Luen aluksi Paavalin kirjeestä jakeen, joka on muodostunut jopa hokemaksi tästä aiheesta puhuttaessa. Paavali kirjoittaa efesolaisille näin.

”Vihastukaa mutta älkää tehkö syntiä. Älköön aurinko laskeko vihanne yli.” (Ef. 4:26)

Nämä Paavalin sanat ovat vapaamuotoinen sitaatti Daavidin psalmista (Ps. 4:5). Perimätiedon mukaan Daavid on kirjoittanut tämän iltarukoukseksi sopivan psalmin, kun hän joutui pakenemaan poikaansa Absalomia tämän käännyttyä isäänsä vastaan vallankaappausyrityksessään.

Daavid ei halunnut käydä nukkumaan, ennen kuin oli päässyt voitolle vihansa tuottamista ajatuksista tässä asiassa. Tätäkin taustaa vasten ymmärrän hyvin, että tässä kehotus olla tekemättä syntiä liitetään usein vihastumiseen. Tuossa mielentilassa ihminen näet herkästi tekee, sanoo tai ajattelee jotain sellaista, mitä hän myöhemmin tunnereaktion laskettua katuu.

Silti en malta olla mainitsematta, että yhtä hyvin lauseessa ”vihastukaa mutta älkää tehkö syntiä”, sanan ”vihastua” tilalle voi periaatteessa laittaa minkä tahansa kehomielen tuottaman tunnetilan. Kyllä esimerkiksi rakastumisen huumassakin ihminen saattaa sortua kyseenalaisiin tekoihin tai johonkin, mitä hän katuu myöhemmin.

Vihastumisesta

Palataan kuitenkin vihastumiseen. Olen jo lapsena oppinut, että viha ja kauna ovat jotain, mitä tulee karttaa jo ihan oman itsensä takia. Ne syövät ihmistä itseään sisältäpäin ja aiheuttavat usein myös ulkoista pahaa.

Vihastuminen puolestaan on tunnereaktio. Se nousee nopeasti ja usein laantuu samaan tapaan. Jostain syystä vihastuminen on perinyt saman kielteisen soinnin kielessämme. Aivan kuin se juontuisi vihasta, mitä tällaisen suuttumukseksikin kutsutun tunteen ei tarvitse olla.

Silti se on sanana kuin niputettu yhteen vihan kanssa, samoin kuin ’rakastuminen’ rakkauden kanssa. Ja silti tiedämme, ettei sen enempää ’rakastuminen’ välttämättä johda rakkauteen ja rakkauden tekoihin, kuin ei ’vihastuminenkaan’ välttämättä johda vihaan tai vihan tekoihin. Silti vihastumista pidetään ei niin hyväksyttynä tunnereaktiona.

Ehkä negaatio vihastumiseen syntyy lapsuudessa lähes itsestään, vaikka vanhemmat eivät siitä edes opettaisi. Monesti jo omakohtaiset kokemukset vihastumisen seurauksista opettavat sen lapselle, kun hän joutuu kokemaan vihastumisensa kielteiset seuraukset ihmissuhteissa ja yleisessä hyvinvoinnissa. Toisaalta hän myös oppii sen havainnoimalla toisia. Hän huomaa lähimmäisensä vihastumisen tuottavan itselleen mielipahaa tai sitten intuitiivisesti havaitsee muiden ihmisten karttavan vihastumista kuin luonnostaan.

Mutta kuten sanoin edellä, tiedämme, ettei sen enempää ’rakastuminen’ välttämättä johda rakkauteen ja rakkauden tekoihin, kuin ei ’vihastuminenkaan’ välttämättä johda vihaan tai vihan tekoihin. Kumpainenkin ovat ponnahduslaitoja sille, mitä tapahtuu seuraavaksi. Katsotaanpatätä kahden Raamatun esimerkin avulla.

