Tämän sunnuntain otsikko kirkkomme saarnakalenterissa on ”Kantakaamme hedelmää”, mistä myös pitkä epistolateksti (1. Joh. 4:7-21) puhuu. Siinä aiheena on rakkauden hedelmän kantaminen.

Johanneksen ensimmäistä kirjettä voidaan aiheellisesti kutsua rakkauskirjeeksi samoin kuin Johannesta itseään kutsutaan rakkauden apostoliksi. Johanneksen kirjeen tekstistä tekee meille vaikeaselkoisen ehkä se, että puhuessaan rakkaudesta Johannes todella tunsi aiheensa. Me laulamme hengellisessä laulussa ”Tunnen suurta Jumalaa vain vähän”, mutta tämä ei ollut Johanneksen laulu. Hän tunsi suurta Jumalaa ”ehkä vähän enemmän”.

Johannes oli sisäistänyt Jumalan rakkauden koko elämällään. Siitä kertoo jo sekin, että evankeliumissaan Johannes viittaa itseensä peräti viisi kertaa sanoilla ”opetuslapsi, jota Jeesus erityisesti rakasti”. Jos Johannes ei olisi ymmärtänyt Jumalan rakkauden syvyyttä ja laajuutta, häntä voisi pitää itsekeskeisenä ihmisenä, joka vielä kehtaa sanoa itsestään, että ”juuri minua Jeesus rakasti”.

Näin Johannes ei sanonut, vaan hän yksinkertaisesti kertoi, että hän opetuslapsena todisti kokeneensa henkilökohtaisesti, että Jeesus todella rakasti häntä. Eikä hänen toteamuksensa ollut keneltäkään muulta pois eikä Johannekselle itselleen lisää. Sama rakkaus kosketti ja koskettaa kaikkia.

Tämä oli Johanneksen tapa todistaa Jeesuksen rakkauden vaikutuksesta, minkä hän saattoi ilmaista näillä sanoilla, koska hän ymmärsi Jeesuksen rakkauden Jumalan ominaisuudeksi.

Jumalan rakkaus ja sen hedelmä?

Tämän päivän tekstissä Johannes kuvaa Jumalan rakkautta ja siitä mitenJumalan rakkaus tulee esiin seurakunnan arkielämässä.

Jumalan rakkaus on useimmille meistä selkeä käsite – jos ei nyt mennä laadullisiin seikkoihin, kuten rakkauden suuruuteen, syvyyteen, laajuuteen jne.

Puhe Jumalan rakkaudesta on helppoa siksi, että meille se on lahja. Lahjan saajan ei tarvitse ymmärtää sitä, mitä kaikkea lahja pitää sisällään ja mitä sen hankkimiseksi on jouduttu tekemään. Tästä toki tiedämme mekin jotain.

Silti usein riittää, kun liitämme Jumalan rakkauteen määreen ’täydellinen’. No, Jumala on täydellinen, joten toki on rakkautensakin täydellistä. Näinhän sen voi päätellä, mutta palataan siihen kohta uudestaan.

Ongelmalliseksi puhe rakkaudesta muodostuu vasta silloin, kun kuvaan otetaan ihminen ja aletaan puhua lähimmäisenrakkaudesta eikä enää vain minusta ihmisestä Jumalan rakkauden kohteena. Tekstissämme Johannes puhuu juurikintästä, eli miten Jumalan rakkaus synnyttää Kristuksen seuraajissarakkauden hedelmää. Kun sanon ”kantakaamme hedelmää”, niin tässä kohden usein kompastelemme ja koemme pienuutta.

Keskityn tekstissä sen kolmeen viimeiseen jakeeseen (1. Joh. 4:19-21), jotka ovat myös neljännen luvun viimeiset jakeet. Niissä kirjoittaja kiteyttää koko tekstiä koskevat periaatteet. Mutta ennen tätä palataan vielä hetkeksi Jumalan rakkauteen, koska se on lähtökohta Johanneksen tekstin kehittelyssäkin. Emme voi puhua hedelmästä, ellemme puhu ensin hedelmän synnyttäjästä.

Jumalan rakkaus

Rakkaus on Jumalan yleisen- ja erityisen ilmoituksen kantava voima ja motiivi. Paavali kirjoittaa siitä taidollisesti rakkauden korkeaveisussa (1. Kor. 13). Jumalan yleisessä ilmoituksessa Jumalan rakkaus ilmenee Jumalan tekojensa välityksellä: luomistyössä, kaitselmuksessa, tahdossa pelastaa langennut ihmiskunta, jne.

