Sanotaan, että lapset ovat elämän suola. Tämä pitää paikkansa, sillä aivan kuin suola tuo maun ruokaan, samoin lapset antavat elämään väriä niin hyvässä kuin joskus mielipahassakin.

Tosin silloin tällöin kuitenkin tuntuu siltä, että ’elämän keitossa’ alkaa olla jo liikaakin makua. Näin käy etenkin, jos itse on väsynyt. Vaikka omat lapset ovatkin jo varttuneet, on vanhemmilla aina oma huolensa heistä. Silti sellainen pienten lasten arki on minulta jo pahoin päässyt unohtumaan.

Luin tänään yhtä vanhaa tekstiäni noin 20 vuoden takaa. Oli mielenkiintoista lukea sitä, koska siinä kuvattu arki tuntui epätodelliselta tänään luettuna. Tuntuu hassulta, että elämä oli niin erilaista, vaikka aikaa ei ole kulunut kuin tuo vaivainen 20 vuotta. Paitsi, etten muistanut lainkaan siinä mainittuja tapahtumia, nyt tapahtumat naurattivat, mitä ne eivät varmaankaan silloin tehneet. Referoin tähän muutamalla sanalla arkeamme tuolloin.

Aikamatkallamme vajaan 20 vuoden taakse, perheemme oli ollut viikon verran flunssan kourissa. Seuraavaa kirjoittaessani meillä oli kolme lasta, kun kaksi nuorinta odotti vielä päivänvaloa. Ohessa siis suora sitaatti tuolta ajalta.

Lapsiarkea

Tietenkään emme kaikki sairastaneet yhtä aikaa, vaan kukin lapsi vuorollaan, joten vanhemmille kertyi lapsia hoivatessa univelkaa kiitettävästi. Ja kipeänä lapset osaavat olla jopa vielä ’suolaisempia’ kuin yleensä.

Esimerkiksi keskimmäinen poikani ei tahtonut laittaa talvikenkiä jalkaan, vaan olisi halunnut lähteä ulos kumisaappaissa, vaikka aamulla ulkona oli jo useita pakkasasteita. Puolen tunnin maanittelun ja lopulta lihavan riidan tuloksena pääsimme melko hyvään kompromissiratkaisuun, mutta päätös ei pojan mielestä ollut niin hyvä kuin isän. Hän kiteytti mielipiteensä tyhjentävästi sanoihin: ”isi on tyhmä”.

No, kohta vanhin poika tuli kertomaan, että käyttämänsä akkulaturi oli mennyt rikki. Hyvää hyvyyttäni ajattelin korjata laitteen saman tien. Tarvitsin korjausta varten hetkeksi lainaan muutaman akkupariston hänen lelustaan, jolla hän ei silloin edes leikkinyt. Lapsi ei tietenkään ymmärtänyt isän aikomusta, joten lopputulos tästä oli, että ”isi oli kurja patterivaras”. Siis siitä huolimatta, että sain laturin toimimaan.

Kun kiukuttelua, itkua, huutoa ja edellä kuvatun kaltaisia kannustavia lausuntoja saa osakseen jatkuvalla syötöllä lisää, alkaa sitä miettimään, miksi ihmeessä edes enää yrittää miellyttää väsyneitä ja kipeitä lapsia.

Jos asiaa ajattelisi vain itsensä kannalta, niin järjetöntä se olisi. Isän sydämessä asuu kuitenkin hellittämätön rakkaus lapsiaan kohtaan. Ja tuo samainen rakkaus on lopulta se voimavara, josta ammennetaan jaksamista ja elinvoimaa silloin, kun elämän muut vara-akut ovat jo kauan sitten tyhjentyneet.

Kotoa vainottuun seurakuntaan

Tällainen pienimuotoinen aikamatka pohtimaan omia arvoja ja motiiveja sai minut miettimään lukemani Paavalin tekstin myötä myös vainotun seurakunnan vastuunkantajien motiiveja. Jos vaa’an toisessa vaakakupissa painaa elämän väkivaltainen ja todennäköisesti vielä kivulias loppuminen, niin mitä pitää laittaa toiseen vaakakuppiin, että vaaka pysyy edelleen tasapainossa. Ajatellaan vaikkapa apostoli Paavalia, joka joutui jatkuvasti vainotuksi juutalaisten ja ajoittain virkavallankin taholta. Hän tahtoi toivottaa vainoajilleen rauhaa ja osoittaa heillekin kestävän tien elämään, mutta vastalahjana hän sai vain vainoa ja ahdistusta.

