Aloitetaan alusta ja palataan aikaan, kun ihminen luotiin.

”Jumala sanoi: ’Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.’ Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (1. Moos. 1:26-27)

Teksti korostaa ihmisen luodun ’Jumalan kuvaksi’ eli Jumalan kaltaisuuteen. Kaltaisuus ja kuvana oleminen ilmaisevat tekstissä keskenään samaa asiaa.

Kaltaisuus ei tarkoita, että se ’jokin kaltainen’ olisi samaa olemusta vertailukohteen kanssa tai edes kopio alkuperäisestä. Kaltaisuus tarkoittaa, että ’kaltaisella’ on vertailukohteen kanssa paljon samaa: arvoja, ominaisuuksia tai kykyjä. Samalla se ilmaisee epäsuorasti eron alkuperäisen ja kaltaisen välillä. Kaltaisuus siis sisältää ajatuksen vastaavuudesta mutta myös eroavaisuudesta.

Jumalan ja ihmisen kaltaisuutta voi kuvata vaikkapa auringon ja kuun avulla. Aurinko ja kuu ovat eri olemusta; aurinko on valtavan suuri valon ja elämän ylläpitäjä, aurinkokunnan keskus, kun taas kuu on siihen nähden mitätön, pieni ja kylmä maan seuralainen, joka vain tyytyy heijastamaan auringon valoa.

Kuitenkin kuu on monessa auringon kaltainen vaikka vähäisempi. Auringon laskettua kuu tuo auringon tavoin valon pimeään, se kulkee taivaan kaaren yli samalla tavoin kuin aurinkokin ja maanpäältä katsottuna se näyttää jopa suunnilleen saman kokoiselta kuin aurinko.

Luojan kaltaisuutta

Jos siis Jumalaa kuvattaisiin auringolla ja ihmistä kuulla, niin tällöin ihmisen voisi sanoa olevan kuin kuu, joka heijastaa Jumalan valkeutta. Heijastus on alkuperäiseen valoon nähden vähäinen, mutta kuitenkin siinä on jotain samaa, eikö? Jumalan kaltaisuus ei kuitenkaan tee ihmisestä millään muotoa olemukseltaan tai kyvyiltään Jumalaa.

Olen pohtinut, mikä viisaus oli siinä, että Jumala loi ihmisen itsensä kaltaiseksi. Luulisin, että yksi suuri syy tähän valintaan oli, että kaltaisuuden kautta ihmisen on helpompi käsittää Luojaansa. Jos ihmisessä ei olisi mitään Jumalan kaltaista, miten hän ylipäätään voisi ymmärtää mitään hänestä tai hänen aivoituksistaan? Sen sijaan kaltaisuuden kautta ihminen ymmärtää Jumalasta jotain pientä, vaikka toki suurin osa Jumalan olemuksesta jää hänen käsityskykynsä ulkopuolelle.

Ymmärryksemme vajavaisuutta kuvastaa hyvin se, kuinka pohdinnoissa ajaudumme helposti sellaiseen tulokseen, että Jumala olisi ristiriitainen itsensä kanssa. Saatamme esimerkiksi tietää Jumalan olevan kaikkivaltias (1. Moos. 17:1) tai rakkaus (1. Joh. 4:16) ja jopa ymmärtää jotain niistä vastaavien äärellisten inhimillisten käsitteiden kautta. Mutta edelleen inhimillisen ymmärryksen vajavaisuutta kuvaa se, kuinka ongelmalliseksi koemme Jumalan äärettömän rakkauden ja kaikkivaltiuden yhteensovittamisen. Kuinka monesti olemme esimerkiksi kysyneet, miten kaikkivaltias Jumala voi olla rakkaus, jos hän kerran sallii inhimillisen kärsimyksen? Näin siis käy, kun ’kuu’ yrittää ymmärtää ’aurinkoa’ omasta olemuksestaan käsin.

Kärsivällisyyden käsittämättömyys

Ehkä vaikein ymmärrettävä Jumalan ominaisuus on kärsivällisyys tai pitkämielisyys, kuten vanhempi kirkkoraamattu asian ilmaisee. Nimittäin juuri kärsivällisyydessä ihmiset painivat Jumalaan nähden aivan eri sarjassa. Oman kärsivällisyytemmekin kohtaamme yleensä vain sen puutteena ja rajallisuutena, kun taas Jumalan kärsivällisyys on täydellisyydessään ihmismielelle käsittämätön.

Tekstimme Ensimmäisestä Timoteuskirjeestä ja Pietarin kirjeistä kuvaavat Jumalan kärsivällisyyden täydellisyyttä, ja kertovat samalla kuinka Jumalan kärsivällisyyden suuruus hämmentää ihmismielen. Ennen kuin kurkistetaan varsinaiseen tekstiin, selvitetään, mitä Raamatussa ylipäätään tarkoitetaan kärsivällisyydellä.