Vielä selkeämmin Jumalan rakkauden ilmaisee hänen erityinen ilmoituksensa eli Raamattu ja lihaksi tullut Kristus. Raamattu ei puhu vain Jumalan rakkaudellisesta luonteesta tai hänen hyvästä tahdostaan ihmiskuntaa kohtaan, vaan se todistaa monin paikon samaa, mitä Johanneskin kirjoittaa tekstissämme:

”Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:8b),

Jos luit sen oikein, huomaat, ettei Jumalalla vain ole rakkautta, hän ei vain osoita rakkautta, vaan hän on rakkaus. Jumalaa ja rakkautta ei voi erottaa toisistaan. Ilman Jumalaa ei ole rakkautta. Ja jos rakkaus jossain on, siellä on Jumalakin.

Otetaan esimerkki. Voit sanoa, että vesi on märkää, tai että se on neste. Voit sanoa, että vesi kiehuu. Edelleen voit sanoa, että vesi vie janon, se virkistää, se taittaa valoa, jne. Voit myös kuvailla millaista vesi on. Mutta sanat loppuvat siinä vaiheessa, kun jäljellä on vain ’vesi’. Et voi sanoa muuta kuin, että vesi on vettä. Voit ehkä pilkkoa sen atomeiksi: yksi happi ja kaksi vetyä, mutta vain yhdessä ne ovat vesi. Sinulla ei ole muuta sanaa kuin vesi.

Ja sama koskee rakkautta ja Jumalaa. Rakkaudestakin voit kertoa, miten se vaikuttaa, miltä se tuntuu, mitä se tekee. Samoin voit tehdä Jumalalle. Voit kertoa hänestäkin sen, mitä hän tekee ja miten koet sen. Huomannet, että puhut kummassakin tapauksessa samasta asiasta. Mitä Jumala tekee, niin tekee rakkaus. Millainen rakkaus on, sellainen on Jumalakin. Et voit erottaa näitä, koska Jumala on rakkaus. Kuuntele nyt, mitä Johannes kirjoitti tekstin alussa:

”Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 47b-8)

Rakkaus ja Jumala ovat erottamattomat. Ilman Jumalaa ei ole rakkautta eikä päinvastoin. Rakkaus ei siis ole mikään ’taikapulveri’ Jumalan taskussa, jota hän sitten heittelee sinne tänne luomakunnassaan kuin nukkumatti unihiekkaa. Ei, missä on Jumala, siellä on rakkaus – ja näitä ei voi erottaa.

Jos siis olet tullut tuntemaan rakkauden, tunnet myös Jumalan – ja päinvastoin. Nyt et varmaan enää ihmettele, miten Johannes saattoi sanoa olevansa ”opetuslapsi, jota Jeesus erityisesti rakasti”. Näillä sanoilla hän tunnusti samalla Jeesuksen jumaluuden. Jeesuksen rakkaus oli puhdasta rakkautta – Jumalan rakkautta.

Tämän rakkauden korkein ilmaus näkyy Kristuksen sovitustyössä, joka huipentui Jumalan Pojan ristinkuolemaan syyttömänä syyllisen ihmiskunnan puolesta. Tässä Jumala näytti käytännössä, mitä rakkaus on.

Siinä rakkaus teki rakkauden tekoja, jotta rakkaus tuli näkyväksi meille. Toisin sanoen Jumala teki Jumalan tekoja, jotta Jumala tuli näkyväksi meille.

Miten sen lukisin?

En pyöritä tätä aihetta enempää, vaan mennään eteenpäin hankalaan ”hedelmän kantamiseen”. Riittää, että muistat ”Jumala on rakkaus”. Jos tämän unohtaa, joutuu Johanneksen tekstin kanssa helposti ongelmiin. Voi käydä niin kuin minulle nuorena kristittynä.

Silloinminulla vieläomavoimaisuutta riitti – ja siihen Johanneksen ”kantakaamme hedelmää” myös hyvin äkkiä johti. Minä-poika se näytän Jumalalle olevani tosissaan ja kannan hänelle hedelmää. Näin vähän liioitellen sanottuna.

Omavoimaisuus saa aikaan sen, että tekstissäkaikki sanatrakkauteen ja hedelmään liittyen vääntyvät imperatiivi- eli käskymuotoon. Ja tämä – jos mikä – tekee tästä Johanneksen kirjeen tekstistä ainakin tällaiselle perfektionismiin taipuvaiselle lukijalle äärettömän ankaran.

Luennyt ’näytteeksi’ katkelman tekstin alkupuolelta, jotta voin avata, mitä tällä ankaruudella tarkoitan.

