Tuhlaajapoikavertaus on tuttu kertomus jokaiselle Raamattua vähänkään lukeneelle. Se on ainutlaatuinen ja erikoinen kertomus, että se puhuttelee niin uskosta osatonta kuin vielä pidempäänkin Kristusta seurannutta.

Voisi sanoa, että tuhlaajapoikavertaus on kokonainen oma maailmansa pienoiskoossa. Sen sanoman ymmärtää jo pieni lapsi, mutta siitä huolimatta harvassa ovat ne kasvaneetkaan kristityt, jotka ovat vertauksen sanoman sisäistäneet niin, että hallitsevat sen käytännön elämässä. Yllättävän moni varttuneempikin uskova näet löytää itsensä ainakin jossain määrin tuhlaajapojan kovasydämisen vanhemman veljen paikalta.

Kertomus tuhlaajapojasta löytyy vain Luukkaan evankeliumista, jossa se on sijoitettu viimeiseksi 15. luvun kolmen samaa teemaa käsittelevän vertauksen sikermässä: 1) vertaus kadonneesta lampaasta (Luuk. 15:1-7), 2) vertaus kadotetusta kolikosta (Luuk. 15:8-10) ja tekstimme 3) vertaus kadotetusta pojasta (Luuk. 15:11-32). Mainitut kolme vertausta muodostavat yhtenäisen sisältökokonaisuuden: kaikissa kolmessa jotain on kadoksissa, kadotettua etsitään ja lopussa sen löytymistä juhlitaan. Niiden yhteinen teema onkin Jumalan peräänantamaton tahto rakastaa kerran kadotettu ihminen takaisin yhteyteensä.

Tuhlaajapoikavertaus lienee pisin Uuden testamentin vertauksista, joten en lainaa vertauksesta tässä yhteydessä kuin sen viimeiset 12 jaetta, joihin huomio tällä kertaa kohdistuu.

”Niin hän lähti isänsä luo. Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla. Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.” (Luuk. 15:20-32)

Muistin virkistämiseksi kannattaa toki lukea vertaus omasta Raamatusta kokonaisuudessaan (Luuk. 15:11-32).

Vertauksen teema

Vertausta olisi kuvaavampaa kutsua vaikkapa nimellä ’Isän rakkaus’ kuin ’tuhlaajapoika’, koska vertauksessa Jeesus nerokkaasti asettaa vastakkain farisealaisen itsekeskeisen omavanhurskaan rakkauskäsityksen ja Jumalan täydellisen uhrautuvan ja iloitsevan rakkauden. Nimitys ’Isän rakkaus’ kuvaa vertausta paremmin siinäkin mielessä, että vertauksen pääasiallinen teema on 15. luvun kahden muun vertauksen tavoin Jumalan uhrautuva ja aktiivinen rakkaus kadotettuja kohtaan.

Kertomuksen isä on vertauskuva Jumalasta (tai Jeesuksesta itsestään), mutta monesti lukija ei huomaa, ehkäpä vertaukselle annetun harhaanjohtavan nimen tähden, että vertaus kertookin kahdesta kadotetusta pojasta yhden sijaan.

Yleensä nuorempi veli nähdään vastuuttoman elämänasenteen tähden hulttiona ’tuhlaajapoikana’, mutta vanhempi veli puolestaan tulkitaan tottelevaisen asenteensa tähden kunnon pojaksi. Vanhemman veli tuntuu kunnon pojalta senkin tähden, että häneen uskovan lukijan on vertauksen hahmoista helpoin samaistua.

Jos vertausta lukee tarkemmin, ei voi olla huomaamatta, että kertomuksen kummatkin veljekset ovat yhtä lailla kadoksissa isän näkökulmasta. Nuorempi veli kadotti yhteyden isäänsä julkisynnissä maailman ’iloissa’, kun taas vanhempi veli onnistui kadottamaan yhteyden isään kotona. Nuorempi veli lähti kotoa ja kadotti maailman melskeissä kaiken arvokkaan, mutta lopulta katui ja sai armon tulla löydetyksi. Vanhempi veli sen sijaan pysyi nuoren veljen retkien ajan uskollisesti kotitilalla, mutta onnistuu kadottamaan yhteyden isään omavanhurskauden ja ahdasmielisen suorittamisen tiellä.

