[Tämä on pitkäperjantain illan saarna, joka ’jatkui’ loppuhuipentumaan sunnuntain ylösnousemusjuhlassa.]

Pitkäperjantain evankeliumiteksti (Joh. 18:1-19:42) koostuu peräti kahdesta pitkästä luvusta, mikä tietenkin sopii juhlapäivän suomalaiseen nimeen. Pitkä se on, koska tapahtumat on kuvattu varsin tarkasti erityisesti Johanneksen evankeliumissa. Mutta pitkä tuo teksti saa ollakin, koska pääsiäisviikko kirkkovuoden huipennuksena korostaa uskomme todellista pääkohtaa.

Välillä tuntuu siltä, että kirkoissa olemme kadottaneet sen kirkkaan ytimen, joka uskollamme on. On kuin kulkisimme pimeässä metsässä ja tuikkisimme taskulampulla satunnaisesti sinne tänne ja sitten ihmettelemme, miksi kompastumme ja eksymme tuon tuostakin. Puhumme ties miestä ja parannamme maailmaa, mikä ei ole pahasta – paitsi jos oleellisin jää syrjään sen tähden. Jos valo olisi kohdistunut sinne, minne olemme matkalla, se valaisi myös askeleemme, kun kuljemme sitä kohti. Ehkä kompastelisimme tuolloin vähemmän.

Uskon keskiössä

Pääsiäinen – ja erityisesti kiirastorstain ja pitkäperjantain aloittama monisävyinen juhla – onneksi palauttaa meidät suuntaamaan valomme sinne, minne se kuuluu – eli sinne minne mekin olemme matkalla. Jeesus on ylösnousemuksen ensihedelmä – niin kuin hän niin mekin. Jos unohdamme ylösnousemuksen ja keskitymme kehällisiin asioihin, on aivan yhdentekevää, mitä pyhää kirjaa sen jälkeen luemme.

Sanoin, että tämä pitkäperjantain evankeliumiteksti – kaksi kokonaista lukua – oli pitkä. Ja niin se olikin poikkeuksellisen pitkä tekstinä. Silti ajallisesti se pitää sisällään varsin lyhyen ajan. Torstain yöstä sapatin alkuun – eli perjantain ilta kuuteen. Se on vajaa vuorokausi. Useat muut kirkkovuoden evankeliumitekstit kattavat paljon pidemmän aikavälin. Yhdessä tekstissä saattaa hujahtaa kuukausia tai jopa vuosia.

Evankeliumeita ei olekaan kirjoitettu selostukseksi yleisestä tapahtumankulusta. Ne eivät ole tässä mielessä historian kerrontaa. Evankeliumit kertovat nimensä mukaisesti ilosanoman ja tuon ilosanoman huipennus on Jumalan Pojan ristinkuolema jo kohta ylösnousemus. Ilman sitä ei ole iankaikkista elämää.

Ja koska tämä on evankeliumin pääsanoma, siksi pelkästään pääsiäisviikon tapahtumiin evankelistat käyttävät yli kolmanneksen koko tekstimäärästä. Se on melkoinen ’vinouma’, kun ajatellaan, että Jeesus vaelsi keskuudessamme yli 30 vuotta. Näin siis, jos pituuden pitäisi vastata ajanjakson pituutta.

Tekstien pituusvaihtelut paljastavat sen valokeilan, johon meidän tulee kirkoissamme huomio suunnata. Se on Kristuksen risti. Se on tuo merkillinen tapahtuma, joka kertoo Isän rakkaudesta Poikaansa ja koko luomakuntaa kohtaan. Se on merkillinen siinä, että rakkaus tulee ilmi mitä syvimmän kärsimyksen kautta. Se ei ole ihmisrakkauden vaaleanpunaista höttöä, vaan verenpunaista rakkautta, joka on valmis kärsimään rakastettunsa parhaaksi.

Niin… miten muuten Jumala olisi voinut kertoa rakkaudestaan, kun meidän sanamme ja ajatuksemme rakkaudesta ovat aivan liian matalia.

Muutamia huomioita tekstistä

En aio nyt käsitellä jae jakeelta tätä kirkkopyhän pitkää tekstiä. Nostan siitä nyt vain muutaman huomion, jotka tällä lukemalla siitä nousi. Aloitetaan puutarhasta.

”Tämän sanottuaan Jeesus lähti opetuslapsineen Kidroninpuron toiselle puolen. Siellä oli puutarha, ja Jeesus ja opetuslapset menivät sinne.” (Joh. 18:1)

Tekstimme lähti liikkeelle puutarhasta. Mitä mielikuvia puutarha sinussa herättää? Onko se kauneuden ja elämän tyyssija?

