Jos uhkakuvan tummat pilvet kasaantuvat turvallisen kauas, kuten kymmenen vuotta sitten 2004 tsunamin muodossa Kaakkois-Aasian Phuketissa tai 2011 Japanissa, tuntuvat uutiset olevan ihmisille pikemmin reality-viihdettä. Muistan vallan hyvin kuinka kiinnostaa oli seurata CNN:ltä Irakin sotaa 2003 tai WTC-iskuja 9/11 vuonna 2001. Kaukana oleva hätä ruokkii empatian osoittamisen nälkää, saamme kauhistella turvallisesti kaukaa ja onpa mahdollisuus aina mielenkiintoiseen spekulointiin jatkotapahtumista.

Sama tuntuu koskevan tänään Ukrainan tilannetta, vaikka tietty itänaapurimme osallisuus tapahtumiin huolestuttaa monia, kuten myös itänaapurin kiristynyt taloustilanne. Mutta eipä se hätä ole vallan kaukana meistäkään. Jos katsoo Suomea tänään ja miettii vaikkapa taloudellista tai poliittista asemaamme, voi huolestuneimmat nukkua jopa yönsä huonosti. Kaukana silti ollaan vielä siitä hädästä, jonka kynnyksellä kansamme eli marraskuun alussa vuonna 1939.

Vaikka kansakunnan tasolla ei suuressa hädässä eletäkään, voimme yksilöinä toki kohdata vastaavan mittaluokan katastrofeja oman elämän tasolla. Jos katastrofista jotain hyvää tahtoo sanoa, niin hädässä ihminen sentään muistaa Jumalan olemassa olon auttajana ja turvana. Sanotaan, että syvän laman ja sodan aikana ihmiset heräävät rukoilemaan. Hyvä niin, että edes silloin Jumalan syli ja turva kiinnostaa.

Vaikka rukouselämä uhkakuvien edellä vilkastuukin, on rukous yksipuolista pyytämistä, että Jumala tavalla tai toisella säästäisi pahalta. Paljon vaikeampaa on tuolloin rukoilla Jumalan tahdon tapahtumista, vaikka se sitten tarkoittaisikin uhkakuvan realisoitumista.

Tällaisen haasteen edessä oli ystävämme Jeremia tekstissämme, joka tulee hänen kirjoittamansa kirjan 32 luvusta. Luvussa kerrotaan, että Jeremia sai Jumalalta käskyn ostaa pellon (Jer. 32:1-7). Hän toimitti kaupat (Jer. 32:8-15), minkä jälkeen hän kävi rukoukseen (Jer. 32:16-25). Ja vieläpä Jumala vastasi hänen rukoukseensa (Jer. 32:26-44). Ei siis mitään erityistä, vai? Mutta jos katsotaan tekstiä tarkemmin, saamme kelpo opetuksen siitä, kuinka vaikea on luottaa ja turvata Jumalaan silloin, kun elämä ei kulje sitä uomaa, mikä olisi meille mieleinen tai edes ymmärrettävä.

Jeremian ’kumma’ tilanne

Jeremian kirjan 32 luku on erittäin mielenkiintoinen, vaikka pellon ostaminen tuntuu ehkä melko puisevalta aiheelta. Riittää, jos tuntee Jeremian tilanteen ja siirtyy hetkeksi kaikkitietävän lukijan paikalta hänen asemaansa. Luvun alussa lukija tuodaan sisään kertomukseen:

”Juudan kuninkaan Sidkian kymmenentenä hallitusvuotena – se oli samalla Nebukadnessarin kahdeksastoista hallitusvuosi – Jeremialle tuli sana Herralta. Babylonian kuninkaan sotajoukko piiritti silloin Jerusalemia. Profeetta Jeremia oli pidätettynä Juudan kuninkaanlinnan päävartiossa, jonne kuningas Sidkia oli hänet sulkenut. Jeremia oli näet profetoinut kuningasta vastaan…”(Jer. 32:1-3a)

Jeremian sanojen perusteella elettiin vuotta 588/587 eKr. päätellen siitä, että Sidkia nousi valtaistuimelle 598/597 ja Nebukadnessar 605/604 eKr. Jälkimmäisen hallintoon kuului vajaa vuosi ennen virallista kruunaamista uudenvuoden päivänä. Jeremia oli tuolloin Jerusalemissa päävartiossa pidätettynä oman kuninkaansa käskystä. Babylonian sotajoukot olivat tuolloin piirittäneet Jerusalemia noin vuoden ajan ja tilanne näytti Jerusalemista katsottuna toivottomalta.