Vertauksen veljeksille onkin helppo löytää vastineet Luukkaan 15. luvussa kuvaamasta Jeesuksen alkuperäisestä kuulijakunnasta, josta he olivat kahden eksyneen ihmisryhmän karrikoituja stereotyyppejä.

1. Nuorempi veli kuvasi publikaaneja ja julkisyntisiä, jotka olivat kiinnostuksesta tulleet kuulemaan Jeesusta: ”Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä.” (Luuk. 15:1). He siis olivat niitä ihmisiä, jotka olivat rypeneet synnissä, mutta olivat nyt tulleet Jeesuksen luo etsimään todellista sisältöä elämäänsä.

2. Vanhempi veli oli vertauskuva omavanhurskaista fariseuksista ja uskonnollisista ihmisistä, jotka olivat hekin tulleet kuulemaan Jeesusta: ”Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.” (Luuk. 15:2). Heidän motiivinsa oli lähinnä Jeesuksen armollisen asenteen arvosteleminen. He näkivät publikaanit ja syntiset saastaisina, mutta itseään he sen sijaan pitivät uskonnollisuuden ja ulkoisen puhtaan elämän tähden sellaisenaan Jumalalle kelvollisina.

Jeesus antaakin tuhlaajapoikavertauksen osoittaakseen paitsi Jumalan armon katuvaa syntistä kohtaan, mutta tuodakseen esiin myös farisealaisen kovasydämisyyden ja anteeksiantamattomuuden syntinä. Vertaus kertoo siis siitä, miten Jumala suhtautuu syntiseen, mutta ikävä kyllä myös siitä, kuinka kovasydämisesti jopa itseään kelvollisina pitävät ihmiset suhtautuvat julkisyntisiin. Vertaus on rohkaisu itsellemme lähestyä Isää tuhlaajapojan asemassa, mutta samalla se puhuttelee meitä omasta armottomuudestamme toinen toisiamme kohtaan.

Käydään vielä läpi vertauksen pääkohdat tarkastellen kertomuksen tapahtumia vuorotellen sen kolmen päähenkilön näkökulmasta. Aloitetaan tuhlaajapojasta ja hänen veljestään, ja katsotaan lopuksi asioita vielä isän näkökulmasta, joka siis on vertauksen varsinainen päähenkilö.

Kadotettu ’Tuhlaajapoika’

Vertauksen alussa nuorempi poika vaati isältään osuutensa perinnöstä ennakkoon, mikä ei ollut sinällään erikoista, koska mitä ilmeisemmin isän tila jäisi myöhemmin vanhemman veljen hoitoon. Koska tila ei välttämättä elättänyt useampia veljeksiä, täytyi nuoremman lähteä etsimään elantoaan muualta. Jos tämä olisi ollut nuoremman veljen motiivi lähtöön, tuskin häntä silloin muistettaisiin tuhlaajapoikana.

Nuoremman pojan syyt lähtöön olivatkin toisaalla; hänellä yksinkertaisesti maa poltti jalkojen alla. Hän tahtoi olla vapaa ja elää vaivatonta mukavaa elämää perintövaroilla. Miten hänelle sitten matkoillaan kävi, sen muistamme jokainen: hän tuli kerta toisensa jälkeen omaa tyhmyyttään ihmisten pettämäksi.

Tekstisitaattimme alkaa hetkestä, kun tuhlaajapoika oli käynyt kyllin syvällä ’maailman iloa’ maistamassa ja oli valmis palaamaan kotiin retkiltään. Sitaatti alkaa sanoilla: ”Niin hän lähti isänsä luo.” Hän oli tuhlannut osuutensa perinnöstä eikä voinut kuvitella palaavansa enää pojan asemassa isänsä taloon. Hän kuitenkin muisti isänsä hyvyyden ja tahtoi tulla takaisin taloon, vaikka sitten orjaksi tai palvelijaksi. Hän oli päätti tulla, vaikka mitä todennäköisemmin joutui kohtaamaan kotikylänsä ja isän oikeutetun vihamielisyyden ja halveksunnan.

