Tänään puhun tietämättömyydestä. Voitkin nyt maistella hetken sitä, mitä ajatuksia ja tunteita sana tietämättömyys sinussa herättää.

Luen tähän johdannoksi Daavidin psalmista muutaman jakeen otteen. Se ei ole tekstini, mutta palatkaamme siihen myöhemmin. Maistellaan nyt tuota tietämättömyyttä ja tätä psalmia hetki.

”Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen. Pelätkää Herraa, te hänen pyhänsä! Mitään ei puutu niiltä, jotka häntä pelkäävät. Nuoret leijonatkin uupuvat ja näkevät nälkää, mutta sillä, joka turvaa Herraan, on kaikkea kyllin.” (Ps. 34:9-11)

Ja nyt lähdetään matkaan kohti tuntematonta tietämättömyyttä.

Metodistiperinteessä on ollut tapana kysyä seurakuntaan jäseneksi siunattavalta viisi historiallista kysymystä. Vastaukset kysymyksiin ovat meitä ihmisiä varten, koska eihän Jumalahan niitä tarvitse, vaan hän tietää sanomattakin. Me ihmiset sen sijaan emme tiedä edes itsestämme, joten jäsenkysymysten kaltaiset pohdinnat jäsentävät meille sitä, mihin me uskomme.

Nämä viisi kysymystä eivät punnitse sitä, mitä ihminen tietää, vaan sitä mihin hän uskoo ja mitä hän tahtoo. Kysymyksiin ei ole oikeita ja vääriä vastauksia – niistä ei saa koulutodistuksen kaltaisia arvosanoja. Missään kysymyksistä ei kysytä ”tiedätkö” eli kyse ei ole Trivial Pursuit tai Haluatko miljonääriksi -visailuista.

Jos nämä kysymykset eivät ole sinulle tuttuja, niin sama periaate pätee myös uskontunnustuksiin. Niissäkään ei kysytä tietämistä, vaikka ehkä rippikoulussa uskontunnustuksen ulkoa opettelun vuoksi uskontunnukset ovat tuntuneet enemmän tiedolliselta asialta. Kyse on kuitenkin uskomisesta – ei tietämisestä. Loppuviimeksi, kun asetut uskontunnustuksen eteen rehellisesti, joudut toteamaan, ettet oikeastaan tiedä mitään, mutta uskot sitäkin enemmän. Uskontunnustuksessakin vain Jumala tietää, mutta ihminen uskoo.

Pohjimmiltaan elävä usko ponnistaa tietämättömyydestä. Ja kun se on elävää, se on myös utelias. Siitä kertoo tämän päivän Vanhan testamentin teksti. Se on tuttu pyhäkoulukertomus nuoren Samuelin kutsusta profeetaksi ja tuomariksi muinaisessa Israelissa.

Mutta ennen kuin menen siihen, puhutaan vielä vähän lisää tietämisestä ja tietämättömyydestä Onhan nyt koulujen päättäjäisviikonloppu ja moni on saanut todistuksen tiedoistaan ja taidoistaan.

Sana tietämättömyydestä

Jos olemme tarkkoja ja rehellisiä, niin täällä ihmismaailmassa me kaikki olemme tietämättömiä. Me luulemme ja oletamme paljon enemmän kuin varmasti tiedämme. Kuvittelemme esimerkiksi tietävämme, mitä on oven takana – ja usein arvauksemme meneekin oikein, mutta koskaan emme voi tietää, mitä oven takana ellei sitä tavalla tai toisella meille avata. Voimme vain aavistaa tai sitten uskoa.

Mitä sitten tämä tietämättömyys on? Tietämättömyys tarkoittaa tiedon tai kokemuksen puutetta. Puhe puutteesta antaa tietämättömyydelle aina hieman epäilyttävän luonteen, minkä vuoksi arkipäivän tilanteissa emme kovinkaan helposti tunnusta tietämättömyyttämme, vaan keksimme itse vastaukset, vaikka ne perustuvat omaan päättelyymme ja kuvitelmiimme. Jostain syystä on paljon tilanteita, jossa tietämättömyys näyttäytyy meille häpeällisenä. Tämäkin kertoo jotain ihmisen omavoimaisuuden tarpeesta.

