Lienet huomannut, että viihdyn luonnossa ja pidän eläimistä. Tämä näkyy myös kiinnostuksen kohteissani.

Esimerkiksi toissapäivänä bongasin YLE:n sivustolta uutisen susilaumasta, joka Kiinassa kaivoi yhteistuumin lumeen tunnelia aina uuvuksiin saakka. Artikkelin kirjoittaja pohti syitä tähän käyttäytymiseen, koska susilauman urakka vaikutti lähes epätoivoiselta. Syiksi lauman käyttäytymiselle esitettiin erilaisia arveluja. Lopuksi susitutkija huomautti mielestäni varsin osuvasti:

”…mutta eivät [sudet] eläiminä aina pysty tekemään optimaalisia ratkaisuja.”

Tämä on hyvä muistaa, kun teemme johtopäätöksiä eläinten, ihmisten kuin muiden luomakunnan jäsenten ratkaisuista. Tekemisemme ei todellakaan ole aina sitä, mikä olisi viisain tai paras vaihtoehto. Ja tämä siis pätee myös muuhun luomakuntaan kuin vain ihmiseen.

Lisäksi on myös niin, että eipä ihminen tavoita edes perimmäisiä syitä ’optimaaliselle’, vaikka hän vahvasti niin kuvittelee ylivertaisuuden kuplassaan. Jokin asia voi olla perusteltua tehokkuuden tai käytännöllisyyden näkökulmasta, mutta esteettisesti ajateltuna ratkaisu olisi aivan jotain muuta.

Arvioidessa jonkin asian tarpeellisuutta tai ’järkevyyttä’ – niin kuin on tapana sanoa, pitäisi ensin päättää motiivi, minkä perustella arviota tehdään. Ja tähän asiaan liittyy toinen kertomukseni, jossa kerrotaan eläimistä siinäkin

Kultaiset myyrät

Tämä kertomus puolestaan nousi artikkelista, jossa pohdittiin erilaisten elämänmuotojen tarkoituksellisuutta – jälleen kerran niin inhimillisestä hyöty- ja toimivuus ajattelusta katsottuna. Tämä ajattelu on juurtunut meihin ihmisiin jopa niin syvästi, ettemme aina osaa edes pysähtyä arvioimaan sen ’järjellisyyttä’ tai oikeutusta.

Kerron muutamalla sanalla eteläisessä Afrikassa elävästä ”kapinkultiaisesta”. Kyseinen otus tunnetaan myös nimellä ”kapinkultamyyrä” (lat. Chrysochloris asiatica) ja englanniksi ”Cape golden mole”. Laji kuuluu kultamyyrien heimoon.

Tämä eläin mainittiin artikkelissa, jossa käsiteltiin kokonaisvaltaista hyvinvointia pohtien sitä, miten aina ei ole ilmeistä, mitä tarkoitusta jokin ihmisen (tai miksei eläimenkin) ominaisuus kaikkiaan palvelee. Kapinkultiainen mainittiin yhtenä esimerkkinä ’luonnon oikuista’, missä mielestäni muuten hyvä kirjoitus astui aavistuksen harhaan.

Nämä kapinkultiaiset – kultamyyrät – ovat sokeita myyräeläimiä, jotka elävät maan alla. Myyrän näkökyvyn puuttuminen on tietty loogista, koska maan alla näkemistä ei tarvita, mutta sen sijaan kapinkultiaisen ulkonäköön liittyy yksi merkittävä ’järjettömyys’. Nimensä mukaisesti kapinkultiaisten turkki on kullanhohtoinen. Niiden turkilla on nisäkkäille harvinainen hohde. Auringon valossa turkki kimmeltää sateenkaaren väreissä. Onkin tavallaan harmi, että eläin harvemmin valossa näyttäytyy.

Valossa eri kulmista katsottuna niiden turkki heijastaa kauniisti sateenkaaren värejä. Monilla muilla lajeilla eloisat värit ovat kehittyneet joko kumppanin houkuttelemiseksi tai naamioitumista varten. Kultamyyrät ovat sokeita ja yksinäisiä eläimiä ja ne tulevat yhteen vain lisääntyäkseen. Ja maan alla tuo naamioituminen on sekin toisarvoista. Toki on muistettava, että kultamyyräkin ’näkee’, mutta sen ’näköhavainto’ perustuu muihin aisteihin. Emme siis ajatella, millaisen mielikuvan turkki tuottaa kuulo- ja hajuaistin välityksellä.

Joka tapauksessa sokeaa eläintä pimeässä tunneleissa ei huikean kaunis häikäisevä turkki palvele kummastakaan näkökulmasta. Toki turkin koostumukselle löytyy syynsä; kultamyyrän karvat ovat sileitä, litteitä ja monikerroksellisia, mikä vähentää kitkaa liikuttaessa hiekassa ja maan alla. Tästä on sittemmin päätelty, että kultamyyrän säteilevä väri on sivutuote karvan rakenteesta eikä sen kauneudella ole mitään tarkoitusta.