Johanneksen kuvaus kärsimyshistoriasta alkaa ja päättyy puutarhaan – tosin kahteen eri puutarhaan, mutta puutarhaan kuitenkin. Tässä vielä tekstimme lopusta maininta toisesta puutarhasta:

”Siellä, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli puutarha, ja puutarhassa oli uusi hauta, johon ei vielä ollut haudattu ketään.” (Joh. 19:41)

Puutarhasta puutarhaan, eikö niin? Matka tosin näiden puutarhojen välillä ei ehkä ollut niin idyllinen. Eivätkö puutarhat olekin kauneuden, toivon ja uuden elämän paikkoja? Minäkin usein valitsen juosta puiston tai vaikkapa kaupungin puutarhan poikki, koska siellä jotenkin elämä sykkii ja on niin puhdasta.

Johanneksen tekstissä Jeesuksen matka puutarhasta puutarhaan on erikoinen. Puutarhojen välissä kerrottu tarina on kertomus ihmisluonnon julmuudesta, rumuudesta, epätoivosta ja kuolemasta. Toisaalta, jos näkisimme oikein puutarhan kaiken elämän, näkisimme sielläkin jatkuvan taistelun elämän ja kuoleman välillä. On vain niin, että toisen kuolema on toisen elämän kukoistukseksi.

Mutta oleellisinta puutarhasta on muistaa yksi asia: asiat eivät aina ole sitä, miltä ne vaikuttavat ja näyttävät päällepäin. Nimittäin yhdellä tasolla ristiinnaulitseminen on täynnä rumuutta: ruoskimista, naulojen lyömistä käsiin ja jalkoihin, roikkumista ristillä tuntikausia. Se on kiduttamista. Sehän ristiinnaulitsemisen tarkoituskin oli. Aiheuttaa kipua mahdollisimman pitkään ennen kuolemaa, jotta heissä ketkä kärsimystä sivusta katsovat syntyy pelko.

Mutta jos katsomme ristiinnaulitsemisen tuskan rumuuden taakse, voimme nähdä ääretöntä kauneutta: Jeesuksen suurta rakkautta meitä kohtaan. Ja juuri tämän suuren rakkauden vuoksi meidät voidaan täyttää tänään toivolla – riippumatta siitä, millaista rumuutta saatamme kokea omassa henkilökohtaisessa elämässämme tai laajemmin maailmassa.

Ja vaikka tämä tarina päättyy pitkäperjantaina Jeesuksen tuskalliseen kuolemaan ja hautaamiseen kauniiseen puutarhaan, me tiedämme, ettei Jeesuksen tarina pääty kuolemaan. Sillä hänen kuolemansa johtaa ylösnousemuksen uuteen elämään – ja ikuisen elämän mahdollisuuteen meille kaikille. Siitä puutarhasta, jonne Jeesus haudattiin, alkoi uusi ikuinen elämä.

Tuo puutarha, jos mikä, on rakkauden ja uuden elämän vertauskuva. Ristillä tapahtui se kaikki, minkä varaan me tänään elämämme laskemme. Hän on se Jeesus, joka ilmoitti meille Jumalan rakkauden suuruuden ja sulki meidät kaikki sen sisään. Ja seuraavan kerran Raamatun sivuilla me tapaamme hänet sieltä, minne naiset hänet pitkäperjantain iltana jättivät.

Juutalaisten kuningas

Kirkkomme saarnakalenterissa tämän pyhän tekstit on otsikoitu tänä vuonna pitkäperjantain osalta sanoilla ”Ole tervehditty, juutalaisten kuningas”. Kun luin pitkäperjantain tekstiä, nuo sanat tulivat esiin monessa kohdin.

Poimin tekstistä muutaman jakeen, jossa viitataan tähän teemaan. Siteeraan ne nyt tässä. Siinä ei ole kaikki – vain muutama esimerkiksi.

”Pilatus meni takaisin palatsiin, käski tuoda Jeesuksen eteensä ja kysyi häneltä: ”Oletko sinä juutalaisten kuningas?” (Joh. 18:33)

”Sotilaat väänsivät orjantappuroista kruunun hänen päähänsä ja pukivat hänet purppuranpunaiseen viittaan. Toinen toisensa jälkeen he tulivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Ole tervehditty, juutalaisten kuningas”, ja läimäyttivät häntä kasvoihin.” (Joh. 19:2-3)

”Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.'” Pilatus vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”” (Joh. 19:19, 21-22)

Tekstissä mainittiin Pilatus, sotilaat ja ylipapit, jotka sovittivat sanoja ”juutalaisten kuningas” – Jeesuksen ylle. Eivät he toki olleet ainoat niin tehneet; sen tähden Pilatus tahtoi tuota termiä käyttääkin. Olihan termi ainakin epäsuorasti läsnä jo palmusunnuntaina, kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Pilatukselta nimityksen käyttäminen oli samalla oiva näpäytys juutalaisten hankalia uskonnollisia johtajia kohtaan. Kyllä Pilatus tiesi, mistä tässä hankauksessa oli kyse – valtataistelusta. Ja siihen hän oli itsekin tottunut ja osasi tuon pelin.