Isän ja pojan tavatessa pojan sanat kertovat hänen odotuksistaan ja tuntemuksistaan:

”Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.”

Hän ei tuntenut kelpaavansa isän pojaksi, koska hän oli mielestään edesottamuksillaan menettänyt sen arvon ja aseman, joka hänellä aiemmin perheessä oli ollut – ikään kuin lapseus olisi ansaittavissa.

On merkillistä, että ihmisillä on sisimmässään samainen pakottava tarve olla jonkin arvoinen. On vaikea hyväksyä asemaansa Jumalan lapsena, jos sitä ei mielestään ansaitse. Samoin siis koki vertauksen tuhlaajapoika suhteessa isäänsä; hän oli pettänyt itsensä ja menettänyt arvonsa, joten hän katsoi menettäneensä asemansa myös isän silmissä.

Arvottomuuden ja häpeän tunteesta huolimatta poika kuitenkin päätti palata isänsä taloon, vaikka hän ei uskonut enää saavansa anteeksi, saati kuvitellut saavansa takaisin asemaansa poikana. Hän oli omantuntonsa tuomitsemana kykenemätön armahtamaan itseään, mutta hyvä muisto isästä antoi hänelle rohkeuden palata. Isän hyvyys ja muisto hänen rakkaudestaan oli niin vahva, että kaipuu hänen luokseen ylitti häpeän ja arvottomuuden tunteen.

Poika ei osannut kuvitella, että hänestä voisi jälleen kerran tulla isänsä rakastettu poika, mutta kun hän vihdoin kohtaa isänsä, ylittää isän lämmin vastaanotto pojan villeimmätkin toiveet:

”Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.”

Tuhlaajapoika ei kuullut yhtään moitteen sanaa isän suusta, vaan päinvastoin kaikki mitä tapaamista seurasi oli isän ilosta kumpuavaa armon ja rakkauden osoitusta. Tähän saakka poika oli tehnyt ja suorittanut itse – sangen huonolla menestyksellä, mutta nyt hänen vuoronsa oli vastaanottaa; olla isänsä rakkauden kohteena.

Tekstin mukaan isä puki pojan parhaisiin vaatteisiin (pitkä viitta), jolla tarkoitetaan isän vaatteita. Kun poika tämän jälkeen nähtiin kylässä kulkevan isänsä juhlapuvussa, häntä kunnioitettiin jo pelkästään sen takia. Isä laittoi hänen sormeensa sinettisormuksen, mikä antoi pojalle valtuuden käskeä palvelijoita ja toimia isänsä nimessä. Lisäksi hän sai sandaalit jalkaansa, mikä erotti hänet palvelijoista ja orjista, sillä vain vapaat perilliset saivat käyttää kenkiä, kun palvelusväki kulki paljain jaloin.

Ja vieläpä hänen kunniakseen järjestettiin suuret juhlat, joita varten isä käski teurastaa syöttövasikan eli vasikan, jota varta vasten lihotettiin erityisiä juhlia varten. Vasikka oli kuninkaille, ruhtinaille ja hyvin tärkeille vieraille varattua juhlaruokaa. Vaan erikoisinta juhlissa oli se, että niissä arvokkaampi henkilö tarjosi aterian alemmalle, vaikka normaalisti tehtiin päinvastoin.

Ajattelepa tilannetta pojan kannalta. Poika oli syvästi loukannut isäänsä monin tavoin ja palannut epäonnistuneena kotiin ilman pienintäkään ansiota tai tuomista isälleen. Hän odotti kohtaavansa tuomitsemista ja nöyryytystä, minkä hän olisi ansainnut oikeudenmukaisuuden nimissä. Mutta miten kävi?

Isä ei sanallakaan syyttänyt häntä, vaan hänen silmissään kerran kadotettu ja ’kuollut’ tuhlaajapoika oli kuin edellisten vertausten kadotettu lammas tai raha. Ei isää kiinnostanut mitä oli ollut ja mennyt, vaan hän iloitsi siitä. mitä oli nyt: kadotettu poika oli löytynyt. Poika sai takaisin isänsä poikana hänelle kuuluvan kunnian (parhaan puvun), isän luottamuksen (sinettisormus isän vallan merkkinä) ja asemansa perheenjäsenenä (sandaalit).

