Reilut kaksituhatta vuotta sitten elettiin lupausten täyttymisen aikaa. Kaikki ne ennustukset tulevasta Messiaasta olivat toteutumassa. Pelastaja oli tulossa maailmaan. Kirjoitukset täyttyisivät ja Jeesus olisi syntyvä maailmaan. Kaikki ne odotukset Messiaan tulosta olivat huipentumassa, kansa odotti vapauttajaa joka täyttäisi kaikki heidän odotuksensa ja vapauttaisi heidät roomalaisten hallintavallan alta.

Jeesus syntyi Isän suunnitelmien mukaan, ei Hän tullut sellaisena Kuninkaana ja mahtavana hallitsijana kuin kansa odotti, ei niihin puitteisiin mitkä olisivat Kuninkaalle sopineet. Mutta kuitenkin Jumala näki parhaaksi antaa Hänet pieneen talliin, kokemattomille vanhemmille, alhaisiin oloihin.

Jeesus oli se ennustusten täyttymys, luvattu Messias, Rauhanruhtinas, Väkevä Jumala, niinkuin Jesaja luvussa 9 kirjoittaa näin:

”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus. Sillä lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja Hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas.

Herraus on oleva suuri ja rauha loppumaton Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnallansa; se perustetaan ja vahvistetaan tuomiolla ja vanhurskaudella nyt ja iankaikkisesti. Herran Sebaotin kiivaus on sen tekevä.”

Kuitenkin juutalaiset odottivat toisenlaista rauhaa, ulkoisiin olosuhteisiin kaivattiin rauhaa, haluttiin nähdä vapautus roomalaisten hallintavallan alta. Rauhan ajateltiin olevan yhteiskunnallista ja ulkoista, ei oman sydämen rauhaa. Omaa sisintä ei haluttu tutkia, luultiin että kun rauha maan ulkoisissa asioissa, myös sisäinen rauha tulisi sen myötä omaan elämään. Kulissit olivat tärkeitä, mutta oman sydämen tilaa ei näytetty kenellekään. Omaa rauhatonta sydäntähän ei kukaan toinen näe, paitsi yksin Jumala.

Juutalaisille riitti kun kulissit olivat kunnossa, kun näytettiin oma uskonnollisuus myös muille, kuinka me olemmekaan hyviä ja uskonnollisia. Sen takia myös Jeesuksen odotettiin ottavan se asema, mikä Hänelle kuuluu, että Hän tulisi maailmaan valtavana ilmestyksenä ja ilmestyisi suoraan taivaasta ottamaan paikan Kuninkaana. Siksi heidän oli niin vaikea hyväksyä sitä, että Hän syntyisi pienenä, avuttomana vauvana täysin ihmisenä ja Jumalana samana aikaan. Kaikki se uskonnon ulkoinen olemus ja suorittaminen oli heille tärkeämpää kuin itse sydämen usko.

Ja näin pystyttiin myös toisen uskon tasoa arvioimaan, eli katsomalla toisten uskonnon harjoittamista, kuinka tuo toinen maksoi kymmenyksiä, täyttikö lain vaatimukset sapattina jne. Ei oltu valmiita näkemään sydämen tasolla, kuinka syntisiä olemmekaan jokainen. Syntihän määräytyi ulkoisten asioiden kautta, lain täyttämisellä. Näin kun seurattiin toisten uskonnon harjoittamista ulkoisin merkein, oma sydämen tila jäi tutkimatta.

On aivan uskomatonta, kuinka sokeita he olivat Jeesuksen syntymän aikoihin, vaikka kirjoituksissa niin selkeästi kerrotaan Jeesuksen syntymästä ja Hänen tiestään oman kansansa pariin. Miten he, jotka tunsivat kirjoitukset kuin omat taskunsa eivät nähneet ennustusten täyttymistä? Miten he, jotka täyttivät uskonnollisuuden mitan, eivät iloinneet ja riemuinneet Jeesuksen syntymästä?

He olivat sokeita, ja kaiken lisäksi lain ja uskonnollisuuden vankeja. Tietyn uskonnollisen mitan täyttäminen oli heille tärkeämpää kuin itse uskon kohde. Ehkäpä tuo odotuksen aika oli ollut heille niin pitkä, että tietty kaavamaisuus ja uskonnollisten tapojen noudattaminen olivat muodostuneet heille niin tärkeäksi, että sisältö oli kadonnut.

Uskon sisältö oli tippunut matkan varrella pois, ei ollut enää mitään muuta kuin isien usko, tietyt toimintamallit, jolla uskontoa pidettiin hengissä. Ei ollut elämää, oli vain tapoja ja vaatimuksia. Vain kuoret olivat jäljellä siitä uskosta, mikä heidän esi-isillään oli ollut. Oltiin kaukana aidosta uskosta, joka saa aikaan elämää sekä itsessä että myös muissa ihmisissä. Oltiin menty kauas uhrautuvasta uskosta, joka Aabrahamilla oli hänen antaessaan Iisakin Jumalan käsiin, kun hän tahtoi enemmän kuin mitään muuta olla kuuliainen Jumalalle, maksoi mitä maksoi.

