Luin aika tarkalleen vuosi sitten silloin mielestäni mielenkiintoisen artikkelisarjan, jossa kirjoittajat esittivät ajatuksia siitä, mistä ’sunnuntai show’ -tyyppisten seurakuntien alamäki voisi johtua, kun ne kilpailevat ihmisten vapaasta ajasta ja vapaasta rahasta.

Nyt kesälomalla katselin vanhoja muistiinpanojani ja tarkastelin tuorein silmin silloisia pohdintojani. Tämä kirjoitus on aikamatka noihin pohdintoihin edelleen ajankohtaisesta asiasta. Tosin nyt alkuhuuman jälkeen monet ratkaisut vaikuttivat vähän turhankin yksioikoisilta. Tässä kuitenkin on jotain pientä aiheesta, mitä nyt jäi jäljelle kriittisen tarkastelun jälkeen.

Huoli kadonneista seurakuntalaisista (rahasta)

Artikkelit käsittelivät asioita amerikkalaisessa kontekstissa, mutta yhteneväisyyksiä löytyy myös täältä meiltä ainakin mitä ihmisten hengellisyyttä ja uskonnollisuutta mitanneisiin tutkimuksiin on uskominen. Kirjoittajat näkivät syyksi perinteisen lavaviihde tyyppisen seurakuntakulttuurin laskuun lisääntyneen sekularismin ja etenkin kulutuskulttuurin myötä syntyneen haluttomuuden sitoutua.

Suomalaiseen kontekstiin verrattuna johtopäätökset olivat turhan yksioikoiset. Se, etteivät ihmiset käy kirkossa tai sitoudu seurakuntaan, ei välttämättä johdu siitä, etteivätkö he olisi kiinnostuneet hengellisyydestä ja harjoittaisi sitä. On vain niin, että hengellisyyden harjoittaminen on muuttanut muotoaan ihmisen arjen muuttuessa, kun taas seurakunnat ovat pitäneet tiukasti kiinni vanhoista tavoista niin kuin ne olisivat kanonisoitua kirkon oppia. Osalla ne toki ovat, mutta eivät kaikilla. Ja vaikka tavat olisi kanonisoitu, ne toimivat varsin hyvin, jos niiden sisältö ja tarkoitus on relevantti nykyihmiselle. Tämä pitää vain viitsiä avata selkokielellä.

Toki sekularisaatiolla on myös oma osuutensa yleiseen uskonnollisuuden alamäkeen, mutta suomalaisessa kontekstissa tämä maallistuminen on ollut arkipäivää jo pidempään kuin minun ikäni. Ja toisaalta, jos taas ihmiset ovat hengailleet Amerikan kirkoissa vain kulttuurisista syistä, niin onhan tosiasiassa peli menetetty sielläkin jo aiemmin, kun ajatellaan hengellisestä näkökulmasta.

Artikkelisarjan kirjoittavat olivatkin vain heränneet vasta, kun rahahanat ovat tyrehtyneet ihmisten jätettyä tulematta paikalle tai maksamatta seurakunnalle kymmenyksiä. Voidaankin kysyä oliko kirjoittajien päällimmäinen huoli ’kadonneet seurakuntalaiset’ vai ’kadonnut raha’?

Hassuinta oli lukea artikkelisarjaa ihan aiheellisesta nostosta juurikin muutaman tämän kulutuskulttuurin ruokkijan itsensä kirjoittamana. Kyseiset kirjailijat ovat olleet minun näkökulmastani ’aina’ joko megaseurakuntien johtajia tai hengellisen johtamistaidon kiertäviä guruja. Kummatkin elävät rahasta.

Nyt on vain käynyt niin, että kulutus on siirtynyt väärän osoitteeseen, tai ainakin pois kristillisen kirjan hyllyiltä, ja siksi nyt kirjailijoitakin kovasti huolestuttaa. Mutta tästä sarkastisesta kommentistani huolimatta, heidän analyysinsä oli ihan pätevää ja ajatuksissa oli totuuden siemen.

Siitä taas voidaan olla montaa mieltä, että onko ongelman todellinen ratkaisu siinä, että ihmiset löytävät tiensä takaisin näihin pyhäkköihin vai siinä, että seurakuntalaiset uskaltavat löytää hengellisyydelle omaan arkeensa sopivamman muodon niin, että hengellisyys tukee elämää eikä vain vaadi lisää.