Kärsivällisyys

Uudessa testamentin kreikassa on kaksi sanaa johdannaisineen, jotka voidaan kääntää kärsivällisyydeksi tai pitkämielisyydeksi. Nuo sanat ovat ’makrothymia’ ja ’hypomone’. Jälkimmäinen näistä merkitsee ”jäädä kuorman tai taakan alle” ja yleensä se käännetään kestävyydeksi, joka on merkitykseltään hieman eri asia kuin kärsivällisyys. Kestävyys kuvaa ihmisen ’venymistä’ epäsuotuissa oloissa, joihin hän ei välttämättä voi vaikuttaa.

Sen sijaan kärsivällisyyteen liittyy aina vapaus valita toisin, ts. luopua kärsivällisyydestä. Sana ’makrothymia’ sisältää tämän merkityksen. Se tarkoittaa ”kärsivällisyys, pitkämielisyys tai hitaus kostaa vääryyttä”. ’Makrothymia’ muodostuu kahdesta sanasta:

1. ’makro’, joka tarkoittaa ”pitkä, etäinen (matkassa), pitkään (ajassa)”

2. ’thymia’, joka tarkoittaa ”viha, kiivaus, kiukku; mieli”

Sanan voidaan sanoa merkitsevän ”pitkää mieltä” tai ”etäistä / kaukaista kiukkua tai vihaa”. Toisin sanoen ”pitkä mieli” tarkoittaa mieltä, joka pysyy vahvana ja säilyttää itsehillintänsä. Se on äkkipikaisuuden, itsekkyyden ja kostonhimon vastakohta. ’Makrothymia’ merkitsee kärsivällistä ja suvaitsevaista suhtautumista, vaikka asianomainen pystyisi kostamaan vääryyden tai antamaan takaisin samalla mitalla. ’Makrothymian’ kaltainen pitkämielisyys ei siis voi tulla esiin muutoin kuin vapaudessa, jolloin asianomainen pystyy valitsemaan vapaasti kärsivällisyyden ja vaikkapa koston välillä.

Tällainen luonteenlaatu ei ole ihmisellä lainkaan yleinen, vaan Raamatun mukaan se on Jumalan erityistä aikaansaannosta ihmisessä. Vapaaehtoinen kärsivällisyys vaatii ihmiseltä erityistä sisäistä voimaa olla epäitsekäs ja voittamaan näin luonnollisen taipumuksensa (Ef. 4:2; Kol. 3:12).

Jumalan kärsivällisyys

Vaikka ihmisen kärsivällisyys on kovin vajavaista ja jopa harvinaista, on täydellinen kärsivällisyys Jumalan ominaisuus. Jumalan kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden määrä on niin yksinkertaisesti niin valtava, ettei ihmismieli kykene sitä käsittämään. Ihmisen näkökulmasta Jumalan pitkämielisyys ilmenee ennen kaikkea siinä, että hän on hidas vihaan ja hidas rankaisemaan. Hän pysyy kärsivällisenä ihmistä kohtaan, vaikka hänellä on mahdollisuus rangaista häntä tai jopa tuhota hänet (1. Piet. 3:15).

Jumalan kärsivällisyys ilmenee erityisesti laupeutena syntisiä (ei syntiä) kohtaan. Tästä apostoli Paavali todistaa henkilökohtaisesti.

”Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän.” (1. Tim. 1:15-16)

Jumalan kärsivällisyys kävi hänen elämästään erityisen vahvasti ilmi (lue koko rukous, 1. Tim. 1:12-17). Jumala salli kärsivällisyydessään Paavalin vainota seurakuntaa epäuskon sokeuttamana vain siksi, että myöhemmin hänen silmänsä avautuisivat totuudelle ja hän saisi armon Jumalan edessä. Varmasti monet hänen vainojensa kohteeksi joutuneet kristityt ihmettelivät, miksi Jumala näin salli Saulus Tarsolaisen piinata Jumalan omia.

Kyse oli Jumalan pitkämielisyydestä, joka jälleen kerran ylitti ihmisjärjen käsityskyvyn. Jumalan pitkämielisyys salli jopa omiensa kärsimyksen, jotta Saulus saisi armon (vrt. Jer. 15:15, jossa Jeremia kärsii Jumalan kansaansa osoittaman pitkämielisyyden tähden).

Täten Paavali saattaa todeta olevansa elävä esimerkki Jumalan pitkämielisyydestä:

”Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän.”

Samoin uskon, että monet meistä Jumalan armon saaneista voimme nähdä itsemme Jumalan kärsivällisyyden hedelmänä ja näin antamaan riittävän arvon Jumalan ehtymättömälle kärsivällisyydelle ja pitkämielisyydelle.

Jumalan pitkämielisyyden tarkoitus on siis johdattaa ihmisiä parannukseen. Jumalan kärsivällisyydestä puhuttaessa on tärkeä muistaa, että kysymyksessä on kärsivällisyys, jolla on selkeä tarkoitus. Jumalan pitkämielisyys on määrätietoista. Se ei ole toimetonta suvaitsevaisuutta, joka sallii ihmisen pahuuden ilman erityistä syytä. Jumala ei alistu ihmisen syntisyyden edessä tai katso syntiä läpi sormien, vaan tuomion ja rangaistuksen lykkäämisellä on selkeä syy ja tarkoitus. Herran pitkämielisyyden tähden tuomio saa odottaa, mutta odotuksella on selkeä syy ja tarkoitus, mistä kertoo lisää apostoli Pietari.