Eikä paine Paavalia kohtaan tullut vain seurakunnan ulkopuolelta. Nimittäin monissa seurakunnissa hänen arvovaltansa kyseenalaistettiin ja lokaa kaadettiin hänen päälleen runsain mitoin myös omien puolelta. Voidaan siis perustellusti kysyä, minkä tähden Paavali ylipäätään teki elämäntyönsä? – Ei ainakaan ihmisten miellyttämiseksi, vaikkakin heidän tähtensä hän kaiken tekikin.

Luetaanpa pohdintojen tueksi oheinen lyhyt katkelma Paavalin ensimmäisestä kirjeestä Tessalonikan seurakunnalle. Jospa se paljastaisi meille jotain apostoli Paavalin motiiveista ja periaatteista, että näkisimme, mistä apostoli ammensi jaksamisen ja voimavaransa.

”Meidän saarnamme ei ole peräisin harha-ajatuksista, ei epäpuhtaasta mielestä eikä vilpillisistä aikeista. Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme. Emme ole koskaan puhuneet mielistelevin sanoin, sen te tiedätte; emme ole salaa ajaneet omia etujamme, siitä Jumala on todistajamme. Emme ole yrittäneet saada kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia itsellemme arvonantoa. Ollessamme teidän luonanne olimme lempeitä kuin lapsiaan hoivaava äiti. Rakastimme teitä niin hellästi, että olimme valmiit antamaan teille Jumalan evankeliumin lisäksi oman itsemmekin; niin rakkaiksi te olitte meille tulleet. Muistattehan, veljet, miten me uurastimme ja näimme vaivaa. Kun julistimme teille Jumalan evankeliumia, teimme samalla yötä päivää ansiotyötä, jotta emme olisi olleet teidän vaivoinanne. Te voitte todistaa, ja itse Jumala, että käytöksemme teitä uskovia kohtaan oli puhdasta, oikeudenmukaista ja moitteetonta.” (1. Tess. 2:3-9)

Paavali Tessalonikassa

Paavali kirjoitti kummatkin kirjeet Tessalonikan uskoville Akaian Korintista. Tätä näkemystä tukevat sekä kirjeen sisäinen todistus että varhaiset kristilliset lähteet. Ensimmäinen Tessalonikalaiskirje on Paavalin varhaisin kirje (vuosilta 51-52), ellei sitten Galatalaiskirjettä ajoiteta nk. varhaisen otaksuman mukaan jo vuosiin 48-49.

Paavali kirjoitti Ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen toisen lähetysmatkansa loppupuolella työskennellessään Korintissa pitkän puolentoista vuoden jakson. Aiemmin samalla lähetysmatkalla Paavali oli yhdessä Silaksen kanssa perustanut seurakunnan Tessalonikaan (Ap. t. 17:1-9), josta hän joutui lähtemään kahakoinnin ja vainon vuoksi Bereioan kautta Ateenaan, josta hän edelleen jatkoi Korinttiin.

Silas ja Timoteus olivat hänen luonaan kirjeen kirjoittamisen aikaan (1. Tess. 1:1). Paavali käyttääkin tekstikatkelmassa monikon ensimmäistä persoonaa ’me’, jolla hän viittaa mainittuihin kolmeen henkilöön: itseensä, Silakseen ja Timoteukseen. Ainakin Silas oli käynyt Paavalin mukana Tessalonikassa aiemmin (Ap. t. 17.10), kuten myös Timoteus (1. Tess. 3:2), vaikka Luukas ei Apostolien teoissa käyntiä mainitsekaan.

Tessalonikan nuori seurakunta oli vainottu Paavalin karkottamisen aikaan, mutta myös sen jälkeen. Näin siksi, että seurakuntalaiset julistivat Jeesusta messiaana (juutalaisten kuningas), mikä tulkittiin tahallisesti väärin kapinoinniksi keisaria vastaan (Ap. t. 17:7). Vainot olivat puhtaasti juutalaisen synagogan jäsenten aikaansaamia (1. Tess. 2:15-15).

