävälle ilolle, koska se lopulta paljastuu luonteeltaan päinvastaiseksi. Elämän uhraaminen nautinnolle ei johda aina vain syvempään ilon kokemukseen ja itseään ruokkivaan iloon, vaan orjuuteen nautinnon alttarilla. Nautinto orjuuttaa nautiskelijan maksamaan aina vain suurempaa hintaa siitä, että nautinto soisi pilkahduksen iloa hänen elämäänsä.

Mikä tuo ajallinen nautinto sitten on? Sille voi antaa monta nimeä. Nautinnon lähteen ei itsessään tarvitse olla huono tai negatiivinen asia. Lähde voi olla neutraali, mutta nautinnon hakeminen siitä, tuo esiin nuo mainitsemani ikävät piirteet. Kyse ei ole asiasta, vaan siitä mihin tarkoitukseen sen valjastaa.

Nautinnon lähde voi olla raha, valta, päihteet, ruoka, liikunta, jne. Jokainen ihminen nimittään itse tuon lähteen – ja hän asettaa itse puitteet ja rajat ajallisen nautinnon etsimiselle. Jos nautinto pysyy ihmisen hallinnassa, se antaa ajallisen ilon tuikahduksen arkeen. Jos nautinto ihmisestä yliotteen, se orjuuttaa hänet.

Ajattele esimerkiksi liikuntaa. Siinä ei ole mitään väärää – päinvastoin. Mutta ’väärinkäytettynä’ liikunnastakin voi tulla orjuuttava nautinto, kun ihminen alkaa vaatia liikuntasuorituksen jälkeen aina vain kasvavaa euforian tunnetta. Ja sama pätee mihin vain toimintaan. Jopa hiljaisuuden viljely muuttuu orjuuttavaksi, jos ajatuksissaan vaatii joka kerran tuntuvan aina paremmalta.

Ilo Herrassa – katoamattoman ilon lähde

Jotain edellä kuvattua voi sanoa ajallisesta ilosta, jota edellä kutsuin siis nautinnoksi. Sekin on ilona terveellä tavalla oikein käytettynä elämän suola ja Jumalan antama ilo ihmisen ajalliseen vaellukseen.

On turha demonisoida nautintoa tai ’ajallinen iloa’, mutta ’käyttäjän’ on hyvä tiedostaa sen luonne ja ymmärtää, ettei se kykene saavuttamaan sen ilon syvyyttä, mitä Raamatun ajaton ilo – eli ”ilo Herrassa”.

Ajattoman ilon fokus ei ole tekemisessä, palvelemisessa eikä kokemuksen ’annoskoossa’ – se on luonteeltaan pysyvä niin kuin on sen lähde ja antaja – Jumala.

”Ilo Herrassa” ei riistä ihmisen elämää tai pakota häntä alati kasvavaan ilon tavoitteluun, vaan päinvastoin se vapauttaa ihmisen elämään tasapainoista elämää kestävän ilon perustalla. Psalmin tekstissä kuningas Daavid kuvaa ”iloa Herrassa” näin:

”Monet sanovat: ”Kunpa saisimme osaksemme menestystä! Herra, käännä meihin kasvojesi valo.” Mutta sinä annat sydämeeni suuremman ilon kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta. Rauhassa menen levolle ja nukahdan. Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani, minä saan elää turvassa.” (Ps. 4:7-9)

Daavid eli Paavalin tapaan tekstin syntyhetkillä varsin haasteellisessa elämäntilanteessa. Hän joutui toteamaan, ettei paljon tavoiteltu ajallinen menestys – edes Jumalan siunauksena – ole syvän ilon tai onnen lähde. Ajallisuus tekee siitäkin siunauksena katoavan.

Ajaton ja ikuinen ilo on löydettävissä ainoastaan Jumalan läheisyydestä. Se on tutkimusmatka Jumalan huoneeseen – äärellisen ihmisen matka äärettömän Luojan jalkojen juurille.

Matka ikuiseen iloon pitää sisällään ’Maria-asennetta’, joka on tuttu evankeliumin kertomuksesta Martasta ja Mariasta (Luuk. 10:38-42). Se on sama asenne, mitä oli evankeliumin Marialla, joka vietti aikaa Herran jalkojen juuressa – hänen läsnäolossaan – siitä huolimatta, että ympäröivän maailman meno sisar Martan johdolla vaati häntä jättämään paikkansa. Maria etsi kestävää iloa, mitä juokseminen velvollisuuksien täyttämiseksi ei voinut hänelle antaa. Milloin olet itse viimeksi uskaltanut ottaa hetkesi Marian paikalla, vaikka Martan tehtävät täyttäisivät sinun aikasi?