Jeesus temppelissä

Aloitetaan tutulla tekstillä, missä Jeesus huokuu ”pyhää vihaa” Jerusalemin temppelissä.

”Hän näki temppelissä kauppiaita, jotka myivät härkiä, lampaita ja kyyhkysiä. Siellä istui myös rahanvaihtajia. Jeesus teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi heidät kaikki temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä. Kyyhkysten myyjille hän sanoi: ”Viekää lintunne pois! Älkää tehkö Isäni talosta markkinapaikkaa!” Silloin opetuslapset muistivat, mitä kirjoituksissa sanotaan: ”Kiivaus sinun temppelisi puolesta kuluttaa minut.”” (Joh. 2:14-17)

Jeesus oli selvästi raivoissaan tässä kohtauksessa. Hän käytti piiskaa, ajoi ihmisiä ja eläimiä pois temppelipihalta ja kaatoi samalla pöytiä. Tiedämme, että hän oli oikeuden ja Jumalan puolella. Hän vihastui epäkohtien ja ihmisten ajattelemattomuuden vuoksi. Hänen ehkä kovaltakin vaikuttavia tekojaan ei laskettu synniksi, mutta miten tämän voisi selittää?

Yksi vihje löytyä siitä, mitä pyhä Augustinus kirjoitti vihastumisesta. Hän kutsui vihastumista toivon tyttäreksi:

”Toivolla on kaksi kaunista tytärtä, joille on annettu nimet Vihastuminen ja Rohkeus. Vihastuminen on tyytymättömyyttä asioiden tilaan, ja Rohkeus uskoa siihen, että ne eivät voi jäädä ennalleen.” (Augustinus Aurelius, Jumalan valtakunta)

Vihastuminen syntyy siitä, että se, mikä ei pitäisi olla, ei olisi. Tämä kuvastaa Jeesuksen vihastumisen lähdettä. Me puolestaan suutumme usein pikkuasioista – kuten siitä, että joku kiilaa eteen liikenteessä tai joudumme jonottamaan jonnekin. Usein vihastumme itsekkäistä lähtökohdista, mikä voidaan jo sekin laskea synniksi meitä vastaan, koska tällöin olemme rikkoneet rakkauden kaksoiskäskyä – on se sitten tekojen, sanojen tai ajatusten syntiä.

Mutta vihamme voi olla myös vastaus vakavaan epäkohtaan, niin kuin esimerkissä Jeesuksella tai Augustinuksen kuvaamassa hyveellisessä vihastumisessa oli.

Jos esimerkiksi näemme, että lapset näkevät nälkää tai joiltain ihmisiltä evätään heidän perusoikeutensa, saattaa vihastumisemme johtaa meidät korjaamaan vallitsevaa vääryyttä. Tällöin tuo suuttumus voi olla Pyhän Hengen armolahja, joka saa meitä eteenpäin väärän korjaamiseksi.

Tämä ei kuitenkaan ole automaatio, koska niin kuin edellä viittasin, me ihmiset kykenemme tekemään väärin jopa rakkauden tai rakastumisen lähtökohdasta. Mutta vihastuminen voi siis johtaa rakastumisen tavoin sekin, mitä parhaimpaan hedelmään, kunhan luovutamme tämän tunnereaktion Jumalan Pyhän Hengen ohjattavaksi.

Naaman Elisan luona

Otetaan vielä toinen esimerkki vihastumisesta. Tämä ei ehkä ole niin tunnettu kuin edellinen, mutta minusta tämä on ihanan inhimillinen ja monella tavalla sovellettavissa omaan arkeen. Kyseessä on kertomus sotapäällikkö Naamanin parantumisesta spitaalista. Ote on kertomuksen alusta.