Viisaat ihmiset sen sijaan tietävät tietämättömyyden tiedostamisen olevan hyve, aivan kuten Sokrateskin (470-399 eaa.) ajatteli. Tietoisuus tietämättömyydestä nimittäin sallii ihmisen nähdä todellisuuden äärettömänä, jonakin sellaisena, joka liittää hänet todelliseen luontoonsa. Tietämätön ymmärtää oman asemansa ja näkee maailman täynnä tuntemattomia mahdollisuuksia.

Yksi osa viisaudesta onkin tiedostaa se, mitä et tiedä. Näin siksi, että juuri se, mitä et tiedä, avaa uusia ovia ja antaa motivaationkokea lisää. Tässä mielessä vaatimattomuus kulkee käsi kädessä viisauden kanssa. Onhan perin vaatimatonta sanoa ”en tiedä”, vaikka aavistaakin vahvasti.

Sokrates

Ohimennen mainitsemani Sokrates tunnetaan käsitteestä ”tietämättömyyden tietämys”, joka on hänen mukaansa hyve. Tämä perustuu hänen uskomukseensa siitä, että ainoa tapa saavuttaa todellinen tieto on tunnustaa oma tietämättömyytensä.

Yksi kuuluisimmista esimerkeistä tästä Sokrateen ajattelusta on Sokrateen keskustelu Delfoin oraakkelin kanssa. Delfoin oraakkelia pidettiin antiikin Kreikan tärkeimpänä ja vaikutusvaltaisimpana oraakkelina. Sen uskottiin välittävän jumalien tahdon papittarien kautta.

Sokrates matkusti Delfoihin kuulemaan oraakkelia. Legenda kertoo, että keskustelun päätteeksi oraakkeli julisti Sokrateen ”viisaimmaksi mieheksi Kreikassa”. Tämä lausunto yllätti Sokrateen, joka ei pitänyt itseään erityisen viisaana. Hän pohti asiaa ja päätteli, että oraakkeli viittasi hänen kykyynsä tunnustaa oma tietämättömyytensä. Toisin sanoen Sokrates oli viisas, koska hän tiesi, ettei tiennyt kaikkea.

Sokrates uskoi, että useimmat ihmiset luulivat tietävänsä paljon asioita, mutta he olivat itse asiassa tietämättömiä omien rajoitustensa suhteen. Sokrates puolestaan oli valmis myöntämään, ettei hän tiennyt kaikkea, ja tämä teki hänestä avoimen oppimaan uutta ja kyseenalaistamaan omia uskomuksiaan. Tästä syystä oraakkeli havaitsi Sokrateen aidosti viisaaksi.

Sokrateen ajatukset muistuttavat meitä siitä, ettei meidän pitäisi koskaan lopettaa oppimista ja että meidän on oltava aina avoimia kyseenalaistamaan omat uskomuksemme. Eli niin kuin Sokrates tämän kiteytti:

”Todellinen viisaus alkaa tietämättömyyden tunnustamisesta.”

Tietämätön minä

Voisimmeko siis mekin olla vähemmän häpeissämme tunnustaessamme tietämättömyytemme, että voimme hyödyntää elämäämme oppimismahdollisuutena. Ja mitäkö oppisimme? Tuntemaan tuntemattoman – Jumalan. Tämä ajallinen vaellus on mitä kutkuttavin matka tietämättömän tiellä kohti tuntematonta. Tämä asenne antaa tilaa Jumalalle olla elämässämme Jumala ja vapauttaa meidät puolestaan olemaan – ei pikkujumalia, vaan ihmisiä – Jumalan lapsia.

Tämä on muuten jotain, minkä lapset osaavat tehdä hyvin. He kyselevät jatkuvasti, mitä asiat ovat, mikä tarkoitus niillä on ja kuinka ne toimivat. Ehkä tämä piirre on yksi niistä, miksi Uudessa testamentissa meitä Jumalan seuraajia kutsutaan toistuvasti Jumalan lapsiksi. Riittääkö meidän lapsellisuutemme siihen, että osaamme olla tietämättömät kuin lapsi Herran edessä?

Näkyykö lapseus meissä hämmästyksenä, uteliaisuutena ja luottamuksena? Miten on? Olemmeko Jumalan lapsia tietämättömyydessämme? Siis uskallammeko ajatella, että Jumala on ja osaa enemmän, mitä me ymmärrämme? Jos kerrantunnemme Isän, toki myös uskomme ja luotamme häneen. Emme tiedä hänestä kaikkea, mutta kun hän puhuu, me uskomme ja luotamme.