Tällä tavoin tuhlaajapojan henkilöhahmon kautta opimme näkemään katumuksen ja parannuksen todellisen luonteen. Siinä yhdistyy oman pahuuden kohtaaminen, täydellinen kyvyttömyys itse miellyttää Jumalaa omilla teoilla sekä Jumalan rakkauden kokemisen kautta lahjaksi saatu varmuus anteeksiantamuksesta ja uudesta asemasta Jumalan lapsena (Room. 6:13; Ef. 2:1,5).

Kadotettu ”Vanhempi poika”

Vertauksen jälkimmäisessä vanhempaa veljeä käsittelevässä osassa (Luuk. 15:25-31) Jeesus kuvaa toisen kuulijaryhmän eli fariseusten ja kirjanoppineiden suhtautumista Jumalan anteeksiantoon. Tässä tapauksessa vertaus tuo esiin heidän kyvyttömyytensä ymmärtää Jeesuksen rakkautta, joka ei sulkenut edes publikaanit ja muita syntiset pois Jumalan armon ulottuvilta.

Jälkimmäinen osa alkaa sanoilla ”Vanhempi poika oli pellolla.” Isännällä oli paljon palvelusväkeä, joten miksi ihmeessä poika itse oli pellolla uurastamassa? Hän olisi voinut luottaa tehtävät palvelusväelle. Vanhempi veli olikin luonteeltaan ’suorittaja’, joka palveli velvollisuudesta, ansaitakseen asemansa poikana. Hän vetosi kuuliaisuuteensa ja tinkimättömään velvollisuuksien täyttämiseen, minkä ansiosta hän näki kelpaavansa isälleen.

Hän oli vastuuntuntoinen ja korkean moraalin ihminen, mutta koska hänen sydämensä perimmäinen vaikutin oli pakonomainen miellyttäminen ja ansaitseminen, oli hän sokeutunut kuvittelemaan asemansa isän talossa perustuvan hänen omaan hyvyytensä – ei isän rakkauteen. Väärä asenne teki hänestä tuomitsevan ja armottoman häntä itseään, mutta myös toisia kohtaan – omaa veljeään ja jopa isäänsä. Jos siis tuhlaajaveli oli ollut kadoksissa isältään, niin yhtä lailla vanhempi velikin oli sydämen asenteeltaan kadoksissa. Sen sijaan, että hän olisi asunut isänsä talossa, hän työskenteli siellä ja mitä ilmeisemmin kuvitteli jopa johtavansa talon asioita.

Isän rakkauden ja armon suhteen vanhempi veli oli yhtä lailla kadoksissa kuin nuorempikin oli ennen paluutaan. Hän oli selvästi unohtanut etuoikeutensa poikana, mikä käy ilmi isän muistutuksesta vertauksen loppupuolella:

”Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.”

Hänellä oli koko ajan ulottuvillaan sama perintöosuus ja kaikki samat oikeudet ja siunaukset, jotka nuorempi veli sai takaisin ne ensin hukattuaan. Vanhempi veli oli kokoajan ollut isänsä taholta samanverroin rakastettu niin kuin kadoksissa ollut veli oli nyt.

Ikävä kyllä hän ei suorittamiseltaan ymmärtänyt synnyinlahjana saamaansa etuoikeutettua asemaa, vaan kuvitteli joutuvansa ansaitsemaan asemansa isän edessä. Nuoremman veljensä tavoin hänenkin ongelmansa oli hyväksyä asemaansa isän poikana, jos sitä ei mielestään ansaitse. Hän siis yritti jatkuvasti ansaita jotain sellaista, mitä hänellä jo oli.

Lähestyessään illalla kotia, veli kuuli soittoa ja laulua ja näki ihmisten juhlivan ja riemuitsevan. Sen sijaan, että hän olisi mennyt mukaan juhliin, hän kysyi palvelijoilta juhlan syytä, niin kuin isällä ei olisi ollut oikeutta järjestää pitoja hänen poissa ollessaan tai tietämättään. Vanhempi veli ilmeisesti kuvitteli isänsä olevan velvollinen kysymään myös hänen mielipidettään ennen juhlien järjestämistä. Jo tässä suhteessa hänen käytöksensä isäänsä kohtaan oli röyhkeätä ja arvotonta.

