Antaminen on vaikea asia – ainakin pienille lapsille. Jos ensin opetat hänelle, kuinka on hyvän tavan mukaista tarjota namipussista pihalla namit kavereillekin, niin kohta sisälle tulee surullinen lapsi tyhjän pussin kanssa itkien, ettei itse saanut yhtään namia. Kun sama toistuu vielä muutaman kerran, on jälleen uuden opetuksen aika.
Nyt opetetaan, ettei kaikkia nameja ja tavaroita tarvitse auliisti jakaa muille lapsille, koska onhan niiden ostaminen maksanut isälle ja äidillekin. Seuraavaksi saan todistaa ikkunasta, kun samainen lapsi ei enää anna muiden pelata pallollaan vain siksi, että se on hänen oma pallonsa. Niinpä niin…
No, tällaiset asiat ovat vielä helppoja opettaa, mutta monta kertaa vaikeampaa onkin opettaa samat antamisen periaatteet aikuisille, joilla on jo valmiiksi omat parkkiintuneet tapansa.
Keräys Juudean alueen köyhille
Paavali kirjoitti vapaaehtoisesta antamisesta Jerusalemin alueen köyhille kerätyn keräyksen yhteydessä korinttilaisille kummassakin kirjeessä; ensin lyhyesti muistuttaen (1. Kor. 16:1-4), mutta sen jälkeen hyvin seikkaperäisesti peräti kahden kokonaisen luvun mittaisessa jaksossa (2. Kor. 8:1-9:15). Siteeraan siitä tähän pienen osuuden.
”Annan vain neuvon tässä asiassa. Siitä on hyötyä teille, jotka viime vuonna olitte alkamassa tätä työtä ja myös olitte siihen halukkaita. Saattakaa työnne nyt loppuun! Halusitte sitä innokkaasti, viekää se siis päätökseen mahdollisuuksienne mukaan! Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole. Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus. Onhan kirjoitettu: – Sillä, joka oli koonnut paljon, ei ollut liikaa, eikä siltä, joka oli koonnut vähän, puuttunut mitään.” (2. Kor. 8:10-15)
Tekstissä hän käsittelee pakanaseurakunnissa järjestämäänsä suurta keräystä Juudean alueen juutalaisseurakuntien hyväksi (1. Kor. 16:3; 2. Kor. 8:1-2). Keräyksen tarkoitus oli auttaa nälänhädän kourissa taistelevia juutalaisseurakuntia. Pakanaseurakunnat olivat kiitollisuuden velassa evankeliumin levittämisestä Juudean alkuseurakunnalle, joten nyt heillä oli mahdollisuus osoittaa kiitollisuuttaan heille käytännössä. Jos juutalaisseurakunnat olisi jääneet yksin, olisi kristillistä seurakuntaa uhannut hajaannus pakana- ja juutalaisseurakuntien välillä. Tilannetta olisi vaikeuttanut lisäksi se, että monet nk. pakanaseurakunnat koostuivat paikallisista juutalaisista ja pakanoista. Keräyksen laiminlyöminen olisi täten repinyt seurakuntien yhtenäisyyttä sisältä päin.
Tekstissä Paavali pyytää korinttilaisia tekemään parhaansa yhteisen keräyksen loppuun saattamiseksi. He olivat olleet keräystä suunnitellessa ensimmäisinä päättämässä osallistumisestaan, joten ei ollut oikein, että he olivat nyt vasta viimeisinä saattamassa työtä loppuun. Seurakunnassa oli jälkeenpäin esiintynyt myös nurinaa keräyksestä, koska jotkut ajattelivat, että Jerusalemin alueen seurakunnat vain rahastivat heitä tällä tavoin köyhdyttääkseen heidät.
Sen mukaan mitä sinulla on
Paavali kysyy seurakuntalaisilta altista mieltä. Jo edellisessä kirjeessä hän pyysi heitä antamaan keräykseen sen mukaan, mitä heillä oli antaa (1. Kor. 16:2) ja nyt hän toisti pyyntönsä:
”Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole.”
Toisin sanoen seurakuntalaisten oli tarkoitus antaa keräykseen omastaan sen mukaan kuin Jumala oli heitä siunannut. Herra ja lahjan saajat eivät katso lahjan suuruuteen, vaan he arvostavat ennen muuta antajan altista mieltä. Jumala ei vaadi keneltäkään sellaista, mikä ylittää hänen antamiskykynsä. Herra ei pyydä meiltä mitään, mitä meillä ei ole. Ja Herra kyllä tietää, mitä meillä on ja paljonko voimme siitä lahjana antaa. Hän ei vaadi meiltä mitään, vaan hän vain tahtoo, että teemme tai annamme sen, mihin olemme häneltä voiman tai siunauksen saaneet.