Tällainenutelias ja luottavainen tietämättömyys tekee meistä hedelmällistä maaperää Herramme toimia. Ja edelleen terve tietämys tietämättömyydestämme tekee meistäaidosti nöyriä ja ymmärtäväisiä toinen toisiamme kohtaan.

Tietämätön Samuel

Melkoisen hyvä esimerkki tämmöisestä ”pyhästä tietämättömyydestä”, joka näkyy ”pyhänä uteliaisuutena” ja uskona, on meidän tämän päivän Vanhan testamentin teksti. Luulen, että edeltävän pohdinnan pohjalta, tuo tuttu teksti nousee eteesi aavistuksen uudesta näkökulmasta.

Kun kuuntelet tekstiä kohta lukemanani, mieti sitä siitä näkökulmasta, että mitä Samuel Jumalasta tiesi, kun hän toistuvasti kohtasi tämän lausumassa nimeään?

Tämä on nyt aavistuksen erilainen näkökulma kuin se, mistä olen opettanut tekstiä pyhäkouluikäisille lapsille tai saarnatessani siitä, miten Jumala kutsuu meitä palvelemaan häntä. Nyt on tekstin vuoro puhua:

”Samuel palveli Herraa Eelin luona. Siihen aikaan Herra puhui ihmisille vain harvoin eikä näkyjä usein nähty. Eräänä iltana Eeli oli jo mennyt nukkumaan. Hänen silmänsä olivat hämärtyneet niin että hän tuskin näki. Jumalan lamppu paloi vielä, ja Samuel oli asettunut nukkumaan pyhäkköön, jossa Jumalan liitonarkku oli. Silloin Herra kutsui Samuelia nimeltä. Hän vastasi: ”Täällä minä olen”, juoksi Eelin luo ja sanoi: ”Kutsuit minua. Tässä olen.” Mutta Eeli vastasi: ”En minä kutsunut. Mene takaisin nukkumaan.” Samuel palasi vuoteelleen. Herra huusi uudelleen: ”Samuel!” Samuel nousi, meni Eelin luo ja sanoi: ”Kutsuit minua. Tässä olen.” Mutta Eeli vastasi: ”Ei, poikani, en minä kutsunut. Mene takaisin nukkumaan.” Silloin Samuel ei vielä tuntenut Herraa eikä Herra ollut ennen puhunut hänelle. Sitten Herra kutsui Samuelia kolmannen kerran, ja Samuel nousi, meni Eelin luo ja sanoi: ”Kutsuit minua. Tässä olen.” Nyt Eeli ymmärsi, että Herra kutsui poikaa, ja hän sanoi: ”Mene nukkumaan, mutta jos joku vielä kerran kutsuu sinua, vastaa näin: Puhu, Herra, palvelijasi kuulee.” Ja Samuel meni takaisin vuoteelleen. Silloin Herra tuli, seisahtui ja huusi kuten edellisilläkin kerroilla: ”Samuel, Samuel!” Samuel vastasi: ”Puhu, palvelijasi kuulee.”” (1. Sam. 3:1-10)

Kertomuksen hienous piilee siinä, että Samuel ei tiennyt. Herra tiesi ja tunsi Samuelin varsin hyvin – kutsuihan hän Samuelia nimeltä.

Huomasitko muuten, että nuori Samuel vastasi Jumalan kutsuun vasta neljännellä kerralla. Tämän mainitsen siksikin, että aina silloin tällöin kuulen väitettävän, että Jumala kutsuu ihmistä vain kahdesti tai kolmesti (Job 33:29-30). Samuel ainakin tarvitsi neljä kertaa ennen kuin lamput syttyivät.

Kertomus olisi ollut erilainen, jos Samuel olisi ollut mielestään kaikkitietävä. Ehkä hän olisi jo ensimmäisellä kerralla todennut, että ”Herrako se siellä, huutelee. Minä nyt nukun, katsotaan sitten aamulla tuorein silmin uudelleen.” Tai entäpä jos Samuel olisi päättänyt, että näin varmaan unta ja jättänyt asian sikseen. Tämähän olisi ollut mitä parhain selitys, koska tekstin mukaan ”Herra puhui ihmisille vain harvoin eikä näkyjä usein nähty”.