Nuoremman veljen paluu ei saanut häntä yhtymään isänsä iloon, vaan hänen sydämensä valtasi kateus ja katkeruus. Onneton tuhlari-irstailija-juoppolalli oli tullut takaisin saaden osakseen suuren juhlan ja kunnian, mutta vanhempaa veljeä ei hänen omasta mielestään oltu koskaan huomioitu samalla tavoin, vaikka hän oli uskollisesti palvellut kaikki vuodet isänsä talossa. Näin hän siis ajatteli.

Koska vanhempi veli oli ollut kyvytön vastaanottamaan isänsä avokätistä pyyteetöntä rakkautta, ei hän kyennyt ymmärtämään isänsä rakkautta myöskään nuorempaa veljeään kohtaan. Hän katsoi tapahtumia itsekeskeisen suorittajan näkökulmasta, mikä teki hänestä kykenemättömän rakastamaan veljeään ehdoitta ja iloitsemaan hänen paluustaan. Ei siis mikään ihme, että ”vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään.” Ja kieltäytymällä menemästä isänsä juhliin, hän loukkasi syvästi isän kunniaa, mikä Lähi-idässä on jotain, mitä ei sovi tehdä missään olosuhteissa.

Veljen hapan asenne on toki ymmärrettävää, mutta ei oikeutettua. Se olisi oikeutettua vain siinä tapauksessa, että asema isän poikana tulisi ansaita, kuten ’suorittaja-poika’ ajatteli. Näin kuitenkaan ei ollut. Vanhemman veljen töykeä vastaus isän suostutteluun paljastaa hänen läpeensä mädän asenteensa:

”Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’

Ehkä moni meistäkin aika ajoin erehtyy ajattelemaan ja tuntemaan jossain määrin samalla tavalla. Hän oli suorittanut ja suorittanut ansaitakseen paikkansa isän luona, mikä esti häntä näkemästä oikein isän nuoremmalle veljelle osoittamaa armoa. Hänen mielestään nuorempaa veljeä olisi pitänyt rangaista, koska hän ei ansainnut paikkaansa isänsä talossa!

Vanhempi poika oli mielestään palvellut isäänsä niin hyvin, että oli sokaistunut luulemaan, että hän todella oli itse ansainnut paikkansa talossa poikana. Hän jopa kehtasi väittää, ettei ollut kertaakaan loukannut isäänsä, vaikka hän parhaillaan typerällä käyttäytymisellään häpäisi isänsä julkisesti juhlavieraiden edessä! Hän jopa julkesi syyttää isäänsä rakkaudettomuudesta: ”Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa.”

Samoin hän rohkeni edelleen syyttää nuorempaa veljeään porttolassa käymisestä, vaikka hän ei voinut mitenkään tietää, kuinka veli oli vuotensa viettänyt – eihän hän ollut edes tavannut häntä tämän paluun jälkeen. Ja syytökset, joita hän lateli suustaan, olivat julkisia, juhlavieraiden edessä sanottuja vakavia syytöksiä.

Kaiken kaikkiaan vanhemman veljellä tuntui ’mopo karanneen käsistä’. Hänen suhtautumisensa veljeään ja jopa isänsä päätöstä kohtaan ottaa veli takaisin kotiin oli ylimielistä ja töykeää. Mutta jos mietitään hetki ’Isän talossa puurtavia’ Jumalan lapsia, niin ei ole lainkaan vaikea kuvitella, että väärä ansaitseminen ja omavanhurskas suorittaminen saisi esiin heissä samankaltaisia ajatuksia.

Vanhemman veljen asenneongelma onkin loistava kuva siitä, miten omavanhurskas henki voi hallita ihmistä ja myrkyttää hänet aivan yhtä pahoin kuin elämä julkisynnissä. Jeesusta kuulemaan tulleet fariseukset eivät olleet lainkaan sen paremmassa asemassa Jumalan edessä kuin julkisyntiset publikaanit. Kummatkin olivat vailla Jumalan armoa ja rakkautta – ikävä kyllä omavanhurskaan suorittajan on kahta vaikeampi ymmärtää ja hyväksyä olevansa samassa asemassa julkisyntisen kanssa.