Niinpä sokeutuminen oli alkanut tapahtua. Vain ulkonainen ratkaisi, koska sisäinen näkökyky oli hämärtynyt, ei osattu enää ajatella sydämen tasolla. Oli muodostunut tietynlainen toimintamalli, jonka kautta osoitettiin oma uskonnollisuus. Niinpä tuo kaikki oli vain uskonnollisuutta, ei uskoa, sydämessä tapahtuvaa uskoa.

Niinpä kun Jeesus syntyi alkeellisiin olosuhteisiin, kahden kokemattoman ihmisen hoiviin, eivät uskonnolliset ihmiset nähneet Häntä Messiaana. Hän ei ollut sellainen kuin he olisivat odottaneet, koska he odottivat mahtavaa Ruhtinasta, joka auktoriteetillaan pistää Rooman kuriin.

Jeesus todellakin tuli Rauhan ruhtinaana, Kuninkaitten Kuninkaana ja Herrojen Herrana, Hänellä oli ja on yhä se auktoriteetti, mikä Hänelle kuuluu Jumalan Poikana, mutta edelleen, tänäkin päivänä, Hän tulee nöyränä, hiljaisena kolkuttaen sydäntemme ovia, mutta tahdommeko ottaa Hänet vastaan sellaisena? Hallitseeko meidän elämäämme uskonnolliset tavat ja rituaalit, eikä itse Herra Jeesus?

Jos me juutalaisten tavoin kiinnitämme katseemme ulkoisiin merkkeihin ja uskonnolliseen ulkokultaisuuteen, että kaikki menee juuri niinkuin aina ennenkin tähän asti on mennyt, mekin kadotamme sen näkökyvyn ja meistä tulee sokeita itse Vapahtajalle. Katseemme painopiste on ulkoisissa kulisseissa eikä itse Kristuksessa. Uskostamme tulee suorittamista, tietyn mitan täyttämistä ja meistä tulee niitä, jotka vaativat tiettyä uskonnollisuuden mittaa myös muilta.

Kasvoin itse lapsuuteni hyvin uskonnollisessa perheessä. Kyllä vanhemmillani myös sydämen usko oli, mutta uskonnollisuus näkyi vaatimuksina ja ehtoina Jumalalle kelpaamiselle. Ei ollut vapautta valita itse, annettiin tietyt kriteerit, mitkä tuli täyttää. Niinpä jo pitkälle aikuisuuteen asti koin aina jonkinlaista huonommuutta ja sitä, että en kelpaa Jumalalle juuri tällaisena kuin olen. En koskaan yltänyt mielessäni olevaan uskon mittaan. Tämä sama ongelma oli myös isälläni, joka kuolemaansa asti mietti sitä, että oliko hän pelastunut vai ei.

Hän oli kuitenkin aivan mahtava arkipäivän evankelista, joka sai keskustelun joka ikinen kerta kääntymään hengellisiin asioihin. Hän meni Hengen johdossa tapaamaan ihmisiä, soitti heille, auttoi aina tavalla ja toisella vaikka minkälaisissa asioissa. Hän eli uskoaan todeksi, mutta silti tuo uskollisuuden mitta, lain ja vaatimusten täyttäminen, vaivasi häntä kuolemaan asti ja sai hänet tuntemaan itsensä epävarmaksi uskossaan. Niin surullista, mutta totta.

Uskonnollisuus vaatii, mutta sydämen usko vapauttaa. Jeesus tuli, jotta meillä olisi rauha Isän Jumalan kanssa. Ei Hän tullut siksi, että alkaisimme suorittaa uskoamme ja asettaa vaatimuksia sekä itsellemme että toinen toisillemme. Hän tuli, että sydämemme voisi rakastua Häneen, että voisimme viettää aikaa Hänen lähellään, Häntä kuunnellen ja ihaillen. Täyttyä Hänen rakkaudestaan, saada sisäinen rauha sisimpäämme, rauha Jumalan kanssa. Hän tuli sovittamaan syntimme ja avaamaan tien Isän luo. Ulkoiset olosuhteemme voivat olla aina vaikka kuinka rankat, mutta yhteys Kristuksen kanssa tuo sydämeemme sisäisen, yliluonnollisen rauhan.

Isän syli on ainoa paikka, josta voimme lähteä liikkeelle. Meidän täytyy ensin itse tuntea Hänet, millainen Hän on, sitten vasta voimme kertoa muille Hänestä. Jos yritämme kertoa muille Jumalasta ja Hänen Pojastaan Jeesuksesta tuntematta Häntä ensin itse, puheestamme tulee käännyttämistä ja uskonnollisuuden eli tiettyjen tapojen viemistä eteenpäin.