Pietarin kirjeissä ’makrothymia’ on mainittu yhteensä kolmasti (1. Piet. 3:20, 2. Piet. 3:9,15), josta jokainen viittaa Jumalan pelastavaan pitkämielisyyteen. Ensimmäisessä kirjeessään Pietari viittaa Jumalan pitkämielisyyteen Nooan päivinä:

”… jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta.” (1. Piet. 3:20)

Jumala oli jo tuolloin pitkämielinen julkisyntistä ihmiskuntaa kohtaan, kun hän odotti kärsivällisesti 10 sukupolven ajan, että ihmiset tekisivät parannuksen ja kääntyisivät pois synnistä. Vaan paatunut ihmismieli ei osannut kunnioittaa Jumalan pitkämielisyyttä, vaan erehtyi kuvittelemaan, ettei Jumala välitä pahuudesta. Ja kuten Raamattu kertoo:

”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään.” (1. Moos. 6:5-6)

Eli Jumala odotti kärsivällisesti, vaikka jokainen odotettu hetki vain lisäsi hänen murhettaan. Ajattelepa tässä valossa Jumalan kärsivällisyyden suuruutta. Hän kärsivällisesti ”työnsi vihan ja rangaistuksen kauemmaksi” ja kieltäytyi tuomitsemasta ihmistä, vaikka jokainen hetki lisäsi hänen murhettaan. Hänen kärsivällisyytensä salli mieluummin murheen itselleen kuin että hän olisi tehnyt saman tien lopun turmeltuneen ihmisen pahuudesta, vaikka se oli mahdollista hänelle aivan koska tahansa. Hän siis vapaaehtoisesti lykkäsi rangaistusta, vaikka hän olisi voinut oikeudenmukaisesti rangaista ihmistä milloin vain.

Jumalan pitkämielisyyden osoittaminen ei loppunut vedenpaisumuksen aikaan, vaan on huomattavaa, että sama toistuu vedenpaisumuksen jälkeen. Nimittäin toisessa kirjeessään Pietari kääntää lukijan huomion omaan aikaamme.

Ihmiskunta elää Jumalan kärsivällisyydestä

Ihmisten pahuus yltyi kohta Nooan päivien uudelleen. Ja yhä tänään, kuluvan armonajan loppupuolella, maailma elää yksin Jumalan pitkämielisyyden varassa, koska kärsivällisyytensä tähden hän pidättää vääjäämättä saapuvan tuomiopäivän tuloa:

”Mutta älkää te, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.” (2. Piet.3:8-9)

Eli ihmiskunta elää yksin Jumalan kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden varassa. Jos Herrallamme ei olisi tätä ominaisuutta, olisi ihmiskunta kohdannut tuomiopäivänsä jo monta aikaa sitten.

Ihmiskunta ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän alkuunkaan Jumalan pitkämielisyyttä, koska se alati väärinkäyttää hänen pitkämielisyyteensä perustuvaa armonaikaa. Kuten Pietari vihjaa, monet ajattelevat Herran olevan myöhässä tai ettei tuomiota edes tule:

”He sanovat pilkaten: ’Onko hän muka tullut, niin kuin lupasi? Isämme ovat nukkuneet pois, ja kaikki on entisellään, niin kuin on ollut maailman luomisesta asti.’” (2. Piet. 3:4)

Ja sama pilkka jatkuu yhä meidän aikanamme. Jumalan pitkämielisyys ei ole kuitenkaan päämäärätöntä, joten se ei tarkoita, etteikö tuomio ja rangaistus vielä kohtaisi ihmiskuntaa:

”Herran päivä tulee kuin varas. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan.” (2. Piet. 3:10)

Jumala pidättäytyy vapaaehtoisesti panemasta käytäntöön rangaistusta, koska ”hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.”

Jos nyt hetken mietit Jumalan pitkämielisyyden suuruutta, saat siitä jonkinlaisen kuvan. Hänen ääretön kärsivällisyytensä selittää paljon. Huomaamme myös, että pelastuksemme perusta lepää osin hänen kärsivällisyytensä varassa. Ehkäpä tämän pienen katsauksen kautta opimme arvostamaan Jumalan kärsivällisyyttä ja yrittää omalta osaltamme elää turhaan koettelematta sitä.

Lohdullisinta on kuitenkin tietää, että Jumalan kärsivällisyys riittää silloinkin, kun omamme loppuu. Jos siis olet menettänyt toivon itsesi (tai vaikka jonkin synnin) suhteen, muista että Jumala ei ole, vaan hän kärsivällisesti odottaa sinua luokseen joka hetki. Kärsivällisyyttä siis!

Pohdittavaa

Mitä kärsivällisyys ja pitkämielisyys tarkoittaa?
Tarkoittaako Jumalan pitkämielisyys välinpitämättömyyttä?
Kuka kykenee ymmärtää Jumalan kärsivällisyyttä? Minäkö?