Vastavuoroista antamista
Ilmeisesti liikkeellä oli myös nurinaa siitä, kuinka keräys ei oikeasti ratkaisi mitään, vaan sen kautta köyhyys vain siirtyisi vastavuoroisesti Korinttilaisten osaksi, mihin Paavali vastaa:
”Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta.”
Keräyksen tarkoitus ei ollut kantaa veroa Makedonian alueelta Juudeaan ja näin köyhdyttää Makedonian seurakuntia Juudean seurakuntien hyväksi, vaan kyseessä oli avustus tarpeeseen.
Ei ollut tarkoitus, että antajat nyt köyhtyisivät antaessaan kaiken ja lahjan vastaanottajat rikastuisivat heidän kustannuksellaan, jolloin seuraavana vuonna olisi ollut Juudean seurakuntien vuoro kerätä lahjoitus Makedonian ja Akaian seurakunnille. Ei, kyse oli yksinkertaisesti avustuksen keräämisestä Juudeaan, jossa katovuosien tähden nähtiin nälkää.
Keräyksessä ei ollut kyse minkäänlaista tasapäistämistä tai tulonsiirroista seurakuntalaisten kesken. Päinvastoin rikkailla korinttilaisilla oli nyt mahdollisuus antaa liiastaan puutteenalaisten hyväksi:
”Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus.”
Keräyksessä ei ollut tarkoitus tasata kristittyjen omaisuutta, vaan kyse oli rehdistä humanitäärisestä avusta ja rakkauden lahjan keräämisestä kärsiville veljille ja sisarille. Tasapäistäminen ei ole rakkautta – rakkautta on antaa omastaan vapaaehtoisesti toisen parhaaksi.
Esimerkkinä manna
Sitaatin viimeisessä jakeessa Paavali selventää tasaamisen periaatetta viittaamalla esimerkkinä Israelin erämaavaelluksen manna-ihmeeseen (2. Moos. 16:18):
”Sillä, joka oli koonnut paljon, ei ollut liikaa, eikä siltä, joka oli koonnut vähän, puuttunut mitään.”
Tuolloin tilanne oli samankaltainen. Silloinkin oli heitä, jotka alkuun kahmivat vain kaiken itselleen varastoidakseen paljonsa ilman ajatusta jakaa siitä muille (2. Moos. 16:19-20). Mutta pian he joutuivat huomaamaan, ettei Herra ollut tarkoittanut mannaa varastoitavaksi, vaan ainoastaan päivittäiseen käyttöön, koska Jumala antoi varastoidun mannan pilaantua helteessä (2. Moos. 16:21).
Kohta ihmiset oppivatkin menettelemään oikein mannan suhteen ja asiassa löytyi tasapaino. Nimittäin edelleen innokkaimmat ja vahvimmat keräsivät enemmän mannaa kuin he tarvitsivat päivän tarpeeksi, kun taas esimerkiksi vanhukset ja sairaat eivät kyenneet kantamaan leiriin hädin tuskin riittävää määrää päivän tarpeisiin. Tällöin he, jotka keräsivät enemmän, auttoivat vähän keränneitä kokoamaan riittävän määrän mannaa kullekin päivälle. Ja, tällöin toteutui kirjaimellisesti mainittu periaate:
”Sillä, joka oli koonnut paljon, ei ollut liikaa, eikä siltä, joka oli koonnut vähän, puuttunut mitään.”
Sama tilanne oli kohtasi nyt kristillistä seurakuntaa. Samoin kuin manna oli Jumalan antamaa, oli seurakuntalaisten haalima omaisuus Jumalan siunaus heidän elämässään. Jos nyt korinttilaiset olivat saaneet koottua ’mannaa’ enemmän talteen kuin Juudean uskovat, oli heidän vuoronsa jakaa omastaan niin, että toiset selviäisivät pahojen aikojen yli. Ei ollut tarkoitus tasapäistää ihmisiä tasaamalla heidän omaisuutta, mutta ei Jumala tarkoittanut niinkään, että toiset nauttisivat runsaudesta toisten nähdessä nälkää. Vertauskuvallisesti ylijääneen pilaantuneen mannan tavoin, mädännytti ahnehdittu omaisuuskin haalijansa.