Ja miten me opimme tuntemaan Hänet sellaisena kuin Hän on? Hänen Sanastaan eli Raamatusta. Aika usein käy niin, että kun alammekin itse tutkia ja lukea Raamattua, huomaamme Jeesuksen olevan erilainen kuin mitä olemme oppineet Hänestä. Uskonnollisuus alkaa murtua ja sydämen usko pääsee vallalle. Todellinen joulun Herra tulee tutuksi, se millainen Hän todellisuudessa on.

Kun itselläni syntyi valtava jano oppia tuntemaan Jeesusta enemmän, aloin ahmimaan Hänen Sanaansa, ja opin valtavasti Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan ja hyvyydestään ja armostaan. Vieläkin opettelen Häntä tuntemaan yhä syvemmin ja haluan oppia tuntemaan Häntä yhä läheisemmin. Mutta tuolloin kun itse aloin lukemaan Sanaa säännöllisesti, opin ennenkaikkea Jumalan armollisuudesta, kuinka Hän yhä uudelleen kutsui lähelleen langennutta ja tottelematonta ihmistä. Ja edelleen Hän jaksaa yhä tänäkin päivänä kutsua meitä lähelleen. Vaikka olisimme kulkeneet kauas pois, vaikka uskonnollisuus olisi meitä kahlinnut ja sitonut, Hän yhä haluaa meidän sydämemme.

Psalmissa 51:18-19

”Sillä ei Sinulle kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole Sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et Sinä, Jumala, hylkää.”

Niin, Herra haluaa että olemme rehellisiä Hänen edessään. Ettemme tuo niitä tekojamme ja suorituksiamme Hänen eteensä, vaan tulemme aitoina, usein särjettyinä ja rikkimenneinä, poispoikenneina ja sokeina Hänen kasvojensa eteen. Kristuksessa on anteeksiantamus, vapaus, rauha ja rakkaus tänäkin päivänä. Rakkaus Häneen synnyttää kuuliaisuutta elää Hänen tahtonsa tietä, ja sillä tiellä emme ole yksin. Nimittäin meidän ei tarvitse pinnistellä ja puristaa itsestämme uskoa, vaan usko saadaan lahjana. Aivan kuin Jeesus syntyi seimeen Jumalan lahjana langenneelle maailmalle.

Usein ihmisen, joka tulee ns.pystymetsästä uskoon; ihmisen, jolla ei ole uskovaisia ihmisiä ympärillään tai uskonnollista kasvatusta, on helpompi nähdä Jumalan kaikkivaltius, Jeesus sellaisena kuin Hän todellisuudessa on. Sairautemme sekä syntimme kantajana, radikaalina uskonnollisuudesta todelliseen, aitoon uskoon Vapauttajana.

Näillä ihmisillä ei usein ole tiettyä uskovaisen toimintamallia, tiettyä uskovaisen mittaa täytettävänä tai joitain kaavoja suoritettavana. He vain haluavat elää Jeesuksen kanssa tässä elämässä täysillä. Liian usein vain käy niin, että me muut uskovat yritämme laittaa heidät tiettyihin muotteihin, että näin ja näin kuuluu tehdä ja toimia, kun on uskovainen: pukeutua näin, tehdä asioita juuri tietyllä tavalla. Silloin me emme luota Pyhän Hengen työhön näiden ihmisten kohdalla.

Jumala ei tee meistä kaikista samanlaisia, onneksi. Jumala on se, joka antaa kasvun, meidän on huolehdittava itse vain siitä, että olemme otollista kasvumaata, ei tuijotettava toisten kasvualustaa. Jos olemme itse täynnä ohdakkeita, mitä varaa meillä on sanoa toisille heidän tekemisistään yhtään mitään.

Tänäkin päivänä, tänäkin jouluna, meillä on mahdollisuus ottaa Jeesus sydämeemme, ehkä ensimmäistä kertaa tai uudestaan, jos olet jostain syystä lähtenyt pois elävän Vapahtajan luota. Jeesuksen vastaanottaminen vaatii meiltä nöyryyttä; sitä, että tunnustamme tarvitsevamme Häntä. Samoin kuin Jumalan Poika nöyrtyi tulemaan pienenä, avuttomana vauvana maailmaan, myös meidän on tultava itsessämme pieniksi, että Jeesus saisi olla koko elämämme.

Liian usein ylpeys on se, joka estää meitä ottamasta Jeesusta vastaan. Ajatellaan, että minä kyllä pärjään itse. Niin, ehkä sinä tässä elämässä pärjäätkin, mutta entä sitten ikuisuudessa? Siellä eivät ratkaise hyvin eletty maanpäällinen elämä, vaan ainoastaan suhteesi Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen, joulun todelliseen Herraan.