Tietämättömyydestä tuntemiseen

Mutta kertomus ei mennyt näin. Kertomuksessa oli peräti neljä peräkkäistä kohtaamista Jumalan kanssa. Toisin sanoen Samuelilla oli neljä mahdollisuutta vastata Jumalan kutsuun, mutta toki myös neljä mahdollisuutta järkeillä Jumala pois kuvioista kokonaan.

Yön tunteina Samuel tavallaan kulki tien tietämisestä tietämättömyyden kautta tuntemiseen ja yhteyteen. Selittäähän teksti Samuelin toimintaa näin:

”Silloin Samuel ei vielä tuntenut Herraa eikä Herra ollut ennen puhunut hänelle.”

Samuel ei onneksi kuvitellut tietävänsä kaikkea, vaan oli avoimen tietämätön. Hän tarvitsi tietämättömyydessään opastusta, mutta silti juuri tuo tietämättömyys avasi hänelle ovet oppia tuntemaan tuntematon – ”Herra, jota Samuel ei vielä tuntenut”. Ja tämä asenne säilyi hänessä varmasti koko elämän ajan, minkä vuoksi hän sai jatkuvasti oppia jotain uutta Jumalasta maallisen matkansa aikana.

Käydään lyhyesti läpi Samuelin kutsun neljä askelta Jumalan tuntemiseen.

• Ensimmäisellä kerralla Samuel tuntui tietävän, mistä on kyse. Siksi hän vastasi välittömästi ja meni Eelin luo tietoisena siitä, että se oli Eeli, joka häntä kutsui. Ei ollut. Eelikin oli varsin tietäväinen: ”Mene takaisin nukkumaan.” Kuinka usein me jäämme Jumalan kutsuessa tälle tasolle? Ohitamme Jumalan, koska meidän mielestämme asialle on jokin järkeenkäypä vaihtoehto.

• Toisella kerralla Samuel jo vähän epäröi, koska ei enää saman tien huudahtanut, vaan meni ensin Eelin luo. Voin kuvitella, miten hän mielessään puntaroi, että liekö Eeli huutanut unessaan vai mistä tässä nyt on kyse. Ja Eelin vastaus oli sama kuin ensimmäiselläkin kerralla. On perin mielenkiintoista, ettei Eeli havahtunut asiaan, vaikka hänellä oli kuitenkin näkemys siitä, mitä olisi saattanut tapahtua.

• Ja taas sama toistui kolmannen kerran. Kertoo paljon Samuelista, että hän vaivautui kolmannen kerran menemään Eelin luo, vaikka oli jo kahdesti tehnyt virhearvion. Samuel ei kuvitellut tietävänsä, vaan oli yhä avoimen tietämätön ja meni Eelin luo. Ehkä hän oli utelias tietämään, mistä tässä on kyse. Ja nyt Eeli ymmärsi opastaa, että on muuten sellainen vaihtoehto, että Jumala puhuu sinulle. Uskoiko Eeli itse niin, sitä emme tiedä, mutta ainakin häneltä löytyi avaruutta nähdä asiat laajemmin.

• Neljännellä kerralla Samuelin tietämättömyys palkittiin. Silloinkaan hän ei osannut toistaa Eelin sanoja tarkalleen, mutta nyt hän tiesi puhua Jumalalle. Ja niin Samuel oppi tuntemaan Jumalan. En väitä, etteikö Samuel temppelissä asuessaan olisi oppinut tietämään paljon Jumalasta, mutta oleellista oli se, että hän ei kuvitellut tietävänsä kaikkea. Ja niin Jumalalla oli tilaa puhua hänelle Jumalana ja olla hänelle Jumala jatkossakin.

Tähän tahdon kannustaa jokaista. Olemaan Jumalan – ja koko elämän – edessä avoimen tietämättömiä, niin että luotamme Jumalan tietävän meitä paremmin. Avain Jumalan tuntemiseen on siinä, että me haluamme oppia tuntemaan hänetparemmin. Tiedämme olevamme tietämättömät ja siksi olemme uteliaat oppimaan lisää elämästä mutta ennen kaikkea Jumalasta. Emme halua vain oppia tietämään asioita Jumalasta vaan tuntemaan hänet.