Vainoissa kirjeen vastaanottajat tunsivat täten hyvin sen kovan hinnan, mitä Jeesuksen nimen tunnustamisesta voi joutua maksamaan. Paavalin kirjeen tarkoitus olikin rohkaista nuorta seurakuntaa kestämään ahdingon ja vainon keskellä.

Palvelutyössä vältettäviä seikkoja

Tekstimme on osa Paavalin puolustuspuhetta oman kutsumuksensa aitouden puolesta (1. Tess. 2:1-16). Tekstissä Paavali kuvaa, miten hän ja hänen työtoverinsa menettelivät palvelutyössä. Itse asiassa hän tuo esiin vaivannäköään ohjanneet motiivit palvelutyönsä hedelmän perusteella.

Poimitaanpa tekstistä ensin luettelon muotoon asiat, joita Paavali sanoo hänen, Siilaksen ja Timoteuksen välttäneen työssään. Huomaamme niiden olevan edelleen ajankohtaisia asioita huomioitavaksi myös nykypäivän julistustyössä.

• ”saarna ei ollut peräisin harha-ajatuksista, ei epäpuhtaasta mielestä eikä vilpillisistä aikeista” Paavalin saarnan tarkoitus ei tietenkään ollut eksyttää seurakuntaa eikä opettaa kristillisen moraalin vastaisia asioita – ei edes silloin, kun siitä olisi ollut hänelle itselleen hyötyä. Saarna ei myöskään saanut perustua ”vilpillisiin aikeisiin”, kuten teksti on käännetty suomeksi. Vastaava alkukielen sana ’dolos’ merkitsi alun perin ’syöttiä, kalan nappaamista vieheellä’. Myöhemmin sanaa alettiin käyttää viekkauden synonyyminä. Toisin sanoen kristillinen opetus ei saanut olla viekkaudella rakennettu houkutteleva syötti, jolla hän olisi ’kalastanut’ ihmisiä omia tarkoituksiaan varten. Ketään ei siis houkuteltu väärin perustein Kristuksen luo lupaamalla jotain sellaista, mitä Raamattu ei todellisuudessa luvannut. Sama periaate on hyvä muistaa tänäänkin: älä lupaa mitään sellaista, mitä Raamattu ei lupaa etkä itse pysty tarjoamaan.

• Paavali todistaa myös, etteivät he ”puhuessaan pyri olemaan mieliksi ihmisille” eivätkä ”he ole koskaan puhuneet mielistelevin sanoin”. Jos Paavali olisi pyrkinyt miellyttämään kuulijoitaan, kuten sen ajan kiertävät filosofit tekivät, olisi hänen pitänyt muuttaa julistuksensa sisältöä paljon hienovaraisemmaksi. Filosofit puhuivat mieluusti sellaista, mitä ihmiset tahtoivat kuulla ja mistä he olivat valmiita maksamaan. Näin ei kuitenkaan ollut Paavalin julistuksen laita; hän ei tinkinyt sanoman aitoudesta ihmisten mielipiteiden tähden, eikä liioin myöskään etsinyt julistuksellaan omaa taloudellista etua.

• ”emme ole salaa ajaneet omia etujamme” Paavali ja hänen työtoverinsa eivät tuoneet julistuksen lomassa omia henkilökohtaisia mieltymyksiään eivätkä he yrittäneet manipuloida kuulijoitaan omien etuuksiensa parantamiseksi. Toisin sanoen Paavali ei yrittänyt korottaa palkkaansa tai parantaa sosiaalista asemaansa julistuksen puhtauden kustannuksella. Hän ei pyrkinyt saarnassaan tuomaan esiin henkilökohtaisia mielipiteitään yhteiskunnallisten asioiden hoitamisesta. Tuskinpa hän sekoitti myöskään julistustyötään maalliseen työhönsä yksityisenä ammatinharjoittajana, vaikka olisi saanut hyvää mainosta teltoilleen julistuksen lomassa. Kristillinen saarna ei siis ole politikoinnin tai omien asioiden hoitamisen väline.