Mutta asian ymmärtämiseksi meidän tulee paneutua yleismaailmalliseen ilmiöön nimeltä kulutuskulttuuri. Meidän on monesti vaikea tunnistaa sen syvintä olemusta, koska olemme kasvaneet sisään tähän kulttuuriin jo äidinmaidosta.

Kulutuskulttuurin sisin

Jos kysytään, että mikä on aikamme vaikuttavin ja eniten palvottu uskonto, niin moni vastaa ’raha’ tai kaupallisuus. Se ei kuitenkaan ole uskonto, vaan jotain mitä tämä ’uskonto’ pitää arvossa ja jumaloi. Tällä uskonnolla ei ole virallista nimeä ja se mieluusti pysyykin nimettömänä. Ristitään se tässä nimellä ’kulutuskulttuuri’. Sen koti tai pyhäkkö ei ole kauppojen hyllyillä, ei ostoskeskuksessa tai nettikaupoissa. Toki nuo ruokkivat sitä, mutta ollakseen olemassa se ei tarvitse niitä.

Kyseessä ei näet ole uusi ilmiö, vaan Jeesuskin tunsi sen. Hänenkin liepeillään kiersi kaikenlaista hännystelijää. Jeesus tiesi sanoa myös sen, mistä tätäkin uskontoa tulee etsiä. Se näet asuu siellä, missä asuu kaikki usko ja uskonto.

”Jeesus kutsui väkijoukon luokseen ja sanoi: ”Kuulkaa ja ymmärtäkää. Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos.” . . . Jeesus vastasi: ”Oletteko tekin yhä noin ymmärtämättömiä? Ettekö käsitä, että se, mikä menee suusta sisään, jatkaa kulkuaan vatsaan, ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset. Nämä ne ihmisen saastuttavat, ei se, että syö pesemättömin käsin.” (Matt. 15:10-11, 16-20)

Tästä tutusta osoitteesta löytyy kulutuskulttuurin pyhäkkö ja asuinpaikka. Kulutuskulttuurin siemen on kylvetty sydämeen, se on kasvanut, levinnyt ja voi hyvin. Ja vieläpä me sitten ruokimme sitä kuin pikkulintu kyltymätöntä käenpoikasta.

Rakennamme sille ulkoisia pyhäkköjä sinne tänne. Jos kulutuskulttuuri ei asuisi sydämissämme, ei olisi mitään mieltä rakentaa niitä ulkoisia pyhäkköjäkään. Eihän sinne ketään tulisi, jos kenellekään ei olisi tarvetta täyttää kulutuskulttuurin synnyttämää tyhjiötä.

Pyhäköt kutsuvat kuluttajaa luokseen kuin Odysseuksen merimatkan seireenit ikään:

”Tule tänne. Saat enemmän. Saat halvemmalla. Saat laadukkaampaa. Täytämme tarpeesi. Me olemme ihmistä varten.”

Surullista on, että viimeisen puolen vuosisadan ajan institutionaalinen kirkko on sekin lähtenyt tähän samaan leikkiin mukaan. Se on monin tavoin ristinyt itsensä paikaksi, jossa voi viihtyä, löytää elämän tarkoituksen ja ”liittyä” yhteisöön. Tämä strategia on ollut pitkään varsin menestyksekäs. On vain pitänyt seurata trendejä ja haalia porukkaa muista kirkoista, jotka eivät ole seuranneet trendejä niin hyvin.

Samaan aikaan kirkkorakennusten ulkopuolisten ihmisten silmissä luottamus näihin ”suuriin instituutioihin” on vähentynyt ja samaan aikaan suuri osa työssäkäyvistä sukupolvista ei koe kirkossa käymistä enää lainkaan kannattavana. Arjessa ei yksinkertaisesti ole tilaa vielä yhdelle uudelle ’harrastukselle’.

Tämä muoto ei vain enää ’myy’, mikä on perin ongelmallista, jos julistusta ja evankeliointia tehdään kulutuskulttuurin ehdoilla.

Mitä kulutuskulttuuri on?

Kulutuskulttuurinajattelumalli syntyi massatuotannon aikakauden myötä ja vahvistui vielä 1950- ja 1960-lukujen mainosbuumin myötä. Se perustuu uskomukseen, että jos ostamme vain sen, mitä tarvitsemme, talous romahtaa. Siksi kulutuskulttuurin tavoite on luoda keinotekoinen kysyntä tavaroille ja palveluille, joita et todellisuudessa tarvitse tai joista et luultavasti entuudestaan tiennyt mitään.