”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 3:23-24)

Käsittämätön ’isä’

Vertauksen isä on vertauskuva Jumalasta ja hänen täydellisestä uhrautuvasta rakkaudestaan. Isä on kuva ennen kaikkea Jeesuksesta itsestään äärimmäisen uhrautuvan rakkauden ruumiillistumana.

Vertauksen isä onkin inhimillisenä hahmona mahdoton ja käsittämätön. Hänen rakkautensa ylittää kaikki ne mitat, mitä järjellisesti inhimillinen rakkaus voisi saavuttaa. Isä ei sanallaankaan tuomitse synnissä rypenyttä tuhlaajapoikaansa eikä edes muistuta tätä epäonnistumisensa ajasta, vaan päinvastoin isä iloitsee hänen paluustaan ja asioiden onnellisesta nykytilasta. Edelleen samaa rakkautta hän osoittaa vanhempaa itselleen sokeutunutta kovasydämistä ’suorittaja-veljeä’ kohtaan, vaikka hän moneen otteeseen törkeästi loukkaa isää ja nuorempaa veljeään julkisesti. Katsotaanpa vielä kerran vertauksen tapahtumia , nyt isän näkökulmasta.

Aloitetaan nuoremman veljen paluusta: ”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.”

Jakeen alku viittaa siihen, että pojan tullessa oli kirkas päivä, koska isä näki hänet jo kaukaa. Täten tuhlaajapojan ja isän kohtaaminen ei tapahtunut ’salassa’, vaan tapausta oli todistamassa lukuisat kylän paikalliset asukkaat.

Isän sanotaan heltyneen, mitä patriarkalta ei odotettu, vaan päinvastoin hänen odotettiin suojelevan perheen kunniaa, ei armahtavan tuhlaajaa. Pojan rankaiseminen ja julkinen nöyryyttäminen olisivat olleet ne ’instrumentit’, joita isän oletettiin perheen häpeäpilkkuun soveltavan. Mutta isä valitsi toisin.

Samoin isän juokseminen oli jotain erikoista. Nimittäin Lähi-idässä arvokkaat patriarkat eivät juokse julkisesti; nuoret pojat juoksivat, tilanomistajat eivät. Miehen vakaa askellus kuvasi hänen arvovaltaansa. Se, että isä juoksi poikaansa vastaan, kertoo hänen rakkautensa hehkun ylittäneen kaikki sosiaaliset normit. Isä valitsee mieluummin juosta kylän läpi ottaen osakseen julkisen häpeän, kuin, että olisi odottanut vielä hetken rakkaan poikansa kohtaamista. Ei ollut mitään merkitystä sillä, mitä muut ihmiset hänestä ajattelivat, sillä hänen mielessään oli vain yksi ajatus: ”rakas poikani tulee kotiin!”

Ja mitä tapahtuu, kun isä kohtaa jo kuolleeksi luullun poikansa? Tuhlaajapojan odotetaan lankeavan kasvoilleen maahan ja suutelevan isänsä jalkoja, mutta käykin toisin päin: isä ”sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä”. Lähi-idässä miesten oli tapana tervehtiä toisiaan suutelemalla poskelle tai suulle. Isän syleily taas oli hyväksymisen ja ystävyyden merkki.

Isä ei vain toivottanut poikaansa takaisin kotiin, vaan hän palautti hänelle kunnian, vallan ja aseman perheen jäsenenä suurin juhlallisuuksin, kuten jo aiemmin todettiin. Ja samalla rakkauden palolla Herramme Jeesus vastaanottaa luokseen jokaisen hänen tykönsä tulevan syntisen ihmisen. Hän ei kysele, mistä ihminen tulee tai mitä hän on tehnyt, vaan hänelle se, että kadonnut lapsi on tullut nyt takaisin. Jeesus ei vain vastaanota ihmistä luokseen ja anna hänelle armoa palvella häntä, vaan kaikkein ensimmäiseksi hän antaa ihmiselle aseman poikana Jumalan perheessä.