Jumala tahtoi opettaa Samuelin ennen kaikkea tuntemaan itsensä – ei tietämään hänestä kaikkea. Tietäminen tekee meistä etäisiä, kun taas tunteminen tuo meidät lähelle. Jumala tahtoi olla Samuelin Jumala – lähellä häntä. Siksi oli tärkeää saada häneen yhteys niin, että hän voi tuntea Herransa. Siitä oli kyse tässä vuoropuhelussa. Pienin askelin Jumala valmisti Samuelin kohtaamaan hänet. Hän tahtoi Samuelin tuntevan hänet Jumalana, josta Samuel tietää olevansa aina tietämätön. Jumala tulisi aina olemaan suurempi kuin Samuelin odotukset. Ja siksi Jumalalla oli tilaa toimia Samuelin elämässä.

Kootaan tämä yhteen

Yritän nyt jollain tavalla kasata tämän ajatuksen kompaktiin pakettiin.

Se, että tiedän olevan tietämätön Jumalastani, avaa minulle tien tuntea hänet, koska tietäminen vain loitontaa minua hänestä. Tarkoitan sillä sitä, että jos tiedän Jumalan pukeutuvan ’vihreään’ en koskaan tunnistaisi häntä ’siniseen’ pukeutuneena. Tämähän oli juutalaisten kirjanoppineiden ongelma Jeesuksen kohdalla. He tiesivät niin paljon messiaasta, etteivät tunteneet häntä, kun hän seisoi heidän edessään. Ymmärtänet tämän.

Kun taas tiedän olevani tietämätön, voin edelleen tietää, että Jumala pukeutuu ’turkoosiin’, mutta se ei estä minua tunnistamasta häntä, kun tulee kohtaamaan minut ’keltaisessa’. Tällöin saatan kysyä, että oletko se sinä, Herra? Odotin sinua ’turkoosissa’, mutta oletkin tänään valinnut ’keltaisen’. Herra, mitä se tarkoittaa? Olethan se sinä, Herra?

Ja kun olen oppinut tuntemaan hänet ja hänen äänensä, hän voi yhä lähestyä minua ja sanoa, kyllä se olen minä, tänään sinun oli määrä oppia tuntemaan minut ’keltaisessa’. Ja mitä sitten on tuo tunteminen?

Tunteminen on enemmän kuin tietäminen. Se on kohtaamista tässä hetkessä. Se on jotain sellaista, mikä tuntuu. Se on suhde ja tietoa syvempi vakuuttuneisuus siitä, kuka tämä persoona on.

Käytän esimerkkinä parisuhdetta. Sanotaan, että ihmiset oppivat tuntemaan toisensa ja sitä se onkin. Tuntea toinen ihminen tapahtuu aina tässä hetkessä. Se on yksinkertaista, mutta paljon syvempää kuin tietäminen. Se on myös jotain sellaista, mitä et voi viedä pois tästä hetkestä. Tunteminen on aina nyt.

Jos kuvitellaan, että voisin opiskella toisesta ihmisestä kaiken, niin että tiedän hänen ajatuksensakin, niin silti en tuntisi häntä, jos hän ei koskaan tulisi minun lähelleni niin, että saan kohdata hänet.

Väitän, että minun tietoni hänestä, tekisi hänestä kohdatessamme minulle etäisen, koska hän olisikin enemmän kuin se, mitä minä hänestä tiesin. Sen sijaan, jos olen oppinut tuntemaan hänet, minä kestän sen, että en tiedä hänestä kaikkea, mutta silti tunnen hänet ja hänen läsnäolonsa.

Tästä oli kyse Jumalan ja Samuelin kohtaamisessa. Samuel sai ihailla tuntematonta Jumalaa, jonka hän kuitenkin tunsi lähellään. Jumalalla oli yhä tilaa olla Samuelille Jumala – suurempi kuin Samuelin ajatukset.

Tästä on kyse myös siinä, kun sinä saat tuntea Jeesuksen elämässäsi. Hänellä on tila olla sinun Jumalasi ja hänellä on tila olla sinulle armollinen, vaikka et millään muotoa ymmärrä hänen armonsa suuruutta.

Ja nyt kuuntele uudelleen tuo psalmi, jonka olet jo varmasti tämän puheen kuluessa unohtanut. Se puhuu tuntemisesta – siitä, kun tunnet tietäen tietämättömyytesi.

”Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen. Pelätkää Herraa, te hänen pyhänsä! Mitään ei puutu niiltä, jotka häntä pelkäävät. Nuoret leijonatkin uupuvat ja näkevät nälkää, mutta sillä, joka turvaa Herraan, on kaikkea kyllin.” (Ps. 34:9-11)

Katsokaa, nähkää, maistakaa! Aamen.