Kulutuskulttuuri on enemmän kuin mainosstrategia. Se on maailmankatsomus, joka muuttaa tapaa, jolla lähestymme kehoamme, ihmissuhteitamme, henkistä hyvinvointiamme ja uskontoamme. Kulutuskulttuurin tavoite on luoda keinotekoinen kysyntä – ja surullista on jos näillä perusteilla kauppaamme jopa evankeliumia. Kulutuskulttuuri myy meille, mitä vain, kunhan me ostamme – on sitten kyse kehon hyvinvoinnista tai uskonnosta.

Pappi Ronald Rolheiser kuvaa osuvasti kulutuskulttuurin vaikutusta jokapäiväisiin valintoihimme. Hän kirjoittaa näin:

”Elämämme kulutetaan ajatuksella, että jos emme jotenkin koe kaikkea, matkusta kaikkialle, näe kaikkea ja ole osa mahdollisimman monen ihmisen kokemusta, silloin oma elämämme on pieni ja merkityksetön.”

Kyseessä on taloudellinen järjestelmä, joka kukoistaa itsehillinnän puutteen ja epävarmuuden kustannuksella. Kulutuskulttuuri on kaupallistanut keskustelut onnellisuudesta, tyytyväisyydestä, tietoisuudesta ja voimaantumisesta keskusteluiksi individualismista ja materialismista ”aidon elämän tavoittelun” nimissä. Jopa yksinkertaisuuden hyveestä tehtiin muutama vuosi sitten nopeasti markkinoitava ”minimalistinen elämäntapa”, johon vain varakkailla oli varaa!

Kulutuskulttuuri on uskonto. Sen temppelit ovat ostoskeskukset ja digitaaliset kaupat, alttarit ovat kassatiskit ja verkkokorit, papit ovat mainostoimistot, uhrit ovat tilillämme olevat eurot ja jumala on tyydyttämättömät halumme.

Kulutuskulttuuri paitsi vaikuttaa arjen valintoihin, se imee, muokkaa ja kaupallistaa olemassa olevia uskomusjärjestelmiä ja ideologioita. Eikä kristinusko ole sekään ollut kulutuskulttuurille immuuni.

Kulutuskulttuurin ja kirkon liitto

1960-luvun ja 1970-luvun aikana oli käynnissä valtava yhteiskunnallinen ja poliittinen myllerrys. Se johti siihen, että ihmiset kyseenalaistivat uskonnon roolin uudessa kulttuurisessa maisemassa. Televisiot valtasivat olohuoneet, tietoisuus maailman moninaisuudesta kasvoi ja vähitellen viihdeteollisuus nousi kukoistukseensa.

Heräsi kysymys, että miten perinteinen jumalanpalvelus voi kilpailla Star Warsin, Rolling Stonesin, urheilutapahtumien ja uushengellisyyden kukoistuksen keskellä? Vastauksena tähän useat seurakunnat omaksuivat ja loivat nekin kokemuksen, joka pyrki tarjoamaan kaikkea kaikille. Syntyi kulutuskulttuurin ja evankeliumin epäpyhä liitto.

Skye Jethani kirjoittaa teoksessaan ”How Churches Became Cruise Ships”:

”Logiikka oli yksinkertainen: jos boomer-sukupolvi ei tunne tarvetta olla yhteydessä Jumalaan, ehkä jokin muu tarve houkuttelisi heidät kirkkoon: tarve yhteisölle, viihteelle tai avun saamiselle heidän lastensa ja avioliittojensa kanssa. Kun he kuluttivat musiikkia, tukiryhmiä, draamailtoja ja terapeuttisia saarnoja, toive oli samalla, että he löytäisivät myös Jumalan.”

Evankeliset kirkot suuntasivat sunnuntaiaamun jumalanpalvelukset palvontakokemusta korostaen. 1990-luvulla painopiste siirtyi mediaan tarjoamaan ohjelmia, taidetta ja palveluita, jotka matkivat maallista kulttuuria, mutta tarjosivat ”kristillisen vivahteen”.