Artikkelissa täten todettiin kultamyyrän turkin kauneus sivutuotteeksi – kehityksen oikuksi, joka saattaa ehkä joskus hietikolla toimia suojavärinä myyrälle, joka on noussut pintaan.

Onko järkeä vai ei?

Jos suhtaudumme luomakuntaan kuin sattuman oikusta syntyneeseen itseään ylläpitävään monimutkaiseen koneeseen, on luonnollista nähdä sen jokaisella ’rattaalla’ ja ’osasella’ elinkelpoisuutta tai kehitystä edistävä vaikutus. Mutta asioita voi katsoa myös toisesta perspektiivistä.

Mitä jos onkin niin, että kaikki on luotu tarkoitusta varten? Sanoohan Jumala Jesajan kirjassa jotain tällaista:

”Näin sanoo Jumala, Herra, hän, joka loi taivaan ja levitti sen auki, joka muovasi maan ja kaiken mitä siitä versoo ja antoi sen päällä kulkeville elämän hengen: . . .
Näettekö: minkä olen ilmoittanut, se on tapahtunut, ja nyt minä ilmoitan uutta. Ennen kuin se taimelle ehtii, minä kerron sen teille. ” (Jes. 42:5-9)

On toki aiheellista kysyä, mitä järkeä on susien kaivaa tunnelia lumeen? Voidaan myös kysyä, että mitä hyötyä on kapinkultiaiselle häikäisevän kauniista turkista? Eikö tunnelin kaivuun voisi jättää vaikkapa niille kanalinnuille, jotka kaivautuvat ’kieppiin’ suojaan kylmältä? Ja eikö kaunis kullanhohtoinen turkki sopisi vaikkapa jollekin sellaiselle lajille, joka elää maanpinnalla ja tarvitsee sellaista naamioituakseen vihollisilta niin kuin esimerkiksi kameliontti?

Nämä ovat aiheellisia kysymyksiä, jos mielestämme elämän tarkoitus on vain jatkaa elämää sukupolvesta toiseen ja tuottaa lisäarvoa ekosysteemille. Mutta oletko koskaan ajatellut katsoa asiaa Luojan perspektiivistä?

Mitäpä jos kapinkultiainen on luotu kimaltamaan kauniisti vain siksi, että me muut tai vaikkapa Luoja itse – saa ihailla sen kauneutta ilta-auringon valossa? Entäpä jos sudet kaivavat tunnelia, koska ne vain tekevät niin? Tarvitaanko siihen olla erityinen syy, että maailmankaikkeus heijastaa tekijänsä kauneutta?

Eikö taulu tai jokin muu taideteos heijasta sekin taiteilijan tuntoja? Vai pitääkö Mona Lisan puhua tekijänsä agendaa vai riittääkö sille olemassaolon syyksi esteettinen kauneus?

Luojan motiivit

Jos tarkastelemme luomakuntaa, niin eikö ole oikeus ja kohtuus kysyä Luojan motiiveja? Miksi luoda maa tai vaikkapa koko maailmankaikkeus ’tuhlaillen’ hyvää? Eikö ’järjellisyyttä’ parempi lähtökohta ole ottaa arvo Luojan kädestä? Meidän Luojamme on Jumala, joka ilmoittaa olevansa rakkaus.

Jos ajattelen rakkautta lähtökohdaksi luomistyölle, on paljon helpompi nähdä ’tuhlaileva’ hyvyys Jumalan työssä. Ei hän rakentanut maailmaa vain omaksi ilokseen, vaikka varmasti hän rakkauden silmin katsoo iloiten luomakuntaa.

Perimmäisenä syynä rakkaus on mitä mainioin, koska rakkaus tahtoo jakaa kaiken hyvän kauneuden kohteensa kanssa. Tämä Luoja kuvaa rakkauttaan tutussa tekstissä näin:

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16)

Jos tässä näkyy rakkauden konkretia ihmiskuntaa kohtaan Jumalan tekoina, niin eikö tuo sama rakkaus voi luomistyössä luoda kaunista ja ihanaa vain siksi, että hän niin rakastaa luomakuntaansa. Minusta on lohdullista ja vapauttavaa saada tänään ottaa oma arvoni Jumalan rakkaudesta sen sijaan, että miettisin, mitä lisäarvoa minun elämäni tuottaa maailmankaikkeudelle.

Ehkä kuulostan naivilta ja typerältä lapsellisine ajatuksineni, mutta ainakin ne nousevat rakkaudesta Luojaani kohtaan.