Mutta palataan vielä vertauksen isään, sillä myöhemmin samana päivänä isän uhrautuvaa rakkautta tarvitaan jälleen. Tällä kertaa rakkauden kohteena on kovasydäminen vanhempaa veli, joka oman ’kelvollisuutensa’ takaa kykene ymmärtämään ja vastaanottamaan isänsä rakkautta. Isä joutuu jälleen kerran uhraamaan kunniansa ihmisten edessä siksi, että hänen rakkautensa vaatii häntä tekemään niin.

Vanhemman veljen kieltäydyttyä tulemasta juhlimaan tuhlaajaveljensä paluuta, oli isän vuoro tehdä jotain. Päinvastoin kuin patriarkan arvolle kuului, isä jätti juhlavieraat ja nuoremman pojan, jotta saisi suostuteltua vanhemman poikansa mukaan juhlaan. Juhlaväki seurasi häntä; he katselivat ja kuuntelivat isän ja pojan keskustelua hiljaisuuden vallitessa. Julkisesta nöyryytyksestä huolimatta isä valitsi rakkautensa tähden lähteä juhlasta poikansa luo. Aivan kuin hänen oma ilonsa olisi epätäydellinen niin kauan kuin toinen hänen lapsistaan on onneton.

Kuultuaan vanhemman pojan julkeat syytökset isää ja nuorempaa veljeä kohtaan ihmiset odottivat, että isä määräisi pojan vähintään ruoskittavaksi. Mutta isä mieluummin nöyryytti jälleen kerran itsensä ja tarjosi pojalleen samaa rakkautta kuin aiemmin päivällä hän oli tarjonnut nuoremmalle pojalle.

Isä ei tehnyt ero poikien välillä, vaan hän rakasti yhtä lailla epäonnistunutta hulivilipoikaa kuin kovasydämistä ja katkeroitunutta suorittaja-poikaa. Hän ei soimannut vanhempaa poikaa hänen kovasydämisyydestään tai tunteettomasta ja häikäilemättömästä käytöksestä, vaan päinvastoin hän tahtoi ’löytää’ hänetkin – pojan, joka on aina ollut lähellä, mutta kuitenkin kadoksissa.

Tässä kohdin vertausta meidän ihmisten rakkaus monesti sammuu. Alamme osoittelemaan vanhempaa poikaa sormella hänen rakkaudettomuudestaan ja unohdamme, että Jumalan silmissä anteeksianto kuuluu yhtä hyvin hänellekin.

Vertauksen isän tavoin Taivaallinen Isä toivoo julkisyntisten tavoin kaikkien fariseusten ja muiden ’suorittajien’ astuvan sisään taivasten valtakuntaan. Ovi on auki niin julkisyntisille kuin itseriittoisille kovasydämisille suorittajillekin. Jumala osoittaa täten pitkämielistä uhrautuvaa rakkautta niin julkisyntisiä kuin uskonnollista ’suorittajaa’ kohtaan voittaakseen heidät kummatkin omakseen niin kuin vertauksen isäkin teki.

Jos siis meidän inhimillinen rakkautemme vertauksessa riittääkin armahtamaan ’tuhlaajapoikaa’, Jumala laittaa vielä paremmaksi tarjoamalla saman armon ja rakkauden myös rakkaudettomalle ’suorittaja-pojalle’.

Vertauksen opetus

Edellä läpikäydyn perusteella vertauksen opetukset lienevät jo selviä, mutta kootaan ne vielä lopuksi yhteen muistin virkistämiseksi.

Ennen kaikkea vertaus antaa kauniin kuvan Jumalan uhrautuvasta rakkaudesta. Vertauksessa isä on vertauskuva Jeesuksesta Kristuksesta, joka nöyryytti itsensä vapaaehtoisesti aina ristin kuolemaan asti meidän syntien tähden. Hänen rakkautensa riittää niin julkisyntiselle kuin kovasydämiselle suorittajallekin.

Olet sitten rypenyt syntielämässä tai kuvittelet olevasi kelvollinen sellaisenaan Jumalan edessä, sinulla on tarve käydä Jeesuksen armoistuimen eteen. Siellä sinulta ei kysytä, mitä olet tehnyt tai mitä olet jättänyt tekemättä. Sinulta ei kysytä, oletko kelvollinen tai arvollinen tulemaan Jumalan eteen.