Uudet kirkot riisuttiin uskonnollisesta ikonografiasta niin ulkoa kuin sisältäkin ja ne suuntautuivat arkkitehtonisesti kohti tyyliä, joka yhdisti ostoskeskuksen, korkeakoulun ja elokuvateatterin estetiikkaa. Kirkko saattoi olla mitä tahansa, kunhan se ei ollut tylsää. Ja tämä kehitys alkoi ruokkia itsestään.

Modernin kirkon kasvu ja suuntautuminen kulutuskulttuurin arvoihin lisäsivät tarvetta rahalle ja niin seurakunnat opittiin tuntemaan rahan lahjoittamisesta, johon ne houkuttelivat viihteellä ja palveluilla. Alan Hirsch kirjoittaa teoksessaan ”The Forgotten Ways”:

”Voita heidät viihteellä, ja sinun on pidettävä heidät viihteellä. Monista syistä tämä sitoutuminen tuntuu vaikeutuvan vuosi vuodelta. Lopulta luomme itse itsellemme kovan raipan.”

Kulutuskulttuurilla oli myös nurja puolensa. Se maksoi hintaa sitoutumisessa. Ihmiset ovat alttiimpia lähtemään, jos tarve, miksi he tulivat seurakuntaan (viihde, yhteisö, jne.), löytää joko toisesta kirkosta tai maallisesta vastineesta houkuttelevamman vaihtoehdon. Kuluttuja näet aina vaihtaa tuotteen mieluusti heti, kun parempi vaihtoehto löytyy. Tämä pitää kulutuskulttuurin hengissä.

Huomaa, ettei tämä kehitys ollut pahan tahdon ohjaamaa. Seurakunta vain adaptoitui vallitsevaan kulttuuriin. Seurakunnasta oli tullut organisaatio, joka vastasi markkinapaineisiin. Monet muutoksista olivat jopa hyviä. Eikä kyse ollut siitä, että Jumala olisi hylännyt seurakuntansa. Jos joku hylkää, se on ihminen. Jumala on käyttänyt ja käyttää edelleen tätä ’vetovoimamallia’ muuttamaan lukemattomien ihmisten elämää. Mutta sillä on hintansa ja elämme aikaa, kun tuo hinta tulee maksettavaksi.

Kulutuskristillisyyden korkea hinta

Jos olet ollut aktiivinen seurakunnan jäsen viimeisen vuosikymmenen aikana, olet todennäköisesti kuullut saarnoja nimikristityistä. Se on lyhennetty ilmaus kirkkokansasta, joka osallistuu ’vain’ sunnuntaipalvelukseen, mutta elävät arjessa elämää, joka ei eroa mitenkään ympäröivästä kulttuurista.

On paradoksaalista, että järjestelmä, joka valittaa ontosta ja pinnallisesta kristinuskosta, on usein sama, joka itse luo onttoja ja pinnallisia kristittyjä. Alan Hirsch jatkaa teoksessaan:

”Valitsemme sen tai emme, lähes kaikki läntisen kirkon toimintatavat ovat implisiittisesti alttiit ei-opetuslapseudelle, ammattimaistuneelle palvelutyölle, hengelliselle passiivisuudelle ja kulutuskulttuurille.”

Kirkko on paikka, missä Jumalan kansan tulisi ”valmistautua palvelustehtäviin”, mutta onkin käynyt niin, että kirkossa käynti on muuttunut itsetarkoitukseksi. Sen sijaan, että se olisi lähtölaukaus elämään arjessa, kristinuskosta rakentuukin uskomusjärjestelmä, joka eristää ympäröiväastä maailmasta. Teologi Eugene Peterson kirjoittaa:

”Jos olemme kuluttajayhteiskunta, nopein ja tehokkain tapa saada ihmiset seurakuntiin on tunnistaa, mitä he haluavat, ja tarjota se heille, tyydyttää heidän fantasiansa, luvata heille koko maailma, muovata evankeliumi kulutuskulttuurin mukaiseksi: viihteeksi, tyydytykseksi, jännitykseksi, seikkailuksi, ongelmanratkaisuksi, mitä tahansa. Mutta näin emme tule vähemmäksi ja Jeesus enemmäksi. Emme kasva uhrautuviksi sen enempää oikeudenmukaisuudessa kuin palvelussakaan.”