”Naaman tuli hevosineen ja vaunuineen ja pysähtyi Elisan talon oven eteen. Elisa lähetti hänen luokseen sananviejän ja käski sanoa: ”Mene Jordanille ja peseydy siellä seitsemästi. Silloin ihosi palaa entiselleen, ja olet taas puhdas ja terve.” Mutta Naaman vihastui ja lähti pois. Hän sanoi: ”Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa jumalaansa. Minä luulin, että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalini. Eivätkö Damaskoksen joet Abana ja Parpar ole kaikkia Israelin vesiä paremmat! Yhtä hyvin minä voin peseytyä ja puhdistua niissä!” Hän kääntyi vihoissaan takaisin ja lähti pois.” (2. Kun. 5:9-12)

Kohta tämän jälkeen Naaman leppyi ja teki kuin hänelle neuvottiin. Hänet pelasti hänen palvelijansa neuvo. Vihastuminen sai Naamanin jättämään ’leikin kesken’. Tässäkään ei ole kyse synnistä, ellei profeetan sanan epäilyä jostain syystä sellaiseksi lasketa. Tuskin. Vihastuminen sai käytännössä siis aikaan sen, että Naaman oli menettää Herran hänelle varaaman siunauksen – tässä parantumisen lahjan.

Vihastuminen esti Naamania näkemästä tilanteen koko kuvaa oikein. Ohjeet parantumiseen kun eivät vastanneet hänen mielikuvaansa siitä, miten profeetan olisi hänen mielestään kuulunut toimia. Onneksi lopulta mieli muuttui, kun mieli rauhoittui.

Huomionarvoista on se, että Jumala ei peruuttanut siunausta sen vuoksi, että Naamanilta otti hetken asettua Jumalan lupaukseen vihastumiseltaan. Vihastuminen on vain osa inhimillistä tunnemaailmaa. Joskus se saattaa nousta jopa ilman, että ihminen on täysin tietoinen edes siitä, mikä hänen kehossaan tai mielessään sen herätti. Jos siis vihastuminen olisi itsessään tuomittavaa, tuskin Naaman olisi parantunnut peseytyessään Jordanilla.

Mitä otamme tästä opiksi?

Ehkä oleellisin oppi on siinä, että vaikka olemme luonnostaan oppineet pitämään vihastumista negatiivisena tunnereaktiona, ei se siitä kielteistä asiaa tee. Kielteiset asiat syntyvät siitä, mitä tunnereaktio saa meissä aikaiseksi.

Stoalainen laskelmoitu itsehillintä voi usein olla paikallaan, mutta sen hyöty on siis lähinnä siinä, mitä teet vihastuksen jälkeen. Ja niin kuin Augustinuksen ohjeesta voi päätellä, jopa vihastuksen voi kääntää voitoksi, kun se syntyy oikeasta asiasta ja saa aikaan meissä Jumalan mielen mukaista vastinetta.

Ja vaikka tunteet välillä kuohahtavat, Jumala ei meitä siitä soimaa. Ei hän kieltänyt armoaan Naamaniltakaan. Eli niin kuin Daavid tai Paavali ohjeistivat: ”vihastukaa mutta älkää tehkö syntiä”. Jumala on kaikessa viisaudessaan antanut ihmiselle tunteet. Olisihan se silkkaa järjettömyyttä, että hän vaatisi meitä tukahduttamaan ne. Eiköhän nekin ole osa sitä ihmeellistä kokonaisuutta, mitä me kutsumme elämän suolaksi.

Tunteet eivät ole pyhyyden mittari; pyhyys ja Hengen hedelmä mitataan siinä, mille me annamme vallan, kun tunteet ensin herättävät meidät elämään tätä hetkeä. Kuten edellä sanoin toistamiseen, sen enempää ’rakastuminen’ ei välttämättä johda rakkauteen ja rakkauden tekoihin, kuin ei ’vihastuminenkaan’ välttämättä johda vihaan tai vihan tekoihin.

”Vihastukaa mutta älkää tehkö syntiä. Älköön aurinko laskeko vihanne yli.” (Ef. 4:26)