”Rakkaani, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meille, että Jumala lähetti ainutsyntyisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttaan. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, mekin olemme velvollisia rakastamaan toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on tullut meissä täydelliseksi.” (1. Joh. 4:7-12)

Teksti on sangen piinallista luettavaa, jos ajattelee, että rakkaus olisi jotain ”taikapölyä” tai jokin itsenäinen alkuaine. Tällöin ei voi välttyä siltä ajatukselta, että tunnenkohan minä Jumalaa ollenkaan, kun tämä rakkautenikin on vähän niin ja näin. Yritän kyllä kovasti rakastaa, mutta jos olen rehellinen, ei minun rakkauteni täytä minkäänlaista mittaa.

Kun sitten tuota tekstiä aikanaan lueskelin, se kääntyi päässäni velvoitteeksi. Jos ”rakkaus” ei näy elämässäni, niin se tarkoittaa, että en tunne Jumalaa. Ja jos minä en tunne Jumalaa, olenko sitten jumalaton? Ja haluaako Jumalakaan enää tuntea minua?

Virhetulkinta alkaa siitä, että ajattelen rakkauden olevan irrallinen Jumalasta. Jos näin olisi, silloin voisin mitata ’omaa rakkauttani’ jollain mittarilla ja verrata sitä Jumalan rakkauteen. Näinhän meillä on monesti tapana tehdä. Puhumme ihmisen vajavaisesta rakkaudesta ja siitä Jumalan täydellisestä rakkaudesta.

Mutta ei rakkaudessa siitä ole kysymys. Ei vesi voi olla enemmän tai vähemmän vettä. Se on joko vettä tai se ei ole. Ei rakkauskaan ole enemmän tai vähemmän rakkautta. Ja onneksi rakkaus on kuin usko; sinapinsiemenkin sitä riittää. Ja miksi niin? Koska rakkauden niin kuin uskonkin lähde ja antaja on Jumala. Leikillisesti voisi sanoa, että Jumalaa et tarvitse kuin hitusen ja sinulla on kaikki.

Johanneksen tiivistelmä

Luen nyt tekstin lopusta Johanneksen tiivistelmän ja nostan siitä esiin kaksi näkökulmaa, jotka auttavat meitä lukemaan Johanneksen kirjeen tekstin oikeassa valossa.

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.” (1. Joh. 4:19-21)

Tämänkin tekstin voi lukea ’nurjasti’, jos siis ajattelee rakkautta Jumalasta irrallisena käsitteenä. Tällöin ei välty ajatukselta, että koska Jumala on rakastanut minua ensiksi, niin siksi minun pitää rakastaa lähimmäistä parhaan kykyni mukaan, vaikka väkisin. Ja jos en niin tee, niin enpä sitten ilmeisesti rakasta Jumalaakaan.

Onneksi vielä voin vakuuttaa itselleni, että Jumalan rakkaus ei silti väisty, vaikka ”hänen rakkautensa ei sitten saavuttanutkaan minussa päämääränsä”.

Asian ydin muuttuu kuitenkin aivan toiseksi, jos muistaa kaksi jo edellä mainittua asiaa: 1) ”Jumala on rakkaus” ja 2) ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä”. Nämä selittävät meille, mitä Johannes tahtoo sanoa. Otetaan esimerkki kummastakin, aloitetaan jälkimmäisestä.

Rakkauden järjestys

Olin Exit -yhtyeen keikalla Kuopion Alavan kirkossa pari viikkoa sitten. Minulle se oli sellainen ”nostalgiapläjäys”. En ole koskaan ollut bändin varsinainen fani, mutta olen käynyt keikoilla ja kuunnellut aikanaan paljonkin yhtyeen tuotantoa. Tällä keikalla olin lähinnä siksi, että vaimoni oli mukana. Hän oli minun syyni lähteä perjantai-iltana kotoa, koska näin saimme viettää hetken yhdessä.

Tämän kertaisessa konsertissa pidin erityisesti Jari Levyn biiseistä ja esiintymisestä. Yksi kappaleista oli jo klassikoksi luokiteltava ”Rautalankaa”. Sen kertosäkeessä riimitetään taidollisen runollisesti rakkauden kaksoiskäsky tähän tapaan:

”Se on rakastaa ja rakastaa ja rakastaa,
lähimmäistä, itseään ja Jumalaa.”