• ”emme ole yrittäneet saada kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta” Paavalin ja Siilaksen työn motiivi ei ollut inhimillisen kunnian saaminen. He olivat julistajina toki seurakunnan keskuudessa arvostettuja ja heillä olisi ollut oikeus vaatia kunnioitusta Jumalan palvelijoina. Tästä huolimatta kunnian etsiminen ei kuulunut heidän julistuksensa sisältöön. He eivät muotoilleet puheitaan tieten tahtoen ylevään muotoon, että olisivat saaneet nauttia erityistä kunnioitusta ja arvonantoa seurakunnissa. Paavali julisti Kristusta – tuotti se hänelle sitten kunniaa tai häpeää. Hänen Herransa Kristuksen kunnia oli hänen oman kunniansa täyttymys.

Palvelutyössä noudatettavia seikkoja

Edellä käsitellyt kohdat olivat siis tekstistä poimittuja periaatteita, joita Paavali ja Silas välttivät palvelussaan. Poimitaanpa tekstistä seuraavaksi sitten ne periaatteet, joita Paavali kirjoittaa heidän noudattaneen työssään. Edellä mainittuja seikkoja he karttoivat, mutta seuraavat puolestaan ohjasivat heidän palvelutyötään. Myös nämä ovat ajankohtaisia seikkoja nykypäivän kristillisen palvelutyön tekemisessä.

• ”Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia” Paavali oli aina tietoinen työnantajastaan ja asemastaan Herransa palvelijana. Oli Jumalan armotyö, että Herra ylipäätään katsoi Paavalin kelvolliseksi työyhteyteen. Se, että Jumala on katsonut sinut kelvolliseksi julistamaan evankeliumia, merkitsee kolmea asiaa: 1) sinun tulee palvelutehtävässä olla kuuliainen ensisijaisesti kutsujallesi, 2) sinun ei tarvitse hävetä lähettäjääsi tai hänen sanojaan ja 3) sinut on kutsuttu julistamaan Jumalan evankeliumin totuuksia – ei muuta kuulijoille mieluisempaa ainesta lähettäjän nimissä.

• ”mieliksi Jumalalle, joka tutkii sydämemme” Tämä liittyy edelliseen kohtaan. Ihmiset eivät olleet valinneet Paavalia apostolin virkaan, joten hänen ei tullut palvelutyöllään ensisijaisesti ihmisiä miellyttääkään. Apostolien teot (Ap. t. 13:1-4) näet kertoo, kuinka Pyhä Henki oli valinnut Paavalin ja seurakunnan vanhimmat vain vahvistivat valinnan siunaamalla hänet matkaan. Eli Herra itse oli kutsunut Paavalin tehtävään, joten luonnollisesti Paavalin julistuksen tuli olla mieluisaa Herralle, hänen kutsujalleen. Oli tietty ’mukavaa’, jos sanoma miellytti myös kuulijoita, mutta ensisijaisesti sen tuli miellyttää Jumalaa – ei ihmistä. Julistaja ei vastaa työstään ensisijaisesti ihmisille, vaan Jumalalle, joka tuntee jopa sydämen kätköihin piilottamamme aivoitukset.

• ”Ollessamme teidän luonanne olimme lempeitä kuin lapsiaan hoivaava äiti.” Apostolin arvovalta tai hänen lähettäjänsä suuruus ei tehnyt Paavalista herraa tai mestaria kuulijoidensa edessä. Hänen tehtävänsä oli tuoda esiin Herran suuruutta ei korottaa omaansa. Jumalan palvelija ei hallitse herrana seurakunnan keskellä, vaan hän on kuin lapsiaan hoivaava äiti, jolta löytyy rakkautta silloinkin, kun lapset ovat kaikkea muuta kuin rakastettavia. Jumalan rakkaus käy ilmi hänen palvelijansa kautta rakkautena sisaria ja veljiä kohtaan. Vai mitä sanot Paavalin todistuksesta ajasta, kun hän ja Siilas olivat tessalonikalaisten luona: ”Rakastimme teitä niin hellästi, että olimme valmiit antamaan teille Jumalan evankeliumin lisäksi oman itsemmekin; niin rakkaiksi te olitte meille tulleet” (1. Tess. 2:8). Siinä on esimerkki jokaiselle Herran palvelijalle tänäkin päivänä ”kuin lapsiaan hoivaava äiti.”