Kristuksen armoistuimen edessä sinut ’puetaan parhaaseen pukuun’ (isän kunniaan), ’sormeesi laitetaan sinettisormus’ (valta elämän eri asioiden yli Isän nimessä) ja sieltä sinun jalkoihisi ’puetaan sandaalit’ (asema Jumalan perheessä hänen lapsinaan), jotka takaavat sinulle vapauden Jumalan lapsena.

Jeesuksen rakkauden siunaukset eivät siis odota jossain tulevaisuudessa, vaan Jumalan rakkaus toimii tänään; hänen siunauksensa ovat sinun nyt ja aina, tässä ja nyt.

Toiseksi vertaus kuvastaa ihmisen käsittämätöntä tarvetta yrittää ansaita asemansa Jumalan edessä. On jotenkin vaikeampaa hyväksyä asema lapsena Jumalan armotyön tuloksena kuin yrittää ansaita se. Vertauksessa kummatkin pojat olivat syntyneet isänsä lapsiksi ilman omaa ansiotaan, mutta kuitenkin he kokivat joutuvansa ansaitsemaan pojan aseman ja isän hyväksynnän.

Tuhlaajapojan syntisyys oli luonteeltaan moraalisesti tuomittavaa julkisyntiä. Vanhempi veli sen sijaan oli moraalisesti suoraselkäinen ja ulkonaisesti puhdas. Kuitenkin kumpikin oli isään nähden samassa asemassa; he olivat kadottaneet yhteyden häneen.

Synti ei ole kristinuskon näkemyksen mukaan pohjimmiltaan moraalinen käsite, vaan se on luonteeltaan epäuskoa, ihmisen kapinaa Jumalaa ja hänen tahtoaan kohtaan. Synti on täten olemukseltaan jumalattomuutta eli eroa Jumalasta. Elämä erossa Jumalasta monen kohdalla johtaa ulkonaisesti samaan lopputulokseen kuin vertauksen ’tuhlaaja-veljellä’, mutta aivan yhtä hyvin ihminen voi olla erossa Jumalasta vanhemman veljen tavoin eläen säädyllistä ja melko kelvollista elämää. Huomionarvoista on, että on synti sitten ’mustaa tai valkoista’, se erottaa ihmisen Jumalasta.

Samoin kuin vertauksen kummallakin veljeksellä oli sama perusongelma, joka esti heitä tulemasta isän luo, samoin syntisen ihmisen perusongelma on pohjimmiltaan sama huolimatta siitä kuinka ’mustaa tai valkoista’ hänen syntinsä on. Tuhlaajapoika ei olisi millään kehdannut tulla isänsä luo, koska ei mielestään ansainnut paikkaansa hänen poikanaan. Sen sijaan vanhempi veli ei nähnyt mitään tarvetta tulla isänsä luo, koska mielestään oli ansainnut paikkansa talossa. Ansaitseminen oli täten kummankin pojan este lähestyä isäänsä.

Ethän anna ansaitsemisen tulle esteeksi lähestyä Jumalaa? Olet kelvollinen lähestymään häntä juuri sellaisena kuin olet. Ei ole mitään niin häpeällistä, etteikö Jumala ottaisi sinua avosylin vastaan.

Jos taas koet, ettei sinulla ole mitään tarvetta lähestyä Jumalaa, olet yhtä surkuteltavassa asemassa kuin vertauksen vanhempi veli. Unohda ansiot – ne eivät kestä Jumalan edessä. Eikä elämässäsi ole mitään, mikä olisi verrattavissa Jumalan rakkauteen.

Tänään on hyvä päivä tulla Jumalan luo – nauttimaan hänen rakkaudestaan ja niistä siunauksista, joilla hän tahtoo sinua tänäänkin siunata. On kyseessä sitten ensimmäinen tai vaikkapa miljoonas ja ensimmäinen kerta, käy hänen eteensä etsimään sisältöä elämääsi. Herra syli on avoin – sinulle.

Pohdittavaa

Kumpi veljeksistä kuvaa minua paremmin?
Estääkö minua riittämättömyys vai liika riittoisuus?
Saanko minäkin lähestyä Jumalaa?