Ylipapeille tuo nimi ei siis sopinut alkuunkaan, koska Jeesus ei ollut heidän kuninkaansa. He toki tahtoivat kuninkaan, vaikka sitä eivät Pilatukselle voineet sanoakaan, koska Pilatus edusti miehittäjiä. Mutta jos jostain ylipapit ja heidän kannattajansa olivat samaan mielletä, se oli se, että Jeesus ei ollut heidän kuninkaansa.

Tuomion täytäntöön panneet sotilaat puolestaan vaikuttavat meidän näkökulmastamme käsittämättömän julmilta, mutta antakaamme heille anteeksi, sillä ”He eivät tienneet, mitä he tekivät.” Näin Jeesuskin olisi sanonut. He tekivät työtään. Niin ihminen toimii tänäkin päivänä, kun kyseessä on sota.

Olivathan nämä sotilaat miehittäjiä ja Jeesus edusti heille yhtä kapinallista muiden joukossa. Kuinka moni heidän toverinsa olikaan haavoittunut kaikenlaisten kapinallisten tähden. Heidän näkökulmastaan Jeesus oli vihollinen, koska heille oli kerrottu niin. Olihan se nyt selvä. Oletko ajatellut kuinka paljon ihmisiä tänä päivänä on samassa asemassa kuin nämä sotilaat? Toimivat ennakkoluulojen, kuulopuheiden ja toisten ihmisten mielipiteiden varassa, koska eivät ole itse saaneet tutustua Jumalan Pojan persoonaan.

Oli niitä muitakin kuin nämä muutamat mainitut, jotka olivat maistelleet sanoja ”juutalaisten kuningas”. Ei Juudas Iskariot varmastikaan ollut ainoa opetuslapsista, joka Herran kuninkuutta ajatteli. Kyllä opetuslasten kiistat siitä, kuka on suurin, kertoivat paljon heidän odotuksistaan: ”Kunhan Jeesuksesta tulee kuningas, niin minä olen…”

Ja varmasti äiti Marialla oli omat odotuksensa erityisestä pojastaan. Olihan hänellä toki aavistus, jonka oli saanut Jeesuksen syntymän profetiassa, mutta silti tuskin hänkään oli ennakoinut, että saa tänä pääsiäisenä saattaa poikansa kuollutta ruumista ristin juurelta puutarhahautaan. Ehkä hän ajatteli, että Jeesus on ”juutalaisten kuningas” jollain muulla tavalla kuin pilkkanimenä haudassa.

Mitä ajatteli nimestä Magdalan Maria, Joosef Arimatialainen, jne. Tätä luetteloa voi jatkaa loputtomiin kunnes tullaan sinun kohdallesi. Mitä tuo ”juutalaisten kuningas” merkitsee sinulle? Miltä se maistuu sinun suussasi? Onko se rakkauden värinen? Ja minkä värinen on sinun rakkautesi häntä kohtaan? Vai karvasteleeko noiden sanojen maku? Onko hän myös sinun kuninkaasi?

”Ole tervehditty, juutalaisten kuningas” – miten sanojen väri, sointi ja maku vaihtuvat sen mukaan, kuka ne sanoo. Miltä sanat kuulostavat, kun ne sanoo Pilatus, sotilaat, ylipapit, opetuslapset, äiti Maria, Nikodemos, Kornelius, sinä ja minä.

Jätän nyt meidät tähän maistelemaan sanojen ”Ole tervehditty, juutalaisten kuningas” todellista makua. Ja ehkä meidän suomalaisten näkökulmasta voisimme maistella sanojen ”meidän kuninkaamme” makuja.

Palataan takaisin puutarhaan

Jeesuksen vihdoin päästyä toiseen puutarhaan sakka, sapatti oli alkanut. Oli vihdoin aika levätä pimeässä. Missä Jeesus oli? Oliko hän levossa? Kuolon unessa? Odottiko hän sitä päivää, että Isä herättää hänet uuteen elämään? Vai julistiko Jeesus jo tuonelassa? Paljon tästä on mielipiteitä, mutta harvapa meistä oli sitä näkemässä.

Emme me näitä asioita tiedä – on siis turha arvaillakaan.

Sen sijaan, ehkä pääsemme paremmin sisälle siihen, mitä tarkoittaa sapatin lepo tilanteessa, kun kaikki on menetetty. Tämän me voimme tuntea, kun astumme hiljaiseen Jerusalemiin sapatin lepoon Jeesuksen seuraajien kanssa.

Tämä oli apostolien ja uskollisten naisten näkökulma. Sapatti oli heillekin pysähtymisen hetki, mutta miltä se mahtoi tuntua? Pysähtyä lepäämään, kun kaikki on menetetty. Levätä rauhassa, kun levon jälkeen ei olekaan enää mitään.

Niin – ja missä Jeesus oli? Tämän me vain tiedämme:

”Siellä, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli puutarha, ja puutarhassa oli uusi hauta, johon ei vielä ollut haudattu ketään.” (Joh. 19:41)

Siellä Jeesus nyt oli, kunnes… – koitti ylösnousemuksen aamu.