Useat meistä sanoittavat elämäänsä. Mitäkö tällä tarkoitan? Mietipä nyt päivääsi ja ajattele sanan voimaa, jonka olet sille antanut. Eipä näet ole juuri askaretta, mitä et sanoiksi pukisi mielesi maailmoissa, tekstinä ruudulla tai puheena toiselle ihmiselle.

Eikä mikään ihme, että näin on. Onhan meille kerrottu, että kaikki olevainen – ihminen mukaan luettuna – on luotu Jumalan sanan voimalla. Jumalan sana on luonut niin näkyvän kuin näkymättömän. Näin luomiskertomus Paavalin mukaan asian meille ilmoittaa:

”Hänessä luotiin kaikki, mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvät ja näkymättömät, olivatpa ne valtaistuimia tai herruuksia, hallituksia tai valtoja. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häneen.” (Kol. 1:16)

Se, minkä vallan me sanoille annamme, määrää pitkälti sen, olemmeko sanojemme vankeja vai sanojemme vapauttamia. Sanat, jotka jäävät pelkäksi puheeksi, sitovat ihmisiä tyhjänpuhumiseen. Joskus sanamme sitovat ihmisiä myös erilaisten pakkojen, sääntöjen ja normien kahleisiin.

Joskus sidomme sanoin itsemme, joskus lähimmäisemmekin. Nämä sitovat sanat syntyvät varjoissa ja ne jäävät varjoon. Ne saavat meidät puolustuskannalle ja peittämään itsemme. Astumme sinne pensaiden varjoon viikunanlehden taakse kuin esivanhempammekin.

Sen sijaan sanat, jotka vapauttavat, johtavat toimintaan tai avaavat ovet kirkkaudelle, ovat eläviä sanoja. Etenkin, jos puhutaan sanoista, jotka avaavat tilan Jumalalle toimia, tällöin puhumme kirkkautta varjoihin. Kun kirkkaus astuu esiin, varjo joutuu väistymään. Kun astun varjon peitosta kirkkauteen, huomaan, että varjo on väistynyt minusta. Se piirtyy nyt ulkopuolelleni.

Rukouskin on sanoja

Rukous on suurelta osin sanoja sekin. Tosin kannattaa huomata, että sanojen väliin jää aina tyhjä tila. Jos näin ei olisi, sanat katoaisivat järjettömäksi kakofoniaksi.

Rukouksessa tuo tyhjä tila kuuluu antaa Jumalalle. Kun hän saa täyttää sanojemme väliin jäävän tyhjän tilan, syntyy rukous, joka on voimallinen. Tuo tyhjä tila on Jumalan tila toimia. Se on tila, joka syntyy meissä – sydämessämme, mutta se on myös se tyhjä tila, jonka me vuorostamme luovutamme elämästämme Jumalan käyttöön.

Ilman tuota tilaa rukous on tyhjä ja tarpeeton. Se olisi rukousta varjoissa. Rukous, joka ei koskaan saa tilaa asettua minuun asumaan, ei koskaan ruumiillistu tähän maailmaan.

Se on varjojen puhetta, toivoilua, vastuun siirtämistä. Rukous, joka jää sivuun katsomaan, että mahtaako tuo Jumala tehdä mitään, on varjojen rukous. Se on kuin ihminen pensaassa ihmettelemässä sitä, mitä Jumala seuraavaksi tekee.

Todellinen rukous tulee lihaksi. Se on sitä, kun Jumalalla on tila astua taivaista sinun elämäsi keskelle. Tällöin rukous virtaa Jumalan taivaiden totuutta tähän maailmaan, jonne meidät on ankkuroitu tämän kehomme kautta.

Kun me rukoilemme, me emme rukoile asioita tapahtuvaksi taivaissa, vaan maanpäällä. Ja jos me näin teemme, meidän tulee olla valmiit kanaviksi rukouksen tulla lihaksi maanpäälle. Me rukoilemme näkymätöntä näkyväksi omassa elämässämme. Niinhän se Paavali edellä viittoi tekemään.

Mutta tässä on rukoilijan huomattava se, mitä juuri sanoin. Me emme rukoile taivaallisia taivaisiin, emme rukoile myöskään maallisia maanpäällisiin. Me rukoilemme taivaallisia tapahtuvaksi maanpäällä. Mutta riittääkö uskomme ja näkökykymme siihen? Uskallammeko puhua Jumalan kirkkauden sanoja varjojen valtakuntaan? Uskallammeko rukoilla, että Jumala saa koskea meihin? Uskallamme rukoilla, että Jumala ottaa elämämme ja muuttaa ne pienet piirimme, joihin olemme niin kiintyneet?