Lisäksi Jeremia profeettana tiesi Jumalan ilmoituksen perusteella, että piiritys tulisi päättymään Jerusalemin tappioon ja pakkosiirtolaisuuteen vieraalla maalla. Ja me tiedämme, että tämä toteutui noin vuosi näiden luvun 32 tapahtumien jälkeen. Konflikti oli siis parhaillaan menossa eikä se ollut kaukana; liiankin lähellä, etenkin Jeremian kannalta, kun häntä kohdeltiin oman kuninkaan vihollisena samaan aikaan, kun ylivoimainen vihollinen piiritti kaupunkia.

Tässä vaikeassa tilanteessa profeetta sai Herralta erikoisen kehotuksen ostaa pellon kotipuolesta Anatotista (Jer. 1:1). Ja Herra järjesti asian jopa niin, että pellon myyjä Hanamel tuli päävartioon tarjoamaan maata Jeremialle. Hanamel oli velvoitettu tarjoamaan maata Jeremialle, koska hänellä oli siihen perintö- ja lunastusoikeus (Jer. 32:7; 3. Moos. 25:23-25). Syytä myymiseen emme tiedä – oliko Hanamel lähdössä pois sodan jaloista vai muuten köyhtynyt ja pakotettu myymään maan.

Siinä Jeremia sitten osti pellon noin 200 grammalla hopeaa – vankeudessa ja piiritetyssä kaupungissa, mistä hänellä ei ollut pääsyä nauttimaan uudesta omistuksestaan. Käytännössä hän osti maa-alueen, joka oli vihollisen valloittama ja miehitetty (Jer. 32:9-10). Täysin järjen vastainen kauppa, eikä totta? No, vieläpä Jeremia antoi kauppakirjan säilytettäväksi uskolliselle kirjurilleen Barukille, joka edelleen huolehti, että kauppakirja säilöttiin siten, että se säilyy pitkän ajan kunnossa (Jer. 32:11-15).

Historian eteenpäin tuntevan lukijan on helppo nähdä Jeremian teko profetiana siitä, mitä tulee tapahtumaan ja merkkinä Jumalan lupauksesta palauttaa kansansa asuttamaan Juudan maata pakkosiirtolaisuuden ajan päätyttyä. Mutta jos astut hetkeksi pois kaikkitietävän lukijan paikalta ja katsot tapahtumia Jeremian silmin, huomaatko, mitä tarkoittaa Jumalaan luottaminen olosuhteisiin katsomatta?

Luottaminen ei ole helppoa. Ei ollut helppo päätös ostaa miehitettyä maata, jonka arvo läheni nollaa sen hetken tilanteessa. Päätös ei ollut helppo, vaikka Herra antoi siitä käskyn ja järjesti jopa kaupantekoon mahdollisuudet vankeudessa. Se oli vähintään vaikeaa, mitä aikanaan oli Daavidille uskoa tulevansa jonain päivän kuninkaaksi, vaikka Samuel oli hänet voidellut (1. Sam. 16-31). Eikä ollut luottaminen sen helpompaa Moosekselle, kun hän sai tehtäväkseen viedä kokonainen kansa Egyptistä, jonka hallitsija ei ollut edes halukas päästämään kansaa pois (2. Moos. 3:1-4:20). Mutta he kaikki luottivat Jumalaan siitä huolimatta, että heillä oli omat inhimilliset epäilynsä.

Kun Jeremia oli ensin toteuttanut uskollisesti Jumalan sanaan luottaen hänelle uskotun tehtävän, ahdistus ja epäilys teon järkevyydestä valtasi hänetkin, mistä kertoo Jeremian rukous (Jer. 32:17-25). Rukouksessa hän toki tunnustaa Jumalan valtasuuruuden, mutta siitä huolimatta hän ei voi olla näkemättä asioiden synkkää puolta, koska hän kokee Jumalan vastauksen rukoukseensa olevan jotain muuta, mitä hän itse toivoo sen olevan:

”Suurella voimallasi ja väkevällä kädelläsi sinä olet luonut taivaan ja maan. Mikään ei ole sinulle mahdotonta!
. . .
Katso, Herra, piiritysvallit ulottuvat jo kaupunkiin saakka, kaldealaiset hyökkäävät sitä vastaan ja valloittavat sen kohta. Miekan, nälän ja ruton lyömänä kaupunki joutuu heidän käsiinsä. On tapahtunut se, mistä olet jo ennen puhunut, sinä näet sen! Ja nyt sinä, Herra, minun Jumalani, sanot minulle: ’Osta pelto ja hanki todistajat’, vaikka kaupunki on joutumaisillaan kaldealaisten käsiin.” (Jer. 32:17, 24-25)

Hän oli ostanut maan vihollisten jalkojen alta ja ehkä siinä tilanteessa salaa toivonut, että Jumala vapauttaa Jerusalemin Babylonian piirityksestä, koska hänellä olisi ollut voima toteuttaa sekin pyyntö. Samaan aikaan käsky säilöä kauppakirja siten, että se kestää pitkän ajan, vihjasi hänelle siitä, ettei asiakirjan arvo ehkä realisoidukaan aivan lähitulevaisuudessa. Ehkä Jeremia oli jopa niin valveutunut, ettei hän ostanut maata enää itseään ajatellen, vaan siitä tulisi nauttimaan joku muu, joka sittemmin lunastaa hänen maa-alueensa.