Herra tahtoo, että seurakunnassa jokainen kokee velvollisuudeksi auttaa toista nähdessään hänen kärsivän puutteesta. Myös apostoli Jaakob antaa toisessa yhteydessä vastaavasta tilanteesta hyvän esimerkin:
”Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ’Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin’, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat.” (Jaak. 2:15-16)
Eikö kuvatun kaltainen itsekkyys puhu rakkaudettomuudesta lähimmäistä kohtaan? Voi kysyä kumpi on tärkeämpää: lähimmäisen olemassaolo vai omaisuus? Raamattu kehottaa meitä jokaista antamaan omastamme puutteessa oleville. Periaate toimii paitsi seurakunnan sisällä, myös seurakuntien välillä, kuten Paavalin tekstistä näemme. Eli vaikka kyse on muista paikkakunnista, yltäkylläisyydessä elävien seurakuntien tulisi auttaa hädässä olevia, eikä vain keskittyä oman seurakunnan keskinäisen hyvinvoinnin vaalimiseen.
Ja sama käytännössä…
Lienee selvää, että oheiset Korinttilaiskirjeen periaatteet soveltuvat suoraan myös meidän aikaamme, sillä Jeesuksen Betaniassa lausuma ’ennustus’ on totta vielä meidänkin päivinämme:
”Köyhät teillä on luonanne aina, ja te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte, mutta minua teillä ei aina ole.” (Mark. 14:7)
Eli maailmassa on aina ollut köyhyyttä ja ongelma ei ole poistunut meidänkään aikanamme, ei edes suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta.
Paavalin mukaan kenenkään ei tarvitse kantaa huonoa omatuntoa siitä, että Herra on siunannut häntä runsaalla omaisuudella, vaan päinvastoin hän saa olla kiitollinen Herralle osastaan. Seurakunnassa ei ole tarkoitus tasata tuloja, ottaa rikkailta ja antaa köyhille, kunnes kaikilla olisi yhtä paljon. Seurakunnan tarkoitus ei ole keinotekoisesti jakaa omaisuutta tasaisesti kaikkien kesken.
Mutta jos joku veljistämme tai sisaristamme elää oikeasti omaan elintasoomme nähden puutteessa, tällöin meidän tulee pysähtyä miettimään, miten häntä voimme parhaiten auttaa. Eihän liene oikein, että joku keskuudessamme elää puutteessa, kun samaan aikaan itse elämme runsaudessa. Tällöin ei ole aika miettiä, kuka häntä on velvollinen auttamaan, vaan miten minä voisin häntä parhaiten auttaa. Tehtäväni ei ole sanoa vauraaksi tuntemalleni veljelle, että auta sinä, kun sinulla on rahaa. Ei, tehtäväni on pohtia omalla kohdallani miten minä voisin veljeäni auttaa. Eikä rahallinen apu todellakaan ole aina se paras vaihtoehto, vaan on paljon muitakin ehkä jopa kestävämpiä tapoja auttaa puutteenalaista lähimmäistä.
Entä miten paljon minun tulee puutteenalaiselle veljelleni antaa? – Niinkö paljon kuin hän tarvitsee? – Paavali vastaa:
”Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole.”
Herra ei vaadi antamaan mitään, mitä minulla ei ole. Riittää, kun antaa sen mitä pystyy antamaan. Se tarkoittaa, mistä pystyy luopumaan ikään kuin kiitoslahjana Jumalalle.
Herra ei halua sinun luopuvan sellaisesta summasta, jota jäät myöhemmin katumaan joka ilta ennen nukkumaan menoa. Vaan todellakin, tarkoitus on antaa sen verran, kuin ”antajalla on hyvää tahtoa ja alttiutta”. Ei ole merkitystä sillä, millaisista summista puhutaan. On tuo summa sitten muutama sentti, jokunen prosentti käteispääomastasi tai kuukauden palkkasi, Herran silmissä lahjasi on aina arvokas, kun olet antanut sen, mitä todella kykenet antamaan omastasi ’alttiutesi mukaan’. Älä anna vähempää, älä anna enempää. Vain sen, mistä todella kykenet alttiutesi mukaan luopumaan.
Uskon, että tämä aihe on aina ajankohtainen. Jos seurakunnassasi ei ole puutteenalaisia, nosta katseesi pois lähipiiristä ja katso hieman kauemmaksi. Uskon, että aina löytyy niitä veljiä ja sisaria, jotka todella tarvitsevat meidän kohtuullisen hyvinvoivien suomalaisten tukea. Eikä sitä milloinkaan tiedä, vaikka jonain päivänä osat vielä vaihtuisivat ja olisimme itse avuntarpeessa.
Pohdittavaa
Onko puutteenalaisten auttaminen vain seurakunnan rikkaimpien asia?
Kuinka paljon minun tulee omastani antaa?
Kuka on minun veljeni tai sisareni?