Jaan alkuun sanonnan, joka on kirjailija Thomas Holdcroftin käsialaa. Siinä hän kiteyttää napakasti tämän kertaisen hartauden ydinajatuksen.
”The past is a guidepost, not a hitching post.” (Thomas Holdcroft)
Suomeksi sanonnan voisi kääntää vaikkapa näin: ”menneisyys on opasviitta, ei ankkuri”. Alkuperäisessä sanonnassa ”a hitching post” merkitsee tolppaa, johon hevonen sidotaan tauon ajaksi, jotta se ei pääse karkaamaan.
Suomenkielellä ei tule mieleen suoraa käännösvastinetta ’sidontatolpalle’, joten ankkuri kelvannee, koska se palvelee samaa tarkoitusta veneelle kuin tuo tolppa hevoselle. Itse hevosihmisenä toki pidän enemmän alkuperäisestä kielikuvasta – varsinkin kun englanninkielisessä sanonnassa toistuva sana ’post’ tekee sanonnasta napakan.
Idea silti säilyy ja se on tärkeintä. Ajatushan lienee, että vaikka menneellä on kiistaton arvo nykyhetkelle, oma suhtautumisemme menneeseen ratkaisee sen, millä tavalla mennyt ’hallitsee’ kuluvaa hetkeä. Kuluva hetki on aina ainut hetki, joka on reaalisesti totta ihmiselämässä. Ja tässä hetkessä me päätämme, miten muistoina tuotu aika vaikuttaa meihin.
Otsikkoon sanailin tämän saman ajatuksen menneestä muotoon ”ei kiinnitys- vaan kiintopiste”.
Sama periaate profeetan suusta
Luetaan sama asia vielä profeetta Jeremian tekstistä, että saamme ajatukselle lisää taustoitusta. Tekstissä on profeetta koostaa yhteen käymäänsä vuoropuhelua Israelin kansan kanssa. Kansa tarkoittaa käytännössä kuningasta ja hovin virkamieskoneistoa, eli heitä, ketkä edustavat kansaa ja sen arvoja.
”Näin sanoo Herra: – Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan. Näin sanoin, mutta te vastasitte: ”Emme kulje!”” (Jer. 6:16)
On mielenkiintoista, kun titteli ’profeetta’ mainitaan, nousee monen mieleen ajatus tulevaisuuden tietäjästä, ennustajasta tai jopa enteiden selittäjästä. Näin siitä huolimatta, että Raamatussa profeettojen tehtävä on aina ollut ensisijaisesti opastaa kansaa toimimaan oikein nykyhetken valinnoissa.
Miksipä Jumala, joka on maailmankaikkeuden ainut tulevaisuuden tunteva olento, kertoisi ihmiselle tulevasta muuta kuin korkeintaan sen, mitä ihminen tarvitsee tämän hetken valintojensa tueksi. Usein on kuitenkin niin, että Jumalan on muistutettava meitä pikemmin menneestä, että osaisimme matkata oikein nykyisyydessä. Ja niin tekee profeetta Jeremia tässä tekstissäkin:
”Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista!”
Usein mennyt kertoo meille enemmän, mitä tulevaisuuden tunteminen meille antaisi. Menneestä näet voimme oppia – joko virheistä tai oikeista valinnoista. Tulevaisuuden kuvat – siis varmatkin – ovat meille aina pelkkiä maisemia ilman pienintäkään selitystä, mitä kuvassa tapahtuu.
Jos tulevaisuus olisi elokuva, niin menneisyys olisi samanlainen elokuva, mutta sen mukana tulee ’kommenttiraita’ eli selitys siitä, mitä missäkin kohtaa tapahtuu.
Kiinnitys- vai kiintopiste?
Olemme nyt perehtyneet menneeseen yleisellä tasolla. On aika päättää, miten annamme menneen ajan vaikuttaa nykyisyyteen. Palaamme takaisin sanonnan juurille.
Huominen rakennetaan tämän päivän valinnoille. Samoin tämä päivä on rakentunut eilisen valinnoista. Mikä oli eilen, näkyy tänään. Mitä on tänään, näkyy huomenna.
On helppo takertua ”vanhojen hyvien aikojen” muistoihin sen sijaan, että käyttäisimme menneen kokemuksia suunnan löytämiseksi tälle päivälle ja sitä kautta myös tulevalle ajalle.
Muistoihin takertuminen ja vanhojen aikojen kaipuu on kiinnityspiste – eli juurikin se ankkuri tai ’sidontatolppa’. Se on jotain, mihin takerrumme tänään niin, ettemme enää pääse siitä irti emmekä eteenpäin. Olemme kaikki alttiit nostalgian lamaannuttaville vaikutuksille – kaipaukselle entiseen.
Jeremia oli pienen kaupungin asukki Jerusalemin lähistöltä, kun Jumala kutsui hänet kansojen profeetaksi (Jer. 1:5). Hänelle annettiin vaikea tehtävä: julistaa Jumalan tuomio Juudan kansalle, joka oli kääntynyt pois Herrasta. Jeremia olisi voinut todeta, että hänen historiansa oli pienestä kaupungista, missä kaikki oli paremmin kuin pääkaupungissa. Hän olisi voinut kieltäytyä tehtävästään, koska hän ei mielestään ollut sitä tai tätä. ’Sidontatolppia’ olisi kyllä riittänyt hänellekin, mutta…
Jeremia ei katsonut menneeseen nostalgian tai juurille palaamisen silmin, vaan näki menneessä Jumalan, kansan lankeemuksen ja sen, mitä mennyt opetti hänelle luottamuksesta Jumalaan. Täten hän teki selväksi, että hän välitti Jumalan sanoman, ei omaa sanomaansa (Jer. 7:1-2). Jeremia eli itse todeksi sitä ohjetta, jota hän tarjosi kansalle. Ne eivät olleet tyhjiä sanoja vaan koeteltuja ja kestäviä.
”Näin sanoo Herra: – Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan. Näin sanoin, mutta te vastasitte: ”Emme kulje!”” (Jer. 6:16)
Jumala kehotti kansaansa katsomaan taaksepäin, jotta he osaavat kulkea eteenpäin. Muinaisten polkujen tarkastelun tarkoitus oli löytää ”hyvä tie”, jota leimaa Jumalan uskollisuus, hänen anteeksiantonsa ja kutsunsa käydä eteenpäin. Jumala voi opettaa meille menneisyydestämme, että paras tie on se, jota kuljemme hänen kanssaan.
Olkoon siis mennyt meille tienviitta, joka viitoittaa askeleet eteenpäin. Jätetään ’sidontatolpat’ menneeseen ja kuljetaan tietämme tienviittojen viitoittamaan suuntaan.