Jeremia eli siinä tuhossa, josta hän oli joutunut ennustamaan ennen kuin merkkejä nykyisistä kauhuista oli edes näkyvissä. Hän tiesi asioiden olevan Jumalan hyvissä käsissä, mutta siitä huolimatta ei ollut olleenkaan helppoa hyväksyä sitä ahdistusta, jossa hän näki Jerusalemin viruvan.

Jumala vastaa Jeremialle ja kertoo hänelle oikeastaan sen, minkä hän jo tiesi entuudestaan ja näki realisoituvan nykyhetkessä, mutta mitä hän ei tahtonut silti hyväksyä. Jumalan vastaus loppuu lohdullisiin sanoihin:

”Vielä tulee aika, jolloin tässä maassa ostetaan peltoja, vaikka te sanotte: ’Se maa on autio, siellä ei ole ihmisiä eikä eläimiä, se on joutunut kaldealaisten käsiin.’ Peltoja ostetaan hopealla, kauppakirjoja kirjoitetaan ja sinetöidään, todistajia hankitaan. Näin tehdään Benjaminin maassa ja Jerusalemin seuduilla, Juudan ja sen vuoriston kaupungeissa, läntisten kukkuloiden ja Negevin kaupungeissa. Minä käännän kansani kohtalon, sanoo Herra.” (Jer. 32:43-44)

Samaan aikaan, kun Jeremia sai lohdun Jumalan lupauksesta, että Juudan kansa saa vielä lunastaa maansa takaisin, hän joutui tunnustamaan hiljaa mielessään, ettei hänen omat silmänsä tulisi sitä päivää koskaan näkemään.

Jeremia sai lupauksen, mutta hän ei itse tule koskaan astumaan siihen. Siitä huolimatta Jeremia valitsi olla uskollinen ja kiinnittää katseensa Jumalan lupaukseen, vaikka hänelle tuon lupauksen aurinko ei milloinkaan nouse. Hän ja hänen aikalaisensa oli tuomittu elämään yössä, maksamaan hinta siitä, että tuleva sukupolvi saa elää ja oppii tekemään niitä oikeita valintoja, joita Jeremian aikalaiset eivät osanneet tehdä. Silti jopa yön ja pimeyden hetkessä Jumala oli läsnä heidän kanssaan.

Jeremialta oppimaan

Luottamus ja Jumalan käsiin ja tahtoon heittäytyminen ei katso olosuhteisiin. Jeremian salainen haave mahtoi olla se sama, mikä meillä jokaisella on silloin, kun elämä ei ole meidän mielestämme raiteillaan. Jeremia varmasti toivoi hänkin, että Jumala kääntäisi tappion ja ahdistuksen iloksi ja voitoksi, vaikka hän samaan aikaan tiesi, että ahdistus ja tappio oli parasta, mitä kansa saattoi Jumalan kädestä saada, jos kerran Jumalan armo kutsui kansaa kääntymykseen eikä se tahtonut kääntyä.

Olisiko se ollut armoa, jos Jumala olisi luovuttanut ja todennut, että menköön ja kadotkoon iäksi, kun eivät kerran tahdo minua seurata? Vai oliko suurempaa armoa se, että kansa joutui kohtaamaan olosuhteet, jotka saivat sen etsimään kerran kadottamaansa Herraa Jumalaa?

Sinä päivänä, kun kohdallamme huomaamme, ettei Jumalan tahto ole vapauttaa meitä kärsimyksestä, vaan viedä meidät sen läpi, olemmeko Jeremian tavoin valmiit luottamaan itsemme Jumalan käsiin? Olemmeko valmiit samanlaisiin ’järjettömiin’ investointeihin ja tekoihin kuin Jeremia, joille meidän on mahdotonta nähdä järjellistä syytä elämämme aikana?

En tiedä sinusta, mutta itseni tämä teksti sai pohtimaan elämää varsin erilaisesta perspektiivistä. Olenko tosiaan valmis uhrauksiin, jos aavistan, että uhraus ei kanna hedelmää minun elinaikanani, vaan vasta joskus minun aikani jälkeen ja vielä tavalla, jota tuskin edes ymmärrän?

Jeremian rukous kirkasti hänen tekonsa ’suuruuden’ minulle; se ei ollut Jeremian suuruutta, vaan Herran Jumalan suuruutta Jeremiassa. Jääköön tämä rukous ja koko luku puhuttamaan meitä jokaista siitä, mitä todella tarkoittaa sanat: ”Minä luotan sinuun, rakas Herra Jeesus.”

Pohdittavaa

Millaista on luottaa Jumalaan olosuhteista riippumatta?