Tiellä ajattoman ilon lähteelle Herran kasvoja etsimään, vilpitön etsijä kompastuu monesti samaan, mistä Daavid psalmissa kertoi:

”Kunpa saisimme osaksemme menestystä! Herra, käännä meihin kasvojesi valo”

Tyydymme Jumalan edessä aivan liian vähään, jos teemme hänestä vain ajallisten siunausten suojan. Tavoittelemalla Herralta ajallisia siunauksia, emme uskalla pysähtyä ja jäädä lepäämään Jumalan todellisuuteen. Kuvittelemme väärin, että ”ilo Herrassa” tarkoittaa sitä, että lähestymme häntä jatkuvasti etsien häneltä apua ajallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Mutta kestävä ilo ei tule siitä, että tavoittelemme Herralta Jeesukselta ajallisia siunauksia elämäämme.

Todellinen ilo on Jumalan läsnäolossa olemista. Se on yhteys häneen – elävä suhde niin kuin Daavid psalmissa sanoo:

”Mutta sinä annat sydämeeni suuremman ilon kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta. Rauhassa menen levolle ja nukahdan. Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani, minä saan elää turvassa.” (Ps. 4:8-9)

Jumalan antama kestävä ilo on jotain sellaista, että sitä ei voi opettaa, ellei ihminen sitä tunne. Kestävän ilon salaisuus on siinä, että ihminen löytää syvimmän nautinnon Jumalan läsnäolosta. Tiedän, että vaikka sanoisin sen sinulle kuinka selvästi tahansa, sinä et voi sitä ymmärtää sanoistani, ellet oivalla asiaa sydämessäsi. Jos et ymmärrä itse, ei auta vaikka kaikki pyhät kerääntyisivät ympärillesi neuvomaan sinua. Ihan sama asia on siinä, että uskovaiseksikaan ei ketään voi pakottaa, ennen kuin ihminen itse omasta kokemuksestaan tulee siihen pisteeseen.

Lopuksi havainnollistava tarina

Englantilaisen teologin ja kirjailijan C.S. Lewisin kirjoittama tarina kertoo kohtaamisesta juna-asemalla. Tuolla junalla olivat liikkeellä tuonelassa olevat, jotka pääsivät kiertoajelulle paratiisiin, mistä ovat jääneet paitsi.

Asemalla kaksi tuttua kohtaavat. He olivat opiskelleet maanpäällisessä elämässään yhtä aikaa teologisessa tiedekunnassa. Toinen oli joutunut tuonelaan, toinen päässyt taivaaseen.

Taivaassa oleva sanoi toiselle: ”Kuulehan, sinun pitää ehtiä nousta tälle vuorelle ennen aamunkoittoa. Vuorella sinut kohtaa Kristus, ja sinä saat jäädä tänne ainiaaksi. Lähdetään nopeasti, minä autan sinua.”

Mutta toinen vastustelee: ”Ymmärräthän, meillä on tuonelassa huomenna teologinen piiri. Minun on määrä pitää esitelmä Kristuksesta: millainen hän olisi ollut, jos hän olisi elänyt 50-vuotiaaksi. Minä lähtisin kyllä mielelläni vuorelle, mutta en voi.”

– ”Mitä siitä piiristä! Tässä on nyt tämä vuori, jätä kaikki ja noustaan!” – ”Juna lähtee kohta, saatan myöhästyä. Ja esitelmäni, miten sen käy…”

Ja niin hän lähtee nousematta vuorelle. Kristus olisi ollut niin lähellä. Hän olisi saanut kohdata hänet ja jäädä hänen läsnäoloonsa. Ei olisi tarvinnut muuta kuin heittää pois arjen rutiinit ja vain mennä häntä vastaan.

Samalla tavalla meidän oma ’mahtavuutemme’ varjostaa meiltä kestävän ilon, jos se varjostaa meiltä Kristuksen – ja kaipauksen hänen läsnäoloonsa. Jos en janoa häntä elämääni, hänestä tulee ulkoinen ja siten halpa korvike sille kestävälle ilolle ja suhteelle, minkä ihminen voi löytää Jumalan läsnäolosta ’Karmelin vuorella’.

En tarkoita, että meidän olisi luovuttava jokapäiväisistä askareista tai ajallisesta ilosta, mutta tarkoitan asennettamme kaikkeen tähän. Syvä ja kestävä ilo antaa perustan elämälle, jota ei ajalliset olosuhteet horjuta. Ja silti edelleen elämässämme on myös tilaa jokapäiväisille arjen pienille ajallisille iloille, jotka rikastuttavat päiväämme. Jos kestävä ilo saa kantaa meitä, opimme edelleen näkemään myös elämän varjojen maasta ne ajalliset valon pilkahdukset, joita rakas Herramme elämäämme suo niitäkin.

Jos elämän keskipisteessä on Kristus ja hänen tuntemisensa, sen jälkeen kaikki muu – mukaan lukien ilot ja surut – ovat toissijaista. Tiellä kestävään iloon meitä johdattaa Jeesuksen tuttuakin tutummat sanat:

”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin teille annetaan lisäksi myös kaikki tämä.” (Matt. 6:33)