Ymmärrän tämän riimittelyn ja pidän siitä. Samalla se paljastaa ongelman, miksi Johanneksen teksti kääntyy ajatuksissani vaatimukseksi. Se johtuu siitä, että rakkauden järjestys on väärä. Miten ihminen voisi rakastaa ensin lähimmäistä, sitten itseään ja vasta sitten Jumalaa? Millä ihmeellä minä rakastan, jos Jumala ei ensin vuodata rakkauttaan minuun? Vähän niin kuin hedelmästä tullaan kukaksi ja lopulta siemeneksi?

Jos näin olisi, rakkauden pitäisi olla jotain, mikä on irrallaan Jumalasta. Silloin minulla voisi olla ”omaa rakkautta”, jota voin sitten käyttää ”oman harkintani mukaan” lähimmäiseen, itseeni ja vielä Jumalaan. Olisiko se sitten vastarakkautta? Ei, nimittäisin sitä mieluummin ”langenneeksi rakkaudeksi”, koska sen lähde olisin minä – ei Jumala. Sitähän se lankeemus on: minä ensin ja minä Jumalan paikalle. Ja nyt sitten omisin rakkaudenkin itselleni, vaikka se jos mikä kuuluu vain Jumalaan…

Olisi tuo ”langennut rakkaus” sitten rakkautta tai ei, niin sitä se ei ainakaan ole, mistä Johannes puhuu, kun hän sanoo ”Jumala on rakkaus”.

Johanneksen ehdoton lähtökohta on sama järjestys kuin rakkauden kaksoiskäskyssä. Kaikki alkaa Jumalasta:

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä”.

Jos tämä on lähtökohta, että Jumala ensin rakastaa ihmistä – sinua ja minua, niin mitä siitä seuraa? Siitä seuraa se, että Jumalan rakkaus virtaa meihin. Eikö niin? Kun Jumala rakastaa minua, hänen rakkautensa virtaa minuun. Olen hänen rakkautensa kohde. Ja samalla, kun hänen rakkautensa virtaa minuun, niin silloinhan minä tunnen hänet. Tunteminen on paljon enemmän kuin tietäminen. Siinä on yhteys ja syvyys.

Rakkaus lähtee aina liikkeelle Jumalasta – jopa silloin, kun puhumme lähimmäisen rakkaudesta. Sillä jos Jumala ei ensin ole rakastanut meitä, meillä ei ole mitään, millä rakastaa lähimmäistä. Jos et ensin täytä astiaa vedellä, ei sinulla ole astiasta annettavaakaan.

Rakastakoon myös veljeään?

Jatketaan eteenpäin. Mitä tapahtuu, kun Jumalan rakkaus on virrannut minuun ja olen näin saanut oppia tuntemaan rakkauden ja Jumalan, joka ”on rakkaus”? On vuorossa lähimmäinen. Tullaan taas siihen vaikeaan kohtaan, mihin olen jo useasti viitannut:

”Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.”

Tässä sitä taas ollaan. Olemme Jumalan rakkauskirjeitä, mutta entä mitä on se rakkaus, jolla tuo kirje kirjoitetaan? Jos se olisi minun rakkauttani, niin voisiko sitä edes rakkaudeksi kutsua? Avain tähän on sama kuin edellä, kun puhuimme rakkauden järjestyksestä:

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”

Edellä painotimme järjestystä, nyt painotamme sanoja ”me rakastamme, koska…” Tämä ei olekaan vaatimus, vaan seuraus siitä, että Jumala on ensin rakastanut meitä.

Ei siinä sanota, että olemme vastavuoroisesti velvoitetut puristamaan rakkautta lähimmäisiämme kohtaan, vaan siinä sanotaan, että ”me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä”.

Jos siis ajattelet itsesi rakkauskirjeeksi, niin huomaa, että tuon kirjeen on Jumala kirjoittanut omalla rakkaudellaan. Kirjoittaja laittaa rakkautensa paperille, taittelee sen kirjekuoreen ja lähettää eteenpäin. Sitä ei tee kirje itse.

Jos sinä ja minä olemme tämä rakkauskirje, jota Jumala kirjoittaa maailmalle, niin se on hänen rakkautensa, joka sinne kirjeeseen laitetaan. Eikä se mitään muuta voi ollakaan, koska ”Jumala on rakkaus”. Ei ole mitään ”minun rakkauttani” ja ”sinun rakkauttasi”, vaan on vain rakkaus ja sen Jumala on vuodattanut tähän maailmaan.

Jumalan rakkaus virtaa

Rakkaudessa oleellista on virtaus. Sen lähde on yksi ja ainoa: Jumala. Voimme antaa rakkauden nimen monelle muullekin asialle, mutta puhdas rakkaus on vain Jumalassa.