• ”teimme samalla yötä päivää ansiotyötä, jotta emme olisi olleet teidän vaivoinanne” Paavali ja hänen työtoverinsa eivät eläneet kuulijoidensa varoin. Tämä mahdollisti myös täydellisen lojaalisuuden lähettäjän tahdolle, koska julistajina heidän ei tarvinnut miellyttää kuulijoitaan turvatakseen elantonsa. Tämä Paavalin käyttämä ’teltantekijätyöksikin’ nimitetty malli on ihanteellinen etenkin pienen ja nuoren seurakunnan kohdalla. Paavali ei omalla esimerkillään kritisoinut muita apostoleja, jotka saivat elantonsa Herran työstä (1. Kor. 9:3-14), vaan hän piti valintaa omana vapaaehtoisena valintanaan. Ja itsensä elättämisen hän oli valinnut, jotta hän 1) ei olisi taloudelliseksi taakaksi seurakunnalle eikä 2) mikään estäisi häntä pysymästä kuuliaisena kutsujansa tahdolle. Paavalin ei siis tarvinnut tehdä kompromissia Jumalan sanan kirjaimen ja ihmisten sietokyvyn välillä. Sama periaate sopii yhä meidän aikaamme. Jumalan palvelijan tulee olla kuuliainen Jumalan tahdolle siitä huolimatta, vaikka ihmiset välillisesti maksaisivat hänen toimeentulonsa. Viime kädessä sekin ansiotulo tulee Herran kädestä. Ja vastavuoroisesti jos olet päättämässä seurakunnan työntekijöiden palkkauksesta tms., niin muista antaa Herran kutsumalle työntekijälle vapaus palvella Herran tahtoa. Ethän pakota häntä tanssimaan omien ajatustesi mukaan, vaan anna Herralle tilaa toimia hänen kauttaan.

• ”käytöksemme teitä uskovia kohtaan oli puhdasta, oikeudenmukaista ja moitteetonta” Tämä viimeinen kohta on oikeastaan seuraus kaikista edellisistä. Kun palvelijan yhteys Herraan ja hänen seurakuntaansa on kunnossa, näkyy hedelmä hänen käytöksessään. Jumalan tahdon mukainen palvelutyö on näkyvä kiistaton todistus maailmalle Jumalan alati toimivasta rakkaudesta. Kun Jumalan tahto saa sijaa hänen palvelijoissaan, näkyy tällöin myös hänen rakkautensa hänen omiensa keskuudessa.

Lopuksi

Tekstin lukuisten periaatteiden pohjalta voisi kirjoittaa paljon laajemmin käytännön seurakuntatyöstä ja yksilökristityn palvelutehtävistä. Periaatteita voisi soveltaa käytäntöön useammankin oppitunnin verran, mutta eiköhän edellisestä tarttunut jotain ideoita oman palvelutyön kehittämiseksi meille jokaiselle. Eli palvelkoon lyhyt katsauksemme sellaisena ajatusten herättäjänä kunkin oman palvelupaikan kohdalla.

On paikallaan pohtia tovi omia vaikuttimia ja katsella oman työn hedelmää kriittisesti. Jos katsot rehellisesti palvelutyötäsi: tekemisiäsi ja työsi hedelmää – aivan kuten Paavali tekstissä teki – näet ne todelliset motiivit, jotka efektiivisesti vaikuttavat työssäsi.

Uskon jokaisen meistä varmasti voivan rehellisesti nimetä motiivikseen rakkauden Herraa ja hänen seurakuntaansa kohtaan. On kokonaan toinen kysymys jääkö rakkauden motiivi kohdallani kuitenkin vain ylvääksi tavoitteeksi, kun päällimmäiset vaikuttimet ohjaavat päätöksiäni ja tekojani. Sitä voi helposti erehtyä tulkitsemaan subjektiivisia motiivejaan väärin, joten on aina parempi, jos on jokin objektiivinen kiinnekohta arvioinnin tukena. Annahan siis oman palvelutyösi hedelmän kertoa, millaiset motiivit ohjaavat työtäsi. Näyttää nykyisen palvelutyösi hedelmä millaiselta tahansa, on se joka tapauksessa oiva ponnahduslauta palvelutyöllesi tästä päivästä eteenpäin.

Pohdittavaa

Mikä apostoli Paavalin periaatteista osui kipeimmin kohdalleni?
Olenko koskaan tarkastellut motiivejani kriittisesti Paavalin tavoin?