Kulutuskristinusko asettaa omat tarpeemme ja halumme Jumalan valtakunnan sijaan elämän keskipisteeksi. Näkemyksemme Jumalasta muuttuu joksikin, mitä eräs tutkimus kuvaili ”yhdistelmäksi jumalallista taloudenhoitajaa ja kosmista terapeuttia”. Skye Jethani sanoittaa tämän hyvin teoksessaan ”With: Reimagining the Way You Relate to God”:

”Uskonto on keino päästä päämäärään – hengellisempi tapa saavuttaa haluamamme asiat, olivatpa ne sitten mainonnan tuotteiden tai jalompien lähteiden luomia. Ne, jotka suhtautuvat Jumalaan Kaikkivoipana Tarjoajana, omaksuvat varsin yksipuolisen käsityksen hänestä: Jumala antaa ja me vastaanotamme.”

On suuri vaara, että kulutuskristinusko muuttuu itsekeskeiseksi uskonnoksi, jossa viikoittainen kohokohta on lyhyt konsertti tai luento sunnuntaiaamuna. Kas siinä on resepti hengelliselle pettymykselle ja pinnalliselle uskolle, kun kosketuspinta arjen todelliseen elämään katoaa.

Askel ulos kulutuskristillisyydestä

Puhuminen kulutuskulttuurista ja sen vuorovaikutuksesta kristinuskoon on hankala aihe. Toisaalta ei ole mitään vikaa siinä, että ihmiset kohtaavat siellä, missä he viihtyvät. Eikä etsijäkeskeinenseurakuntakulttuuri ei ole mikään paholaisen verstas, vaikka siitä niin kyynisimmätajattelevat.

Pohjimmiltaan ongelma on kulttuurissa ja kulttuuri on se jokin, minkä me olemme sydämessämme sisäistäneet elämäntavaksi. Meidän tuleekin kysyä itseltämme, uhraammeko jotain Jumalan valtakunnan periaatteista vain siksi, että olemme vääntäneet sen tyydyttämään vain omat halumme? Palautan kysymyksen sinne, mistä se on noussutkin – omaan sydämeen.

Pastori Jon Tyson osoittaa kulutuskulttuurin ongelman kristinuskossa teoksessaan ”Sacred Roots”:

”Kulttuurissa, jossa ’kirkko on viihdettä’, sen sijaan että pyritään varustamaan Jeesuksen opetuslapsina, osallistujista tulee vähän kerrassaan kuluttajia ja kriitikoita, jotka antavat arvosanoja ja arvioita paikallisen seurakunnan suorituksista. Jos odotamme kirkon viihdyttävän meitä, se rajoittaa sen kykyä kasvattaa meitä. Viihde harvoin muuttaa mitään.”

Seurakunnan hylkääminen siksi, että se yrittää liian kovaan täyttää tarpeesi, on yhtä huono vaihtoehto kuin hylkääminen siksi, että se ei täytä niitä. Uskon, että Jumala käyttää edelleen kaikkia seurakuntamalleja tuodakseen valtakuntansa maan päälle.

Tämän päivän haasteellisessa yhteiskunnassa tarvitsemme uskonyhteisöjä, joita leimaa moraalinen syvyys, nöyryys ja uhrautuva rakkaus toisiamme kohtaan. Nämä ovat ne ominaisuudet, jotka erottavat meidät kulutuskulttuurista. Se on todellinen vastakohta kulutuskulttuurille, missä vallitsee ajatus ”mitä suurempi, sen parempi”.

Sisimmässämme tiedämme, ettei kristinuskoa pelasta paremmat ohjelmat, suuremmat tilat tai kuuluisammat pastorit. Emmehän me löydä täyttymystä uudesta autosta, suuremmasta talosta tai sosiaalisessa mediassa jaettavasta lomasta. Miksi nämä hengelliset vastineet autoille ja taloille sitten ratkaisivat mitään? Ei kristinuskoa tarvitse ”pelastaa” – ihminen tässä pelastusta tarvitsee.

Kulutuskulttuurin ongelma elää seurakunnissa, koska se on ongelma meidän sydämessämme. Kirkko on ajautunut kulutuskulttuuriin, koska me olemme ensin alistuneet valinnoissamme materialismin väärälle evankeliumille.

”Ettekö käsitä, että se, mikä menee suusta sisään, jatkaa kulkuaan vatsaan, ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen.”

Joten mitä teet käsitelläksesi kulutuskulttuuria omassa elämässäsi? Mitä askeleita aiot ottaa? Onko turhautumisesi seurakuntaan vain seuraus siitä, että kuluttamiseen tottuneena odotat, että seurakuntasi palvelee sinun tarpeitasi?