Kutsummehan me vedeksikin ties vaikka mitä. On mineraalivesiä, vesijohtovettä, lähdevettä, järvivettä, kuravettä, jne. Kaikki ne ovat meille vettä. Silti hyvin tiedämme, että mineraalivesien maku tulee jostain muusta kuin vedestä ja sama pätee kuraveteen. Vedet myös näyttävät meistä erilaisilta. Metsälammessa ja suossa on kaunis ruskea vesi, kun taas lähteestä pulppuaa kirkasta vettä. Puhumme kuitenkin vedestä, vaikka tiedämme, että siinä on paljon muutakin mukana.

Sama pätee rakkauteen. Me ihmiset puhumme rakkaudesta, vaikka monesti rakkauteen on sekoittunut mukaan muutakin. Tämä on arka aihe, joten en ala tässä erittelemään kaikkea niitä epäpuhtauksia, joita me ihmiset rakkauteen lisäämme.

Käytät vain vähän mielikuvitusta, niin on helppo huomata, että rakkaudestakin voi löytää omat kuravedet, lähdevedet, joet, purot jopa valtameret. Mutta päinvastoin kuin vedestä puhuessa, rakkauden kohdalla emme aina huomaa ajatella, että vaikka rakkaus virtaa kuin joki, voi sen mukana kulkea paljon jotain muutakin. Puhdasta rakkautta virtaa vain Jumalasta.

Ihmisrakkaus on siis monesti kuin tuo joki, jonka vesissä kulkee mukana paljon muuta. Silti joessa virtaa vettä ja vesi on aina vettä, vaikka siellä olisi mukana mutaa ja pari kalaakin. Sama koskee rakkautta. Ihmisen rakkaudessa virtaa mukanaehkäepäpuhtauksia ja outoja makuja, mutta silti siellä kulkee mukana puhdas Jumalan rakkaus – ja se on tämän ’cocktailin’ tärkein ainesosa. Ripauskin Jumalan rakkautta suuressa ihmisrakkauden virrassa, tekee Jumalan näkyväksi.

Yhteenveto

Kootaan tämä nyt yhteen. Jumala on rakkaus. Hän on puhtaan rakkauden ainoa lähde. Joka tahtoo rakastaa, ammentaa ensin tästä lähteestä. Muista järjestys rakkauden kaksoiskäskystä tai Johanneksen sanoista

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”

Täältä se rakkaus virtaa. Ja virran tekee näkyväksi se, mihin tuo virta koskee ja vaikuttaa. Jumala teki rakkautensa näkyväksi Kristuksessa ristillä. Ristillä näet, miten Jumala teki rakkautensa näkyväksi sinulle tai rakkaus teki Jumalan näkyväksi.

Siitä tuo rakkaus sai virrata meihin, jotka olemme tahtoneet ottaa sen vastaan. Olemme kuin se tyhjä astia, johon puhdas vesi saa virrata. Mutta koska Jumalan rakkauden virta on ehtymätön, tuo virta ei voi pysähdy meihin, vaan Jumalan rakkaus virtaa meistä ulos. Se nyt ei vain mahdu ihmissydämen pieneen astiaan. Pieni ihmissydän pakahtuu Jumalan rakkaudesta, joten sen on annettava tuon rakkauden virrata kauttansa eteenpäin.

Jumalan rakkaus virvoittaa paitsi rakastuneen sydämen, se todistaa tälle maailmalle Jumalasta, koska se virrataa ulos sydämestäni lähimmäisten elämään. Ja niin ”mekin rakastamme”, koska Jumalan rakkaus vuotaa yli.

Mutta muistapa vielä, että astiasta tarttuu aina maku veteen. Ja niin ihmisestäkin tarttuu niitä makuja Jumalan rakkauden virtaan, kun puhdas rakkaus kulkee lävitsemme.

Mutta tässä tullaan siihen lohdulliseen näkökulmaan, että vaikka niitä epäpuhtauksia ja vivahteita meistä rakkauteen tarttuukin, niin silti rakkaus virtaa puhtaana siellä sen kaiken muun joukossa. Vesi on aina vettä ja rakkaus on aina rakkautta.

Minun ei tarvitse siis puristaa itsestäni rakkautta, vaan yksinkertaisesti annan Jumalan rakkauden virrata elämässäni. Kun Jumalan rakkaus saa näin virrata minuun ja minussa, ei minunkaan tarvitse sanoa ”Tunnen suurta Jumalaa vain vähän”.

Ehkä jonain päivänä uskallan sanoa Johanneksen tavoin, että minäkin olen ”opetuslapsi, jota Jeesus erityisesti rakastaa”. Aamen.