Valas kuvana rukouksesta

Luen uudelleen alussa siteeraamani ’luomiskertomuksen’ Paavalin mukaan:

”Hänessä luotiin kaikki, mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvät ja näkymättömät, olivatpa ne valtaistuimia tai herruuksia, hallituksia tai valtoja. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häneen.” (Kol. 1:16)

Rukous on sitä, että me astumme Taivaisiin ja teemme Jumalalle tilan toimia täällä maanpäällä. Ei niin, että rukouksessa astumme taivaisiin etsimään sieltä tilaa itsellemme. Ei myöskään niin, että rukouksessa osoitamme Jumalalle tilan toimia jossain muualla. Rukouksessa me tartumme Jumalaa kädestä ja tulemme hänen kanssaan sinne, missä hänellä sitten on tila toimia.

Me kuljemme rukouksessa taivaallisiin ja tuomme sieltä mukanamme voiman ja elämän maanpäällisiin. Otan tästä vielä esimerkin.

Olet varmasti nähnyt netistä tai jostain TV:n Avara luonto -sarjasta dokumentteja, joissa kerrotaan valaista. Rukouksessa ihminen liikkuu näkyvän ja näkymättömän todellisuuden – luonnollisen ja yliluonnollisen – välimaastossa. Valas on tästä oiva esimerkki.

Jos menet laivalla seudulle, joissa valaat elävät, näet ennen pitkää kuinka valas nousee syvyydestä pintaan. Se lepää hetken pinnalla, hengittää sitten muutaman kerran syvään aina niin, että sen uloshengitys muodosta näyttävän suihkun, ennen kuin se taas syöksyy kilometrin syvyyteen syömään kalmareita, jotka ovat isojen valaiden pääasiallinen ravinnon lähde.

Vaikka valaan oma luonnollinen elinympäristö on syvällä merenpohjassa, missä merikasvit ja merenelävät asustavat, on sen aika ajoin noustava pintaan hakemaan happea tai se kuolee.

Vaikka valas ei tiedä juuri mitään yläpuolisesta maailmasta, sen yhteys siihen on sille elintärkeä selviytyäkseen. Ihminen on tuon valaan kaltainen siinä, että hänkin nousee säännöllisin väliajoin ylös hengittämään pysyäkseen hengissä.

Rukouksessa me käymme valaan tavoin ’hengittämässä’ yliluonnollista tai näkymätöntä, jonka varassa me sitten vaellamme täällä luonnollisessa maailmassa. Emme mekään valaan tavoin ymmärrä juuri mitään ’yläpuolisesta’, mutta silti yhteys elämän antajaan on meille elinehto. Me haemme näkymättömästä jotain mukaamme, jonka me tuomme elinvoimana tänne näkyvään.

Rukouselämä = elämää rukouksesta

Luonnollisen ja yliluonnollisen välillä ei tietenkään ole selvää jakoa. Jumalalle ei ole mikään yliluonnollista; se on meidän ihmisten sana sille, mitä me emme ymmärrä.

Maailma, jossa elämme, ei ole joko/tai -maailma. Se, mitä teen kristittynä – rukoilen, palvon, osoitan Jumalan rakkautta sairaille, apua tarvitseville ja vangituille – on samaan aikaan sekä yliluonnollista että luonnollista. Se tyhjä tila, jonka annan Jumalalle täyttyy yliluonnollisesta, luonnollinen jääköön sitten yhteiseksi tontiksemme.

Sama Jumala, joka loi meille näkyvän maailman, ylläpitää sitä aktiivisesti ja on luonut meille tien lähestyä häntä, näkymätöntä. Rukous on yksi tuon tien kaistoista.

Kaikki tekomme tapahtuvat tässä näkyvässä maailmassa, jota voimme koskettaa, haistaa ja katsella. Kaiken Luoja ja ylläpitäjä on antanut meille keinon hengittää tarvitsemaamme ja kaipaamaamme hengellistä ilmaa. Olisi sangen hölmöä elää elämää hengitystä pidättäen.

Valas palaa takaisin sinne, mistä se on tullut. Samaan Jumala kutsuu meitä. Kyllä minäkin voisin jäädä kontemplaatioon. Voisin tehdä telttamajan hänen läsnäoloonsa ja istua Jumalan kasvojen edessä, kunnes kuolen. Ei olisi huono vaihtoehto sekään.

Vaan jos näin olisi, niin istuisinko Jumalan läsnäolossa syyllisenä, etten kutsunut muita viipymään hänen luonaan? Ehkä minunkin luontoni on niin kuin valaan luonto. Minutkin on luotu kulkemaan luonnollisen ja yliluonnollisen välillä.